8. luukku: Jouluiset macaronsit

Kuten olette ehkä jo aiemmin huomanneet, suuri intohimoni ovat macaronsit. Macaronsit ovat ranskalaisia marenkileivonnaisia, jotka ovat kauniita ja maukkaita, mutta sopivat silti moneen erityisruokavalioon: ne ovat gluteenittomia ja täytteestä riippuen laktoosittomia tai täysin maidottomia. Jos voit syödä sokeria, mantelia ja kananmunan valkuaista, voit syödä myös macaronseja. Ne ovat siis täydellinen lisä juhlapöytään kuin juhlapöytään. Ostettuina ne maksavat kuitenkin maltaita, ja usein niiden teon ajatellaan olevan vaikeaa. Ei se ole, jos vain noudattaa ohjeita ja muistaa muutaman kikan!

Tätä samaa hyväksi koettua perusreseptiä olen noudattanut aina muutaman ensimmäisen kokeilun jälkeen. Täytteen kanssa sen sijaan saa ja kannattaa olla luova! :) Yritin tehdä mahdollisimman jouluisia macaronseja, eli punaisia karkkitankotäytteellä, mutta väri jäi omaan makuun hieman liian vaaleaksi. Halutessaan voi kuoriin piirtää vaikka lumihiutaleita valkealla sokerikuorrutteella, mutta itse jätin tämän tekemättä - macaronsit kun ovat valmiiksi jo (lievästi sanottuna) makeita.

MACARON-KUORET
- 200g tomusokeria
- 100g mantelijauhetta
- 110g (n. 3-4) kananmunan valkuaista
- 4rkl sokeria
- elintarvikeväriä

PIPARMINTTUTÄYTE
- 100g pehmeää voita
-190g tomusokeria
- 2rkl maitoa/vettä
- 1tl piparminttuaromia
- 2-4 karkkitankoa koosta riippuen (murskattuna)

1. Aloita edellisenä päivänä erottelemalla 4 kananmunan valkuaista astiaan, jonka jätät yöksi huoneenlämpöön. Valkuaisista tulee paremmin vatkattavia jos niitä ei peittele ja ne saavat ilmaa.

2. Sekoita tomusokeri ja mantelijauhe keskenään. Mitoissa kannattaa olla aika tarkkana, pienetkin muutokset voivat vaikuttaa taikinan rakenteeseen ja väriin. Mantelijauhe voi olla monelle uusi tuttavuus, mutta nimensä mukaan kyseessä on vain jauhettua mantelia. Jauhe on melko kallista, mutta halutessaan voi jauhaa mantelit myös itse. Tällöin macaronsien rakenteesta tulee useimmiten hieman karkeahko, mutta maku on yhtä hyvä!

3. Aloita vatkaamaan valkuaisia. Lisää sokeri varovasti lusikallinen kerrallaan valkuiaisten hieman vaahtouduttua. Jatkaa vatkaamista, kunnes vaahto on paksua, kiinteää ja kiiltävää. Elintarvikeväri lisätään yhdessä sokerin kanssa; itse olen tykästynyt jauhemaisiin, mutta myös pastavärit kelpaavat. Nestemäinen elintarvikeväri pilaa rakenteen, pastavärin kanssa olen huomannut ongelmaksi sen, että väriä jää nauhoina muuten tasaisenväriseen massaan. Väri muuttuu vielä hieman tämän jälkeen; mantelijauhe antaa sille hieman rusehtavan vivahteen (ainakin jos väriä ei ole tarpeeksi), ja useimmiten väri hieman vaalenee uunissa.

Vinkki: Käytä metallista kulhoa. Muovisiin on usein jäänyt pieniä rasvajäämiä, jotka voivat vaikuttaa vaahtoutumiseen. Varmista myös, että kulho ja vatkain ovat puhtaita ja kuivia.

4. Lisää mantelijauhe-tomusokeriseos sihdin läpi vaahtoon. Sekoita massa nuolijalla tasaiseksi. Varo sekoittamasta liikaa, jottei massasta tule liian löysää ja macaronsit leviävät eivätkä nouse uunissa. Liian kiinteä massa puolestaan tekee kuorista kökköiset. Massa on sopivaa, kun se pysyy nuolijassa hetken aikaa, eli voit nostaa taikinaa nuolijalla ja se hetken päästä 'plötsähtää' nuolijasta.

