Itkuvirsiä

Long time no see!

Viime viikot ovat menneet aika ristiriitaisissa tunnelmissa.

Toka lääkisvuosi on lähtenyt oikein kunnolla käyntiin, ja on jollain tavalla aika ihanaa saada taas asua omassa rakkaassa pikku kodissani, nähdä ystäviä käytännössä päivittäin ja ihan vain opiskella vietettyäni kesän (jälleen kerran) marjahommissa kotikotona Nurmijärvellä. Joku vanhemmista opiskelijoista kuvaili meneillään olevaa LTT-jaksoa (Lääketieteellinen tieto ja tutkimus) jaksona, jossa motivaatio lähtee matalalta, mutta jossa se onnistuu vielä siitäkin laskemaan. Voin kyllä allekirjoittaa tämän. Tuntuu turhauttavalta istua luennolla, jonka parasta antia on, ettei taulukoihin saa laittaa pystyviivoja. Tiesin jo tänne hakiessani, ettei musta ole tulossa tutkijaa, joten en ole todellakaan kovin innoissani. Tietenkin yritän imeä kaiken tarpeellisen tiedon ensi kesälle suunnittelemaani syvärien tekoa ajatellen, ja on ihan palkitsevaa huomata, kuinka se tutkimuksen ymmärrys paranee joka päivä. Onneksi tätä on kuitenkin enää alle viikko jäljellä, jonka jälkeen alkaakin oikeasti mielenkiintoiselta vaikuttava ravintojakso.

Kaikista eniten olen tottakai innoissani uusista fukseista. Tuntuu jotenkin hassulta, että siitä on oikeasti vasta viikko, kun uudet pikku fuksit saapuivat emmekä olletkaan enää ne kandiseuran pienimmät. Keväällä mut valittiin yhdeksi kahdestatoista vastuuhutusta, ja nyt olen ihan täpinöissäni järkännyt etkoja ja muuta ohjelmaa täyttämään uusien opiskelijoiden vapaa-aikaa. Ehkä vähän liiankin täpinöissäni, joten ihan hyvä, että mulla on muut hutuni rauhoittamassa menoa. Jos se olisi musta kiinni, niin järjestäisin tekemistä varmaan joka päivälle... Ei ehkä se paras ajatus.

Kuitenkin tän opiskelijaelämään paluun riemun ohella mua surettaa. Ärsyttää, kun elämäntilanne ei etene, harmittaa, kun en tunne itseäni millään lailla tärkeäksi. Tuntuu vähän yksinäiseltä jopa keskellä kavereita. Sattuu, kun haluaisi vastauksia, jonkinlaisen päätepisteen tai uuden alun, muttei saa niitä. Pahinta on, kun tietää, ettei noihin fiiliksiin ehkä oikeasti olisi mitään kunnollista syytä. Miten jokin niin epäkonkreettinen asia voi tuntua niin pahalta?

Ehkä mulla on vaan perinteinen syysmasis; kun katsoo edellisvuosien postauksia, niin jotenkin ne kaikki ovat olleet näihin aikoihin vuodesta enemmän tai vähemmän alakuloisia. Viime vuonna en oikein ehtinyt kirjoittaa, mutta muistan kyllä, kuinka en yhtään tuntenut sopivani joukkoon ensimmäisinä yliopistoviikkoina. Silloin sen pisti alkujännnityksen piikkiin, mutta mitä jos tää ihan oikeasti on joku kausittainen juttu? Kesä loppuu ja muuta sellaista?

Joka tapauksessa, ajattelin, että kirjoittaminen helpottaisi. Jotenkin tästä hommasta on aina löytynyt mulle jonkinlaista lohtua, tai ainakin olen saanut tänne kirjoittamisesta väylän kertoa asioista, joista en ääneen oikein osaa puhua, mutta joita haluaisin muiden silti ymmärtävän. En muista kuluneelta vuodelta kertaakaan, jolloin olisin itkenyt (ainakaan ilman todella hyvää syytä), mutta nyt oon saanut monena päivänä pyyhkiä kyyneleitä tuntikaupalla. Joskus sitä vaan tarvitsee itkeä se turhautuminen ulos. Mutta ei se silti ole kivaa.

Tsemppiä pääsykokeisiin!

Apua, huomennahan on jo pääsykokeet! Mä muistan vielä näin vuotta myöhemminkin sen edellisen illan fiiliksen. Mitä jos en herääkään herätyskelloon? Entä jos kuski ei herää? Entä jos auto hajoaa matkalla? Mitä jos laskin unohtuu kotiin? Tai päätä alkaa särkeä eikä se helpota buranalla?

No kyllä heräsin, ja niin heräsi kuskikin. Auto pysyi ehjänä koko matkan, laskin oli mukana ja särkylääke tehosi aikalailla heti. Ja se koe meni hyvin, tai ainakin tarpeeksi hyvin.

Näin lyhyesti ja ytimekkäästi: AIVAN SAIRAASTI TSEMPPIÄ KAIKILLE, JOTKA HUOMENNA PÄÄSYKOKEEN ETEENSÄ SAAVAT! :) Se on vain koe, ja sä osaat ja pärjäät ja oot aivan mahtava ja sulla on kaikki ovet avoinna!

Jokaisesta voi tulla superlääkäri, kunhan mukana on ripaus huumoria ja itseironiaa ;)
#lukeminenkannatti

Ps. Ajattelin muuten, että tämä voisi olla ihan hyvä väylä tuoda oma mielipiteeni esille. Ylläoleva video on siis meidän kurssimme tekemä, ja uskokaa tai älkää, se on tehty aika pienellä budjetilla (puhutaan siis lähinnä kuvauksissa käytetyistä bensoista sekä Sibelius-akatemian vahvistusten matkakorvauksista). Vaikka yleisesti suurin osa katsojista on ottanut videon huumorilla ja ihan vaan hienona, hauskana projektina jollainen se on meille ollut, niin kyllä jotkut siitä ovat onnistuneet palkokasvin vetämään nenäänsä (ja ymmärrän heitä, jokaisellahan on omat näkemyksensä ja mielipiteensä ja täysi oikeus niihin). Yksi kommentti videosta on kuitenkin sellainen, josta haluaisin sanoa oman sanani, ja tässä se on vapaasti mukailtuna: "Video on elitistinen ja he haluavat liittää ammattinimikkeeseensä super-etuliitteen, ihan kuin ajattelisivat olevansa jotain yli-ihmisiä." Hei haloo. Eihän me olla vielä lääkäreitä, "superlääkäreitä" varsinkaan. Me ollaan opiskelijoita, vieläpä varhaisen vaiheen sellaisia. Mielestäni pointti on siinä, että haluamme jonain päivänä olla niin hyviä lääkäreitä kuin vain mahdollista, "superlääkäreitä", aivan kuten joku muu haluaa mahdollisimman hyväksi myyjäksi, asianajajaksi, insinööriksi, opettajaksi... Ei lääkäri ole mitenkään hienompi ammatti kuin mikään muukaan, mutta se on se meidän unelma-ammattimme.