5. Nostele taikina pursotuspussiin. Pursota halkaisijaltaan n. 2-3cm kokoisia nappeja leivinpaperille tai käytä macaron-mattoa. Tiputa pelti pöydälle muutamien senttien korkeudesta pari kertaa, jotta taikina asettuisi ja kosteus ja mahdolliset ilmakuplat nousisivat pintaan. Anna kuivua, kunnes macaronsien pinta tuntuu kuivahkolta, n. ½-1h.

Vinkki: Voit laittaa leivinpaperin alle paperin, jossa on mallin avulla piirrettyjä ympyröitä. Pursota macaronsit ympyröiden mukaan, näin saat mahdollisimman tasakokoisia kuoria. Käytä käyttämätöntä, puhdasta leivinpaperia.

6. Lämmitä uuni 150 asteeseen ja paista macaronseja uunin keskitasossa n. 10 minuuttia. Uunit ovat yksilöllisiä, joten oman uunin paistoajan löydät vain kokeilemalla. Meidän uuni vaatii jopa 15 minuuttia. Anna jäähtyä.

Vinkki: Macaron-matto vaatii hieman pidemmän paistoajan lähempänä uunin alavastuksia kuin leivinpaperilla tehdyt.

7. Vaahdota pehmeä voi ja vatkaa sekaan tomusokeri, maito/vesi, piparminttuaromi ja murskatut karkkikepit. Täytä jäähtyneet macarons-kuoret joko pursotinpussin tai lusikan avulla. Nauti!

Vinkki: Karkkikepit saat murskattua helposti laittamalla ne pakastinpussissa leikkuulaudalle. Paukauta muutaman kerran vasaralla ja voilá! 

Jos et vielä onnistunut: älä masennu! Harjoitus tekee mestarin ja macaronsit maistuvat aina hyvältä, huolimatta siitä onko kuori haljennut tai ruman värinen! :)

7. luukku: Hymy on ikkuna, josta näkee, onko sydän kotona

Kerron teille salaisuuden. Mulla on pieni salainen pahe, ja se on lyhytelokuvien katselu. Suurin osa ei sytytä, mutta kun löydän helmen, palaan katsomaan sen uudelleen ja uudelleen. Viime päivinä olen syventynyt jälleen lyhytelokuvien maailmaan ja todennut, ettei ikuiselle suosikilleni löydy vertaistaan. Ei edes jouluaiheisista lyhytelokuvista. En muista, olenko tämän jo joskus teille jakanut, mutta vaikka olisinkin, niin ei se mitään. Sillä hymy ei kulu, se vain kaunistuu!

Muistan isoskoulutusleirin vuosien takaa. Kokoonnuimme kaikki valkokankaan ääreen, ja meille näytettiin tämä pätkä. Siitä lähtien se on saanut minut hymyilemään aina sen katsoessani.

Hymyily on uusiutuva luonnonvara ja tarttuva tauti. Kun hymyilet, sinulle vastataan hymyllä. Ja ehkä juuri sinun liikkeelle laittamasi hymyepidemia saavuttaa jonkun, joka sitä oikeasti kaipaa. Hymy auttaa jaksamaan. Viime aikoina olen todella huomannut sen.

"He made her smile. And suddenly, after all those years, she got better. I knew it was you."

 ♥

6. luukku: Onnea Suomi!

97 vuotta itsenäisyyttä takana ja toivottavasti vielä lukemattomia edessä. Oon äärettömän kiitollinen kaikille niille, jotka lähtivät aikoinaan rintamalle puolustamaan Suomen itsenäisyyttä, sillä ilman heitä ei mun tuntemaani Suome olisi. Todella moni nykynuori haaveilee tulevaisuudesta ulkomailla, mutta en ole yksi heistä. Toki haluan matkustella ja nähdä maailmaa, viettää ehkä hieman pidempiäkin aikoja jossain muualla, mutta aion aina palata takaisin. Koska Suomi on mun kotini, eikä se asia tule koskaan muuttumaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5. luukku: Joku voi tulla ikkunan taa

Kun olin tosi pieni, serkkumme olivat kerran meillä joulunvietossa. Meillä on yleisenä joulutapana tonttuilu: lähdetään syystä tai toisesta pihalle, puetaan siellä punaiset vaatteet ja tonttulakki ja käydään nopeasti vilahtamassa ikkunassa perheen pienimmän katsoessa ulos. Enää se ei toimi, kun Laurikin on jo 8 eikä usko joulupukkiin, mutta vielä pari vuotta sitten Lassi kokeili tonttuilua. Ei se enää silloinkaan oikein läpi mennyt. "Toi mikään tonttu oo, se on Lassi!"