Miksi Tampere ja sen lääkis?

Nyt se on käynnissä, korkeakoulujen yhteishaku nimittäin! Enää en joudu sitä itse miettimään, olenhan alani jo löytänyt, mutta aika monia se varmaan pohdituttaa. Tietenkin tärkein kysymys on se, mitä alaa sitä lähtisi opiskelemaan, mutta siihen minulla ei valitettavasti ole antaa vastausta. Toki voin suositella lämpimästi lääkistä: fuksivuoteni on ollut todella antoisa ja asiat mielenkiintoisia. Opiskeltavaa on paljon, mutta aikaa jää myös opiskelujen (ei tosin lääkiksen) ulkopuolelle. Toiset pärjäävät vähemmällä, toiset enemmällä lukemisella, mutta opiskelu on yhtälailla todella kiinnostavaa ja monipuolista.

Kun ala on päätetty, on edessä vielä Se Kysymys:

Missä kaupungissa haluan asua seuraavat vuodet elämästäni?

Tähänkään ei minulla ole suoraa vastausta, mutta tässä joitakin asioita, miksi minä valitsin juuri Tampereen ja sen lääketieteellisen.

TAMPERE

(C)

- Tampere on ihanan kompakti kaupunki! Asun itse Kalevassa, eli aika lailla keskellä kaikkea. Pyynikkiin, eli toiselle puolelle keskustaa, minulla on matkaa ehkä reilut kolme kilometriä ja juna-asemalle kilometri. Toiseen suuntaan minulla on matkaa sairaalalle ja kampukselleni 2,5km. Tätä kauempana käyn vain poikkeustilanteissa, sillä kaikki mitä tarvitsen löytyy kampuksen ja Pyynikin väliltä.

- Vaikka Tampere onkin Pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki ja Suomen kolmanneksi suurin kaupunki, täällä on  kaunista ja suhteellisen rauhallista, mutta kuitenkin eläväistä. Puistoja on vähän joka mutkassa ja talot varsinkin Kalevassa värikkäitä ja suhteellisen matalia. Jotenkin sitä aiemmin aina mielsi sanan kaupunki Helsingin keskustaan: kauheasti ihmisiä, korkeita taloja, jatkuvat ruuhkat, tähdetön taivas, pakokaasunhuuruinen ilma... Täällä on ihan erilaista, jopa keskustassa, ei vain täällä Kalevassa.

- Tampereella on ihan omanlaisensa ruokakulttuuri. Wingsit ja Tapolan musta eivät vielä ole oikein muhun iskeneet vaikka ihan syötävää sapuskaa nekin ovat, mutta Tampereelta löytyy muutama todellakin käymisen arvoinen vohvelikahvila. Pyynikin kuuluisat munkit vievät kielen mennessään ja perinteisten Valion ja Ingmanin sijaan Tampereen kaupunkikuvaa koristaa kesäisin Minetin jäätelökojut, joissa myydään mm. sellaisia makuja kuin jogurttimetsämarja ja hubbabuban makuinen Superman. Jos jäätelöä tulee talvella ikävä niin nou hätä, Minetillä on myös ympäri vuoden auki olevia jäätelökahviloita. Tampereelta löytyy myös valtava määrä aivan ihania kahviloita sekä pizzeria, jonka listalta voit valita sadasta eri vaihtoehdosta.

- Julkinen liikenne toimii oikeasti hyvin! Bussit ovat suht harvoin myöhässä, silloinkin yleensä vain muutaman minuutin, ja niitä kulkee ainakin Nurmijärveen verrattuna usein. Lähes jokaisessa bussissa näkyy valotaululla seuraavan pysäkin nimi, mikä helpottaa ainakin jos on menossa uuteen paikkaan. Hinnat ovat myös kohtuullisia kunhan on hankkinut itselleen matkakortin, tällä hetkellä hinnat ovat alle 24-vuotiaille ja opiskelijoille 1,3e arvolipulta ja kuukausikortti 34e (ilman matkakorttia kertalippu 3e). Ratikkakin on kuulemma joskus tulossa, tähän tosin kannattaa suhtautua skeptisesti. Kauemmas pääsee kätevästi junalla tai Onnibussilla. Suhteellisen harvoin tuota julkista liikennettä kuitenkaan tarvitsee, kun kävellen tai pyöräillenkin pääsee kätevästi paikasta toiseen :)

- Asuntotarjonta on suhteellisen hyvä moneen muuhun kaupunkiin verrattuna, ja ainakin Helsinkiin nähden vuokratkin ovat inhimillisiä. TOASilta saa soluasunnon käden käänteessä ja jos ei ole liian nirso asuinpaikan suhteen, niin yksiönkin saa yllättävän nopeasti.

- Ihmiset! Oikeasti. Toki tähän voi vasta-argumetiksi sanoa, että yhtälailla muuallakin on mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, mutta ei se tarkoita sitä etteikö täälläkin olisi. Ja Tampereen murre on oikeasti hauskaa kuunnella! Toisaalta, ei oikeastaan kukaan mun tuntemani sitä sanan varsinaisessa merkityksessä puhu, mutta aika monen puheesta kuulee ainakin silloin tällöin tamperelaisittain lausutun ärrän tai tamperelaisen sanan, kuten rotvalli, nääs tai moro.

- "Minä olen teidän matkaoppaanne Simo Frangén, ja minä en lähde matkalle maailman ympäri. Minä lähden Tampereelle."

- Ei väliä, mistä päin Suomea tulet, mutta osaat silti todennäköisesti ulkoa jo yhden Tampereen postinumeron. Valitettavasti "kolme kolme sata yksi Tampere kymmenen" on varattu postilokeroille, eli et koskaan tule tuossa osoitteessa asumaan.

- Tampereella on oikeasti tosi vilkas opiskelijaelämä. Poikkitieteellisiä bileitä on yleensä vähintään kolmet kuussa (Kolmiot, Haalarit ja Pistot), ja ainakin meidän kandiseura järjestää vaikka mitä muutakin puuhaa. Kerhoja on paljon aina Debate Societysta valokuvaus- ja tanssikerhoihin, ja yliopistoliikunta on halpaa ja tarjonta monipuolista.

TAMPEREEN YLIOPISTON LÄÄKETIETEEN YKSIKKÖ

TLK:n Tahkon reissulta viikko sitten, (C): A. Lassila

- PBL. Jos kysyt tamperelaisilta mediisinareilta kaupunkivalinnan syytä, hyvin moni antaa ensimmäiseksi vastaukseksi PBL. Olen tainnut tästä opintomuodosta kertoa jo aiemminkin, mutta nyt voisin avata tätä vielä hieman enemmän. Meillä Tampereella istutaan melko vähän luentosalissa. Se sijaan pääasiallinen opetusmuoto on vähän Housea muistuttava problem based learning. Pari kertaa viikossa tapaamme noin kymmenhenkisen pienryhmämme kanssa tutorin valvovan silmän alla. Puramme edellisellä kerralla sopimamme oppimistavoitteet puheenjohtajan johdolla yhdessä keskustellen. Jos jokin asia jäi epäselväksi, osaa todennäköisesti joku ryhmäläinen auttaa. Yleensä tutorit puuttuvat keskusteluun vain, jos asia alkaa mennä kovastikin ohi aiheen tai esitämme tutorin mielestä väärää tietoa. Kun oppimistavoitteet on käyty läpi tutor jakaa uuden ongelman ja valitsemme uuden puheenjohtajan ja sihteerin. Ongelmat vähän vaihtelevat, mutta usein paperilla lukee jokin klassinen potilastapaus, esimerkiksi tällainen:

"Vastaanotollesi tulee 20-vuotias perusterve naispuolinen opiskelija, joka on loukannut ranteensa luistellessaan. Muutaman vuoden luistelutauon jäljiltä taidot olivat hieman ruosteessa, ja kaatuessaan nainen oli ottanut oikealla kädellä vastaan. Ranteesta oli kuulunut napsahdus kaatumisen yhteydessä. Nyt havaitset ranteen olevan turvonnut, myös hematoomaa on selkeästi nähtävissä."

Ensin varmistetaan, että kaikki ymmärsivät lukemansa. Jos jokin sana on entuudestaan tuntematon, sitä pohditaan yhdessä  ja tarvittaessa kysytään tutorilta apua. Kaikki saavat heitellä ajatuksiaan tapauksesta, ja katsomme esimerkiksi tapauksen röntgenkuvat verrokkeineen jos sellaisia on. Sihteeri kirjaa ajatukset post-iteille, jotka ryhmitellään taululle ja joiden pohjalta sovitaan oppimistavoitteet (tässä tapauksessa niitä voisi olla esim. ranteen alueen anatomia ja yläraajan verisuonitus), joita tutor tarvittaessa täydentää. Tietenkin tää metodi tarkoittaa sitä, että omalla ajalla pitää opiskella enemmän ja useammin, mutta toisaalta tämä helpottaa tenttiviikkoa kun iso osa työstä on jo tehtynä ja luennoilla ei tarvitse aina olla ihan niin skarppina.

- Jaksomuotoinen opetus. Sen sijaan, että opiskelisimme anatomiaa yhdellä kurssilla ja fysiologiaa toisella ja kolmannella vielä histologiaa, opiskeluvuosi on jaettu n. kuuteen jaksoon, joihin sisältyy useita eri asioita. Esimerkiksi nyt lopuillaan olevassa liikuntajaksossa olemme opiskelleet mm. tuki- ja liikuntaelimistön anatomian, luun, ruston ja lihaksen histologian, murtuman paranemisen fysiologian, neurovaskulaarianatomiaa, haavojen sidontaa ja ompelua sekä refleksien toimintaa. Nämä kaikki läntätään yhteen jaksotenttiin, vaikka harvakseltaan onkin joitain pienempien kokonaisuuksien tenttejä kuten anatomian suullinen kuulustelu tai histologian preparaattitentti. Mielestäni tämä on hyvä juttu. Pienten yksityiskohtien sijaan jaksomuotoiset tentit testaavat kokonaisuuksien ymmärtämistä.

- Hyväksytty/hylätty-arvostelu. Luit oikein. Meillä ei jaeta arvosanoja, vaan noita pikkutenttejä lukuunottamatta arvosteluna toimii hyväksytty/hylätty, rajana 50% pisteistä. Omat pisteet saa toki tietää kysymällä, karkea pistejakauma ja keskiarvo ovat kaikkien nähtävillä. Opiskelijoita ei laiteta jonoon sen mukaan, kuka pärjää parhaiten, mikä vähentää kilpailua. Sen sijaan kaikki tsemppaavat toisiaan. Tuo 50% pisteistä saattaa kuulostaa vähältä, mutta sekin vaatii oikeasti töitä ja asioiden ymmärtämistä.

- Vaikka meillä klinikka alkaakin myöhemmin kuin muissa kaupungeissa (4. vuoden jouluna), niin se poisjäävä osa klinikasta on integroituna preklinikkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että me olemme jo nyt käyneet useampaan otteeseen sairaalan puolella juttelemassa potilaiden kanssa, seuranneet menoa neuvolassa ja ottaneet verinäytteitä, suturoineet, sitoneet haavoja, päässeet kokeilemaan olan ja polven punktioita ja tehneet muutenkin vaikka ja mitä. Ilmeisesti myös klinikkavaiheen teoriaa opetetaan enemmän preklinikassa, eikä klinikkavaiheessa enää ole luentoviikkoja (kuten kaiketi muualla) vaan pelkkiä maanantaiseminaareja.