Ei se jekutus usein minuunkaan mennyt. Olin jo edellisenä vuona huomannut, että se ikkunan takana viuhahtava tonttu näyttää aivan tädiltäni. Sinä vuonna tonttu olikin tuntematon. Ei kai... Voisiko... Voisiko se olla ihan oikea tonttu? Juoksin serkkuni kanssa ikkunasta toiseen, mutta tonttu oli nopeampi. Ensimmäisen vilahduksen jälkeen ehdimme nähdä vain tonttulakkeja ja kyynärpäitä katoamassa nurkan taakse. Olimme aivan täpinöissämme. Ihan oikea tonttu!

No, kaikki kuitenkin selviää aina aikanaan. Muutaman vuoden uskoin nähneeni tuona jouluna aidon ja oikean tontun, sen jälkeen vietin vuosia miettien, kuka tontun esittäjä olisi voinut olla. Lopulta paljastui, että tonttu oli ollut se sama täti kuin jokaisena muunakin vuonna. Pimeä oli tehnyt silmille tepposet, ja kai sitä oli silloin halunnut oikeasti uskoa joulupukin lähettämiin tonttuihin.

4. luukku: Pitkän odotuksen helpotukseksi

Rakastan kirjoja ja lukemista. Suomeksi, englanniksi, ihan sama. Yleensä fantasiaa tai scifiä, klassikkoja tai dekkareita, silloin tällöin jotain muutakin. Päiviä laskiessa joulun odotus tuntuu pitkältä, mutta lukeminen helpottaa; ei ole mitään ihanampaa kuin käpertyä vilttiin hyvän kirjan kanssa ja unohtua siihen tunneiksi.

Nämä kirjat lukisin joulua odottaessa, jos vain valmennuskurssiin valmistautumiseltani ehtisin. Ei siksi, että ne kovin jouluisia olisivat, vaan siksi, että ne ovat yksinkertaisesti niin hyviä / lupaavia.

KAIKKI VIIMEISET SANAT
by John Green

(C)

Muistatte kai kesän menestyselokuvan Tähtiin kirjoitettu virhe? Luin kirjaversion (eli siis sen oikean ja alkuperäisen) talvella suomeksi ja ostin englanninkielisen pokkarin New Yorkista. Se kirja oli parhautta. Jotain ihan erilaista kuin mihin olin tottunut, ja vaikken syöpäpotilas olekaan, niin Hazel katsoi maailmaa aivan samaan tapaan kuin minäkin. Kaikki viimeiset sanat on viimeaikoina ilmestynyt, kauan odotettu suomennos saman kirjailijan esikoisteoksesta Looking for Alaska. Niin niin niin haluaisin jo saada tämän käsiini! (joulupukki, kuuletko minut?)

ÄÄRETÖN MERI / 5. AALTO 

by Rick Yancey

(C)

Tänä kesänä löysin aarteen. Kävelin kirjastoon, ja siellä se odotti mua paraatipaikalla. 5. aalto. Kirja on trilogian ensimmäinen, ja voisin lukea sen uudelleen milloin vain. Sarja kertoo 16-vuotiaasta Cassiesta, joka elää alienien valtaamassa maailmassa ja yrittää löytää pikkuveljensä. Alienien saapuminen on lakaissut ihmiskunnan lähes sukupuuttoon, tervetuloa maailmaan täällä pärjätä saa omillaan. Enempää en kerro. Koska kirjan paras osa on se, että asiat selviävät pikkuhiljaa. Kakkososa Ääretön meri ilmestyy suomeksi tammikuussa, joten aivan vielä en sitä pääse lukemaan vaikka kovasti haluaisinkin. Mutta pian. Toivottavasti. Taskuissani polttelee Suomalaisen lahjakortti, jota yritän säästellä tähän tarkoitukseen.