- Syksyksi 2016 valmistuu aivan upouudet tilat Arvon kylkeen korvaamaan vanhan ja retrohenkisen Bion, nimittäin Arvo 2 (tutuille Brvo)! Arvo itsessäänkin on vain muutamia vuosia nuori, ja Taysia uudistetaan paraikaa. Dissektiot ja obduktiot sun muut tapahtuvat yhtälailla modernissa (jos tarkkoja ollaan, niin ilmeisesti Pohjoismaiden moderneimmassa) Kirurgian koulutuskeskuksessa. Brvon myötä tähän mennessä toisistaan erillään Kaupissa opiskelleet lääkisläiset, terveystieteilijät ja BioMediTechiläiset saadaan kaikki saman katon alle, joten lääkiskupla ei enää syksyllä ole aivan yhtä vahvana keskuudessamme (oikeasti, onko muitakin ihmisiä vielä olemassa, kun en ole sellaisia viime aikoina nähnyt? o.O) Brvon ulkoseinien kirjavankukertavat värit saattavat aluksi aiheuttaa oksennusrefkleksin, mutta kokemuksen syvällä äänellä: kyllä niihin tottuu.

- Kandis on rakkautta <3 Kandis on se asia, joka pelastaa aikaisen luentoaamun ja myöhäisen ryhmätyön ja pitkän tauon pakollisen opetuksen välissä ja oikeastaan kaiken. Ilmaista kahvia ja teetä sekä vertaistukea, uusia (ja vanhoja) lehtiä, lautapelejä... Kandis on hyvä paikka lukea Flatus ja pohdiskella kavereiden kanssa, keitä juorutädin uusimmat kohteet ovat. Villit huhut kertovat, että Brvolle siirtyvään kandikseen olisi tulossa myös tiskikone.

- Meidän kurssi on järjestänyt asiat niin, että pääsykokeen tekniset järjestelyt olisivat hakijoille mahdollisimman helppoja, nimittäin tarjolla on hotellitarjous pääsykokeiden ajaksi sisältäen opastuksen koesalille. Pääsykokeen jälkeen illalla järkätään myös aivan huikeat Ohi on -bileet, joissa saa purettua kaiken sen pääsykoestressin ja joista löytyy aivan varmasti vertaistukea. Kannattaa käydä tsekkaamassa enemmän bileistä ja hotellimajoituksesta fb-tapahtumassa:
Tampereen Ohi On-bileet

What happened in 2015

Vuonna 2015...

... aloitin uuden vuoden tornitalon katolla ystävien ympäröimänä.
... alkoi armoton pänttäys; hitto vie, tänä vuonna mä pääsen opiskelemaan!
... löysin uuden, ihanan, höpöttelevän ystävän, jonka kanssa jaksoi valmennuskurssia läpi kevään.

... vihdoin ja viimein mä opin opiskelemaan. Siis oikeasti, onnistuin istuttamaan itseni biologian kirjan ääreen useammaksi tunniksi useana päivänä viikosta. Never happened before.
... rakastuin sellaiseen keksintöön kuin reppu. Olkalaukut, häipykää silmistäni!
... elämä tuntui hymyilevän.

... kävin korottamassa kemian ja fysiikan laudatureiksi.
... sain itseluottamusbuustin hyvin menneestä harjoituskokeesta.
... koin pahimman romahduksen aikoihin. Väsymys+lukeminen+valvominen+asioiden murehtiminen ei ole hyvä yhdistelmä, uskokaa mua. Päädytte vain vollottamaan vessan lattialle, koska olitte niin tyhmiä että haitte vain yhteen kouluun, johon ette koskaan tule pääsemään, ja tiedossa on toinen välivuosi ettekä koskaan pääse omillenne.

... tein aikamatkan lapsuuteen ja kävin katsomassa teatterissa Peppi Pitkätossun.
... pänttäsin, pänttäsin ja pänttäsin.
... uskaltauduin ajamaan ensimmäistä kertaa (yksin) Ruskeasuon risteyksen yli, vaikka ensimmäisellä kerralla polvet tutisivatkin. Miten ihmeessä niitä ratikoita on tarkoitus väistää?

... mulle tuli fiilis, että oikeasti osaan ja pystyn ja kykenen, eikä mikään oo enää estämässä.
... osallistuin toista ja viimeistä kertaa pääsykokeisiin ja törmäsin siellä valmennuskurssilaiseeni. Olihan se vähän jäätävä tilanne jutella ihmiselle, jonka kanssa istunut samassa huoneessa koko kevään mutta jonka kanssa ei ole koskaan jutellut mitään moita ihmeempää. (moi Aino!♥)
... palasin jälleen kerran rakkaaseen kesätyöhöni, jossa rakas Citroën Jumper odotteli mua, tosin hieman edelliskesää ruosteisempana ♥

... juhlittiin mu vanhemman pikkuveljen ripillepääsyä. Apua kun siitä on tullut iso, vastahan se oli pikkumuksu joka roikkui lahkeesta kiinni ja opetteli insinööritaitoja tuhoamalla videonauhurin!
... vietin juhannusta perinteisesti töiden merkeissä.
... sekosin totaalisesti, kun ruudulle pamahti teksti "OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY Tampereen yliopisto, Lääketieteen yksikkö"

(C) Milla K

... stressasin ihan liikaa töissä. Neljä marjakojua pitkillä etäisyyksillä on joskus liikaa yhdelle kuskille.
... löysin itselleni oman pikku kodin Tampereelta.
... oli Möherö, sade ja saunapalo.

... muuttopäivä, neljäs kerros eikä hissiä! Mitään en elämässäni kadu niin paljon kuin tätä möläytystä: "Kyllähän me nyt kaksistaan saadaan tää televisiotaso kannettua, ei tässä isää tarvita."
... marjakesä huipentui tuttuun tapaan ukrisbileisiin ja vähemmän tuttuun tapaan päätöspäivälliseen hyvässä seurassa :)
... rakastuin Tampereeseen ja lääkiselämään, vaikka ensimmäisellä viikolla tuntuikin vähän siltä, etten sovi joukkoon.

... kaikki alkoi lutviutua, kunhan kurssimme saatiin kastettua ja yhteishenki alkoi hioutua.
... pääsin oikeasti kiinni opiskeluun solujakson alettua.
... saimme ensimmäistä kertaa vetää yllemme buranahaalarit!

... pidin hauskaa E-leffan ja trailerin kuvauksissa mahtavassa porukassa!
... saimme kuvauskaljoilla mahtavan idean lähteä porukalla kirjastoon lukemaan. Se tenttiviikkostressi oli paljon mukavampaa, kun siitä ei täytynyt kärsiä yksin.
... katsoin koko illan vanhoja Disney-leffoja Amoksella ja wujuilin Näsilinnassa.

(C) Olli Suominen & Simo Salminen

... marraskuu lähti käyntiin E-bileitä valmistellen ja iloisesti kuskinakissa juhlien. Ilmapalloja taisin puhaltaa viitisenkymmentä, kiipesin aika pelottaville tikkaille ja keräilin hajonneiden tyynyjen täytteitä.
... tutustuin sitsikulttuuriin fuksisitsien ja elukkasitsien merkeissä.
... huomasin, että melkein nenän edessä on aika ihana ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa ja joka saa mut aina hymyilemään ja perhoset lentelemään vatsanpohjalla.

... kävin Tartossa moikkaamassa paikallisia Kukkoja, oli kaiken sen matkapahoinvoinnin arvoista!
... rakensimme jossei maailman hienoimman niin ainakin luovimman mistelinoksan mopin varresta, Lidlin muovikassista, vihreästä kalenterinkannesta ja maalarinteipistä.
... vietin ihanan rauhallista ja stressitöntä joulua kotona perheen kanssa ♥

Hyvää uutta vuotta 2016! ♥

Fuksisyksy: Summa summarum

Lääkistä on nyt takana puoli vuotta. Puoli vuotta niin kiireistä mutta silti niin ihanaa aikaa, enää reilut viisi vuotta jäljellä. Minne se aika oikein katosi?

Ensimmäinen päivä meni hieman sumussa. Olo oli vähän hölmö selvittyäni läpi vieraan kaupungin Bion eteen, jossa kulman takana oven edessä odotti kakkoskurssimme tekemä kunniakäytävä. Vaikka yleensä nolostun sellaisesta, tuntuikin yllättävän hyvältä kävellä hurraavien Hannuloiden ohi "uuteen elämään", ei siinä oikein voinut olla hymyilemättä. Hitto vie, mä olen ansainnut tämän! Sisällä iski taas pieni epätoivo. Mitä mä nyt teen? Tiesin muutaman tulevan kurssikaverini entuudestaan valmennuskurssin ja Älyvuodon kautta, mutta ketään heistä ei näkynyt. Onneksi eräs tyttö oli minua rohkeampi ja alkoi jutella kanssani.

(C) Erno Iso-Aho

Syksy alkoi johdantojaksolla, jossa ei vielä oikeastaan opita juuri mitään. Tenttiä ei ollut, vaan ne muutama viikkoa oli jätetty opiskelun kannalta kevyiksi jotta ehtisimme paremmin tutustua toisiimme. Opiskelimme elvytystä ja haavojen ensiapua sekä defibrillaattorin käyttöä, kävimme jutustelemassa potilaiden kanssa sairaalan puolella ja tutustuimme problem based learningiin eli tuttavallisemmin PBL:ään. Uusiin ihmisiin tutustui vähitellen. Ensin omaan hupitutorryhmään, sitten tutorryhmään ja nopeasti moniin muihinkin. Hupitutorit yrittivät parhaansa täyttääkseen kalenterimme, eikä tullut vastaan montaakaan sellaista iltaa, jolloin olisi ehtinyt tuntea itseään yksinäiseksi. Oli etkoja, tutustumisiltaa, avajaisbileet, toogabileet ja kurssimme kastajaiset Kintulammella. Tutustuimme lääkiksen jonotuskulttuuriin saapumalla Arvolle aamuyöstä toogabilelippujen ja parhaiden injektioteemojen perässä, jotkut jonottivat jopa päästäkseen töihin wuosijuhlien iltajuhliin. Kurssin vastuuvirat jaettiin, ja vaikken itse päässytkään silmuksi niin ei se haitannut. Tärkeintä oli kuitenkin itse hakeminen ja se, että kurssillamme on nyt neljä mahtavaa silmua (ja toki myös huippu IEPR, kirjavastaavat ja tiedotusvastaava)! Mediverkko Cupissa Cursus Kukko pisti hyvin kampoihin vanhemmille kursseille, ja lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta saimme aikaan hyvän futisjoukkueen sekä kannustustiimin. Mitään en olisi jättänyt välistä. Muutenkin olin lähtenyt fuksivuoteen sillä linjalla, että nyt on mun ensimmäinen ja viimeinen fuksivuoteni ja haluan olla osallisena mahdollisimman paljossa. En kadu tuota päätöstä.

(C) Heini L (?)

Solujaksolla se opiskelun todellisuus sitten iski. Miten mä tulen ikinä sisäistämään kaiken tarpeellisen tiedon? Kuukauden verran pänttäsin (liian laiskasti) solubiologiaa ja epiteelien ja sidekudoksien histologiaa ja opettelimme verinäytteen ottoa. Tutoristunnot aika lailla pelastivat opiskeluni. Kun siitä opiskelusta ja tutorkeisseihin valmistautumisesta on vastuussa itsensä lisäksi myös pienryhmälleen, niin kummasti sitä vain saa opiskeltua. Toki kaikkiin tutoreihin en ole ehtinyt valmistautua niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta aina kuitenkin jossain määrin. Englanninkielisten oppikirjojen lukeminen alkoi pikkuhiljaa sujua, vaikka enemmän nojasinkin luentokalvoihin. Tenttiviikko tuli nopeasti, ja sekä histologian preparaattitentti että jaksotentti menivät kerralla läpi. Ei se uusintaan joutuminen kovin kamalaa olisi, mutta kyllähän se elämää helpottaa kun tentti on mahdollisimman nopeasti ohi. Solujaksonkin aikana oli vaikka ja millaista ohjelmaa vapaa-ajalla. Injektioista selvittiin enemmän tai vähemmän kunnialla (hutu 6 nappasi pukukilpailun voiton, kannatti mennä jonottamaan injektioteemaa aamuyöstä!), ja eeppistäkin eeppisempien E-bileiden suunnittelu lähti kunnolla käyntiin. Saimme leffatiimin voimin aikaan aivan loistavan trailerin ja E-leffan, ja koristelutiimissäkään ei ehtinyt tylsää tulla. Saimme valkoiset buranahaalarimme joita käytiin sitten porukalla ulkoiluttamassa poikkitieteellisissä pippaloissa sekä Hämeenkadun Approssa, yhdessä Suomen isoimmista opiskelijatapahtumista. Itse aloin kunnolla sosialisoitumaan, ja nyt mun luonani Kino Kotikolossa on vietetty jo monta leffailtaa vaihtelevilla kokoonpanoilla. 