Jos innostuit sarjasta, niin tuskin maltat odottaa tammikuuta 2016. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saa Viides aalto silloin ensi-iltansa.

PAIKKA VAPAANA

by J.K. Rowling

(C)

Entinen rehtorini kävi ylioppilasjuhlissani ja toi mukanaan J.K. Rowlingin kirjan Paikka vapaana. Siellä se nyt odottaa hyllyssä lukijaansa. Aivan vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä aloittaa kyseistä kirjaa; lukemistahtini on ollut melko hidasta viimeisen vuoden, ja kirjaston kirjat ovat menneet etusijalle, samoin muutama kirjasarjan päätösosa (eilen sain päätökseensä Varjojen kaupungit -sarjan viimeisen kirjan, yli 700-sivuisen City of Heavenly Fire'n. kauan siihen meni, mutta suosittelen!). Ellei mitään yllättävää tapahdu, on tämä seuraavana vuorossa Siri Kolun Pelko ihmisessä -kirjan jälkeen. En malta odottaa nähdä, mitä Rowling on saanut Potterien jälkeen aikaiseksi!

3. luukku: Mitä pikkuveljesi OIKEASTI haluavat lahjaksi?

Joululahjojen hankkiminen on ihanaa. Sitä alkaa pohtia kuukausia etukäteen, millainen lahja kellekin sopisi. Valitset lahjat huolella ja paketoit ne, aaton koittaessa sujautat ne kuusen alle. Aina ei paketti huolellisesta  pohtimisesta huolimatta olekaan ihan niin mieluinen kuin toivoit, mutta ei se lannista. Ensi vuonna on siis parantamisvaraa, ja oikea lahja on silloin vieläkin mieluisampi! Kyselin vähän veljiltäni, mitä he ja muut heidän ikäisensä pojat haluaisivat lahjaksi, jos voisivat valita aivan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Pojat 2012

LASSI 14v

Jos mitä vain saisi pyytää, niin luokkalaisteni ykköstoive olisi mopokoulu ja kunnollinen mopo. Hyvät kuulokkeet mikrofonilla olisivat myös hyvät. Pelit ovat monen toiveissa, yleisin konsoli taitaa olla vielä PS3. Ihan äskettäin julkaistiin uusin Pokémon-peli (Pokémon Omega Ruby). Pleikka 4 ja siihen pelejä. Jos haluaa antaa halvemman lahjan, niin iso karkkipussi, leffalippu tai vaikka leipomus olisi kiva. Vaatteita älä hanki, ellet ole aivan varma, että lahjansaaja pitää niistä. Turvallisempi vaihtoehto olisi vaikka lahjakortti tai raha. Jos aivan kaikki olisi mahdollista niin kaikki paha maailmasta voisi loppua. Isis, Ebola, köyhyys, nälänhätä, rikollisuus ja huumeongelmat, eläinkokeet, taudit ylipäätään, Ukrainan kriisi... Villasukkiakaan en tyrmää, jos ne ovat pehmeät ja itse tehdyt. Kaupasta ostetut eivät paljoa mieltä lämmitä.

LAURI 8v

Minecraft! Skylanderseista haluan vain uusimpia. Meillä on aika monella luokkalaisella Xbox, sellaiseen halutaan pelejä. Jääkiekkovaatteet ovat kivoja, samoin Ferrari-tavarat. Ja avaruuspuku. Ei tarvitse olla oikea, sellainen naamiaspuku. Karkki on hyvää ja rahalla saan haluamiani leluja joulun jälkeen. Joku rakettikokoelma voisi olla hyvä. Sellainen, missä olisi monta vähän erilaisia rakettia. Leluista joululahjaksi voisin haluta jonkin robotin, joka osaisi kävellä, tai sitten (kauko-ohjattavan?) auton.

(Lauri on välillä vähän... vaikeaselkoinen. Puhetta tulee hirmuista vauhtia, sanat menevät sekaisin. Joten voi olla, että tuo toiveiden kirjaus meni vähän sinne päin. Mitä nyt Lauria kuitenkin tunnen, niin tuon ikäisille tuntuu kelpaavan mikä vain, mikä on printattu joulun alla postiluukusta kolahtaviin lelukuvastoihin, paitsi vauvojen ja tyttöjen sivuilta. Mitä enemmän siinä on pieniä, katoavia ja rikkoutuvia osia, mitä teknisempi härveli on ja mitä enemmän sitä on mainostettu televisiossa, sen parempi. Tuon ikäinen ei vielä oikein osaa arvostaa käsitettä 'itse tehty', mutta ei siitä haittaakaan ole, jos lahja muuten on mieluisa. Jääkiekkovaatteet taitavat Laurin tapauksessa tarkoittaa lähinnä Leijonien fanituotteita.)

BONUS: Äidin lahjatoivelistalla olisi helikopteri työpaikkamatkoihin ja vuoden palkallinen loma täysylläpidolla Australiassa.

2. luukku: Karpalonkirpeitä muistoja

(C)

Pieni, rakas joulumuisto joidenkin vuosien takaa. 

Kun mummo oli vielä elossa, olimme viettämässä joulua kotona; koko meidän perhe, mummoni sekä tätini. Mummo oli lämmin ja ihana ihminen, joka ei ikinä jättänyt ruokaa lautaselle. Päivällinen oli syöty, pukki käynyt ja lahjat avattu. Äiti oli laittanut jälkkäriksi karpaloita ja lämmintä kinuskikastiketta. En ollut ikinä aikaisemmin syönyt karpaloita, mutta päätin maistaa rohkeasti.

Kirpeitä. Naama vääntyi sitruunalle, enkä saanut molempia silmiä pysymään auki kun irvistytti. Käännyin katsomaan yhtälailla irvistelevää tätiäni ja hän minua, purskahdimme nauramaan. Kikatuksesta ei ollut tulla loppua, vaikka äiti puhisi ja tuhahteli hellan vieressä. Kai äiti koki, ettemme arvostaneet hänen jälkiruokaansa, vaikka emmehän me äidille nauraneet.

Mummokin maistoi. Ja maistoi uudelleen. Ja vielä kolmannenkin kerran. "Mitä jos minä säästäisin loput vaikka huomiseksi?" Äiti oli selkeästi pahoilla mielin, mutten mahtanut mitään uudelle naurukohtaukselle. 

PS. Karpaloita ei meidän taloudessamme sen koommin ole nähty kuin äidin lautasella.

1. luukku: Onnellisuutta

(C)

Vielä ei ole joulu. Ei aivan. Mutta pohjimmiltaan joulussa on kyse onnellisuudesta. Ja se on, tässä ja nyt.

Maailman onnellisin hetki on kalenterin juuri käännyttyä jouluaaton puolelle. Kuusi on koristeltu ja muut ovat menneet nukkumaan. Alakerrassa on lämmin valo, vaikka ulkona pihan mustuudesta tuikkivat vain pihakuusen valot. Radion kaiuttimen päällä on enkeli, jonka siivet vaihtavat väriä, Mörri istuu sohvannurkassa. Sohvapöydällä naapurin Anjan tekemä piparkakkutalo, johon ei saa koskea ennen joulupäivää. Hiippailen hiljaa kohti joulukuusta kissan tarkkaillessa portaiden raosta kulkuani. Takkahuoneesta kuuluu hiljainen puiputus ja heinän kahina, marsutkin vaistoavat ilmassa väreilevän rauhan, ilon ja odotuksen. Aamulla ne pääsevät maistelemaan kuusen alaoksia. Jos katson oikein tarkkaan, voin löytää huolimattomasti piilotetun lahjasäkin. Se saa kuitenkin odottaa, en mene ravistelemaan lahjoja ja pohtimaan, mitä mistäkin paketista paljastuu. Lasken kuukauden kaapissani piilossa olleet paketit kuusen juurelle ja hipsutan varpaisillani takaisin kohti omaa huonettani. Juuri ennen ovenraosta luikahtamista vilkaisen vielä kuusen alla olevia paketteja, joista ei vielä yhdessäkään lue omaa nimeäni. Antamisen iloa. Se on onnellisuutta puhtaimmillaan.