(C) TaSLOlainen

Syksyn viimeinen jakso oli loputtomalta tuntunut LKK, lisääntyminen, kasvu ja kehitys. Vaikka kurssi tuntuikin pitkältä, ei aika silti tuntunut oikein riittävän kaiken oleellisen oppimiseen. Pari kuukautta täyttyi alkionkehityksestä, kuukautiskierrosta, raskauden kulusta, synnytyksestä, lapsuuden kehityksestä, murrosiästä... Myös anatomian opiskelu alkoi lantion alueen anatomialla, ja kyllä se latina sai mut ja monen muunkin repimään hiuksia ainakin aluksi. Nyt se anatomia alkaa jo sujua, ja luiden ja lihasten opettelu on itse asiassa yllättävän mukavaa ainakin embryologiaan verrattuna. Onneksi välillä pääsi kokeilemaan siipiään nallesairaalassa ja neuvolan opintokäynnillä sekä TAYSin puolella potilaan haastattelu -työssä. Tentti meni mielestäni ihan hyvin ja toivottavasti pääsen joululoman jälkeen aloittamaan aineenvaihduntajakson ilman ylimääräisiä uusintastressejä. Kandiseura järjesti jakson aikana paljon kaikenlaista oheistoimintaa, kävin esimerkiksi hohtokeilaturnauksessa, uuden Bondin ennakkonäytöksessä sekä Tartossa excuilemassa. Wuosijuhlilla olin töissä sillisaamiaisella, ja vastineeksi sain lipun wujujatkoille. Meidät myös tutustutettiin sitsikulttuuriin ja saimme luvan osallistua jatkossa sitseille (alkusyksystä pääsimme sitsaamaan vain tarjoutumalla sitseille töihin). E-bileet menivät hyvin, ja ensi vuoden fuksikurssilla tulee olemaan korkea rima ylitettäväksi. Kurssin ja kandiseuran pikkujoulut olivat myös kokemus, jota en olisi jättänyt välistä. Ehkä parhaiten mieleen jäi kuitenkin jakson loputtua järkätty tenttidisko (ihan vaan, koska jakson mukaan prepuberteettiin kuuluu hitaiden tanssiminen diskossa, mutta osa kurssista ei ollut koskaan päässyt diskoon) ja tee-se-itse-mistelimme, joka osoittautui menestykseksi! ;)

(C) Aino-Kaisa H

Kaiken kaikkiaan mä olen nauttinut täysillä tästä puolesta vuodesta ihanien ihmisten ympäröimänä. Enää on jäljellä tutorryhmämme hautajaiset ja kuukauden joululoma. Tutorryhmät vaihtuvat nyt seuraavaan jaksoon, ja vaikka tavallaan onkin kauhean kiva saada pientä vaihtelua niin kyllä mulle jää ikävä näitä ihmisiä. Eihän ne minnekään katoa, mutta on se eri asia nähdä täydessä luentosalissa kuin monta kertaa viikossa saman pöydän ääressä. Täytyy vain pitää huolta, että niitä tärkeiksi tulleita henkilöitä näkee sitten vapaa-ajalla enemmän. :)

Hei, olen Katja ja olen kännykkäriippuvainen!

Ootteko huomanneet, kuinka kännykkäriippuvaisia ihmiset nykyään ovat? Tai ainakin minä. Tottakai te olette. Joskus sen vain ymmärtää paremmin kuin joskus muulloin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun rakkaan ja uskollisen Lumiani näyttö sanoi poks. En edes tiputtanut sitä, laitoin sen vain taskuuni ehjänä ja ottaessani sen takaisin käteeni näytön alaosaa halkoi säröverkko. No, Lumioissa on se huono puoli, että ne eivät enää oikein reagoi kosketukseen näytön haljettua. Harmittelin asiaa aikani ja jaoin ärtymykseni myös paikalla oleville kurssikevereilleni, mutta hei, "Onneksi osaan varautua kaikkeen, kotona on varapuhelin odottamassa tällaisten tilanteiden varalta.". Jotenkin sinnittelin illan muiden näpelöidessä omia taskupuhelimiaan. En voinut tarkistaa facebookia, entä jos joku on laittanut whatsappissa viestiä? Kyllä mä pärjään, kohta kotiin, siellä on varapuhelin odottamassa...

Kotona kaivan varapuhelimen kätköistään. Liian myöhään tajuan, että hitsit, tähän toiseen puhelimeen tarvitaankin ihan normaalikokoinen eikä mikro-SIM. Ei kun hakaneula käteen ja kaivelemaan, josko se liian pieni simmikortti vielä saataisiin pelastettua ihmisten ilmoille. Ei auta, kortti uppoaa vain entistä syvemmälle varapuhelimen syövereihin (niin, mähän onnistuin siis tuhoamaan huikeat kaksi puhelinta parin tunnin sisällä, kuka muu voi sanoa samaa?). Paniikkiviestiä äidille (onneksi on naamakirjan chat), lainapuhelin järjestyy äidin serkulta seuraavaksi päiväksi. Kyllähän mä nyt yhden yön selviän ilman kännykkää, ei tee varmasti edes tiukkaa!

Päähän pälkähtää, että seuraavana päivänä huoltomiehen piti soittaa ja sopia pesukoneen korjauksesta. Hetki pieni, soittaa? Enhän mä ehdi käydä hakemassa uutta sim-korttia ennen luentoja! Mitä tehdä? Vähän aikaa vain panikoin ja stressaan, lopulta löydän huoltofirman sähköpostiosoitteen. Noh, asia onneksi ratkesi ilman puhelintakin. Huoletta siis herätyskello päälle ja nukkumaan. Hetki pieni, herätyskello? Eihän mulla ole toimivaa sellaista, ainahan mä olen luottanut kännykän hälytyksiin! Taas hetken paniikki. Lopulta tajuan laittaa herätyksen siihen puhelimeen, jonka syövereissä simmipoloinen nyt viruu. Ilman yhteyttäkin hälytykset onneksi toimivat. Ilta pelastettu.

Aamulla olen parkkipaikalla lähdössä noutamaan lainapuhelinta tyytyväisenä itseeni, olenhan selvinnyt yön yli (lähes) ilman puhelinta. Paikka on tuttu mutta reitti ei, navigaattori siis päälle. Hetki pieni, navigaattori? Ainahan mä käytän kännykän navia! Auton varsinaisesta navigaattorista on akku yllätysyllätys lopussa ja autolaturi ei ole osoittanut elonmerkkejä sitten alkukesän. Onneksi on Google, sieltähän voi käydä katsomassa reittiohjeet. Hetki pieni, Google? Millä mä sinne pääsen jos en kännykällä? Tabletti on onneksi repussa mukana, sillähän asia hoituu kunhan vaan jaan kännykän nettiyhteyden. Hetki pieni, nettiyhteys? No joo. Hyvä minä. Eihän sekään tietenkään onnistu. Ei auta kuin kävellä portaat takaisin ylös neljänteen kerrokseen netin ääreen kirjoittamaan reittiohjeet paperille.

Kuinka riippuvainen sitä voi puhelimestaan ollakaan?

ps. Älkää ymmärtäkö väärin. Selvisin elossa koko kännykättömän ajan, ja olisin selvinnyt pidempäänkin. Pointti on siinä, etten aiemmin ole edes huomannut, kuinka moneen asiaan sitä on tottunut puhelintaan käyttämään.

#kukkoonirti

Niin sanoiko joku, että kukko on irti?

Tilanne vaatii kai pientä selitystä. Kyseessä on siis kurssimme tekemä E-bileiden (fuksikurssin vuosittain järjestämät vuoden eeppisimmät pippalot, joissa tarkoitus on aina lyödä laudalta edellinen fuksikurssi) traileri. Meidän vuosikurssilla on aivan käsittämätön yhteishenki, ja jos jotain tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! Miksi siis tyytyä julkistamaan teema käsivarakameralla luentosalissa, kun vaihtoehtona on Suomen korkein hotelli, kopterikamera, studiossa tehdyt musiikit ja mitä täydellisin auringonlasku?

Rakkaudesta C. Kukkoon ♥

ps. Jos haluat tietää juhlien teeman, klikkaa vasenta yläkulmaa videon loppupuolella!

You and I could be the best thing ever

Terveisiä yliopistomaailmasta ja mun omasta pienestä lääkiskuplastani Tampereelta!

Kesällä kaikki vain jotenkin järjestyi. Löysin unelmieni asunnon, jossa tulen näillä näkymin asustelemaan kutakuinkin seuraavat kuusi vuotta. Matkaa kampukselle on vain reilut pari kilometriä, ja kaikki muu on vielä sitäkin lähempänä. Joskus oli vaikeaa kuvitella, että kauppaan, puistoon tai baariin voisi vain kävellä, heittää takin niskaan ja löytää itsensä muutaman hetken kuluttua määränpäästä. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Muutama viikko sitten kävelimme ja pyöräilimme muutaman kurssikaverin kanssa käytännössä koko keskustan ympäri, söimme mustaa makkaraa (uskokaa pois, kyllä se on ihan syötävää, ainakin jos kyljessä tulee puolukkahilloa), kävimme ylhäällä Näsinneulassa, maistoimme Pyynikin kuuluisia munkkeja ja herkuttelimme paikallisen jätskifirman tarjonnalla (joka muuten on ehkä parasta jäätelöä koko Suomessa). Kotipuolessa ajatus olisi täysi mahdottomuus. Kivenheiton päässä on ihanan vehreä puisto suihkulähteineen, enkä malta odottaa sopivaa hetkeä käydä valokuvaamassa Tammerkoskea pimeän tultua. Koko kaupunki on niin kaunis, vielä nytkin kun syksy alkaa jo saapua sateineen ja kurakeleineen. Rakastan tätä paikkaa!

Lääkis on pitänyt mut kiireisenä koko kuluneen kuukauden ajan. Kaikkea mahdollista on tapahtunut hirveän lyhyessä ajassa. Jo tähän mennessä on tultu hyvin tutuiksi Anne-nuken ja defibrillaattorin kanssa, harjoiteltu verinäytteen ottoa, eristetty DNA:ta ja käyty seurailemassa sairaalan menoa muutaman potilaan kanssa. On istuttu luennoilla, seminaareissa ja paneeleissa, tuskasteltu PBL-keissien oppimistavoitteita (miten oi miten hengitystiepotilasta voi pitää aasinsiltana soluelimiin ja elektronimikroskooppiin?) ja tuijoteltu histologisia preparaatteja mikroskoopin läpi niin että silmiä särkee. On etkoiltu ja juhlittu, toogailtu, kierretty keskustan baareja yhdessä terveysalan opiskelijoiden kanssa ja selvitty injektioista aka fuksiaisista enemmän tai vähemmän kunnialla. Olen ollut jonottamassa injektioteemaa koulun ovella neljän jälkeen aamuyöstä, nauttinut ilmaisista kahveista ja pitsoista ja nauranut sydämeni kyllyydestä milloin missäkin seurassa.

19.7.2015

 "Pelottaa. Tai ehkä ennemminkin jännittää, sellaisena pienenä kutkutuksena vatsan pohjassa. Vanhat ystävät jäävät taakse pääkaupunkiseudulle, ja vaikka kuinka yrittäisi pysyä yhteyksissä pitäisi kyetä hyväksymään se tosiasia, ettei näkeminen enää onnistu tunnin varoitusajalla, enkä voi illalla tulla käymään täältä saakka vain kahvilla ja jutustelemassa. Löydänköhän uusia ystäviä? Mitä jos jäänkin taas yksin, niin kuin joskus aiemminkin? Tai jos olen aivan kummajainen siellä muiden joukossa? Sen näkee sitten, mutta kyllähän sitä hieman murehtii ja stressaa jo nyt."

Turhaan mä pelkäsin. En mä vielä sydänystäviä täältä ole löytänyt, en ehkä ystäviäkään, mutta kavereita aivan varmasti. Ja mistä sitä tietää mitä tässä käy kun ehditään paremmin tutustumaan. Kertaakaan en ole joutunut istumaan yksin luentosalissa tai ruokalassa, ja vaikka aluksi tunsinkin itseni vähän ylimääräiseksi istuessani pöydänjatkeeksi niin sekin tunne on jo helpottanut. Meillä on aivan timanttinen vuosikurssi, ja hupitutoritkin ovat kivoja. Vajaa pari vuotta sitten tuskailtiin penkkareita muutaman aktiivisen abin voimin, ja nyt yhtäkkiä uusissa ympyröissä niitä innokkaita tekijöitä onkin puolet vuosikurssista. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, jos kurssi on nimetty Cursus Kukoksi? ♥

(C) ??? (en siis minä)

(C) ???

En tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mistä herään

Unohdan nyt kaikki mahdolliset pahoittelut hiljaiselosta ja siitä, etten vain yksinkertaisesti ole jaksanut/viitsinyt/ehtinyt/halunnut kirjoittaa. Koska tiedättekö mitä? Mä en voisi olla tän onnellisempi!

Eilen olin kaikessa rauhassa koneella, kun kuulin Tampereen lääketieteellisen tulosten tulleen. Voisiko olla mahdollista? Vai onko tämä nyt vaan jonkun pilaa? Ihan tosi? Odotin kuulevani tulokset vasta keskiviikkona, viimeistään perjantaina, joten aika skeptisenä kirjauduin sisään Opintopolkuun.

OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY Tampereen yliopisto, Lääketieteen yksikkö

Voiko tää oikeasti olla todellista? MINÄ? Lääkikseen? Tampereelle? JEEEEEE! asdadysgsthksejwrkjsolg APUA APUA mitä mä nyt teen mihin meen ÄÄÄÄK

Kiljaisin ja purskahdin itkunauruun, soitin äidille ja valmennuskurssikaverilleni, päivitin naamakirjan. Hypin ja pompin ja riemuitsin ja hymyilin koko illan, hyvä etten mennyt kierimään nurmikolle. Muutaman kärrynpyöränkin myönnän tehneeni.

 Pienenä suunnittelin ryhtyväni sitten isona joko ballerinaksi, jääkiekkoilijaksi tai nuorallatanssijaksi. Ala-asteella suunnittelin tulevaa uraani arkkitehtina. Yläasteelle mennessä keksin ajatuksen eläinlääkiksestä, joka vain jossain vaiheessa muuttui yleislääketieteeksi. Asialla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että eläinlääkäriksi voi Suomessa opiskella vain Helsingissä. Koko lukion tähtäsin siihen, että jonain päivänä musta tulee lääkäri. Jätin väliin sosiaalipsykologiat ja espanjan ja ranskan ehtiäkseni kaikille tärkeimmille fysiikan, kemian, biologian ja matematiikan kursseille. Historia kiinnosti myös, mutta sekin sai jäädä pakollisiin kursseihin.

Abikevät tuli ja hylsy sen mukana. Jotenkin olin kuvitellut voivani vain kävellä lääkiksen ovista sisään tekemättä oikeastaan mitään. Olen aina ollut huono opiskelemaan. Ala-asteella jätin läksyni aina tekemättä, sillä läksyunohduksista sai jälki-istuntoa vain kerran lukukauden aikana. Kokeisiin luin puoli tuntia, jos luin. Yleensä en. Yläasteella läksyjen tekemättäjättämistä katsottiin aika lailla läpi sormien, tietyille opettajille sutaisin kotitehtävät aina edellisellä välitunnilla. Kokeisiin menin edelleen puolen tunnin säännöllä. Lukiossa sama jatkui: kokeisiin riitti, kun luin vihkon bussimatkalla eikä läksyillä ollut niin väliksi. Ylioppilaskokeisiin luin lukiokirjat läpi kerran tai kahdesti, ruotsiin en sitäkään. Pääsykokeeseen luin kerran biologian alueen. Mitä muuta mä muka odotin kuin sisäänpääsyrajan alle jäämistä?

Jokin napsahti tuolla pääkopassa välivuoden aikana ja oikeasti OPISKELIN. Kävin korottamassa niin fysiikan kuin kemiankin laudatureiksi ja stressasin pääsykokeessa saippuan valmistusta termospullossa, solukalvon virtapiirikaaviota ja haiman ultraäänikuvausta. Se oli kaikki sen vaivan arvoista. Raja ylittyi heittäen, eikä täydet 72 skaalattua jäänyt muutamaa pistettä kauemmaksi.

Musta tulee ihan oikeasti lääkäri!

Koska tänään mua ei pelota

Hyvää naistenpäivää kaikille! Eilen kotiin tullessani mut yllätti tulppaanimaljakko työpöydällä. Isä oli tuonut niin mulle kuin äidillekin naistenpäiväkukkia. :)

Lukemiset sujuvat omalla painollaan. Tuntuu siltä, ettei aika vain millään riitä; fysiikan korotus on jo keskiviikkona ja kemian parin viikon päästä perjantaina, pääsykokeeseen vain hieman yli seitsemänkymmentä päivää. Toisaalta alkaa tuntua jo aika varmalta. Kyllä mä osaan, ainakin jos tarpeeksi haluan.

Eilen kävin valmennuskurssin harjoituskokeessa, ja sain aika hyvän fiiliksen. Fysiikka meni lähes täydellisesti, biologiassakin osasin hyvin ne asiat, joita olen ehtinyt kertailemaan. Kemiassa tuli virheitä, mutta myös oikeita vastauksia. Hyvin tässä selvitään. Ajankäyttökin meni hyvin, aikaa jäi jopa jäljelle. Viime vuonna pääsykokeessa jäi ehkä kolme tehtävää täysin vastaamatta, kiitos ajanpuutteen.

Muutenkin kuuluu oikein hyvää. Influenssa ei ainakaan vielä ole löytänyt ja puraissut, ja kuljeskellessani Helsingissä alkaa aina hymyilyttämään. Kaikki pienet asiat. Viesti ystävältä, jonka kanssa ei ole vähään aikaan jutellut, auringon pilkahdus. Tihkusade. Hyvin mennyt päivä. Se, kun ymmärtää intensiteetin oikeasti ensimmäistä kertaa. Höpsöt jutut radiosta. Ajatus, että haluaisin käydä Amsterdamissa.

Elämä on aika mukavaa.