Onnea on ihanat ihmiset ympärillä. Ystävät, jotka saavat nauramaan, jotka kuuntelevat silloin kuin surettaa. Sellaiset, joiden kanssa voi puhua mistä vain. Onnea on joulun tuoksu, appelsiinit, kardemumma, inkivääri, neilikka, kaneli, pomeranssi. Onnea on, kun saa nuolla taikinakulhon äidin tehtyä maustekakkuja. Onnea on lahjojen paketointi, pienet, vaivattomat kortit, joilla saat kortin saajan hymyilemään. Onnea on se ihastuksen tunne vatsanpohjassa seisoessanne pakkasessa juttelemassa, onnea on kun kotiin päästyä tanssittaa ja laulattaa. Onnea on puhallella aamuhämärässä höyrypilviä, vaikka ripset jäätyvät ja hiukset muuttuvat jääpuikoiksi. Onnea on takkatuli ja lämmin teemuki, viltti ja hyvä kirja. Onnea on vastasatanut lumi. Onnea on lämmin halaus.

Sun katsees kääntyy taas kun lähden laulaa

(C)

Myönnän ihan suoraan, ettei blogi ole viime aikoina ollut päällimmäisenä mun ajatuksissani. Eipä mulla toisaalta juuri olisi ollut mitään kirjoitettavaakaan; tällä hetkellä elämäni koostuu aika pitkälti pääsykoelukemisesta, niiden hyvin hitaasta etenemisestä, neljästä seinästä ja pikkuveljien taksikuskina toimimisesta. Toisin sanoen mun elämässä ei tapahdu tällä hetkellä mitään, ainakaan mitään sellaista, jonka haluaisin näin julkisesti jakaa. On kuitenkin yksi asia: joulurakkaus!

Vielä en ole kaivanut esille joulukoristeita, eikä pihallakaan ole kuuset valaistuina. Joululaulut eivät soi eikä yhtään pakettia tai korttia ole vielä valmiina, vaikka muutama lahja onkin jo mietitty ja hankittu. Lumi tuli, mutta lumi myös suli, yhtään lumiukkoa en vielä ehtinyt tekemään. Alapihan omenapuussakin on vielä muutama (pakaste)omena. Silti olen jo aivan kissa pistoksissa joulun odotuksesta. Aina joulun alla saan valaistumisen ja koen tehtäväkseni levittää ja jakaa ympärilleni joulumieltä, jonka huomaa jatkuvana korviin ulottuvana hymynä, silloin tällöin aivan satunnaisissa paikoissa hihkaistuina "Enää 27 päivää!"-onnellisuuksina, joululaulujen hyräilynä tai laulamisena, sekä yltiöpositiivisuutena.

Mikä siis olisi parempi tapa saada jälleen kirjoittamisesta koppi kuin blogin joulukalenteri? Joka päivä blogiin tulee jotain uutta, mahdollisesti jouluaiheista, videoita, kuvia, joululeipomuksia, lahjavinkkejä... Mitä ikinä saankaan kehiteltyä.

AIKA VAIKUTTAA: Mitä toivoisitte luukuista paljastuvan?

(C)

Sun sateenvarjon alla ei tarvii piilotella arpia

Viime kuukausi on ollut... mielenkiintoinen. En oikein löydä sanaa, jolla sitä paremmin kuvailisi. Ravattuani puoli vuotta lääkäriltä toiselle ja käytyäni lukemattomissa testeissä sain viimein en-niin-mukavan diagnoosin. Itkin päivän, muutaman aamun ahdisti, mutta sitten vain päätin, että en anna asian haitata. Mulla on edelleen toimivat jalat ja kädet, pääkin toimii, pystyn tekemään kaikkea sitä, mitä ennenkin. Huomasin nauravani edelleen Putoukselle ja stand upille, innostuvani joulusuklaalevyistä kaupan hyllyllä ja tykkääväni lasten kanssa olemisesta. Aion edelleen päästä vuonna 2015 Tampereen lääketieteelliseen ja työskennellä joskus tulevaisuudessa Uudessa lastensairaalassa. Miksi siis masentuisin? Miksen vain päättäisi jatkaa samaa tahtia eteenpäin kuin tähänkin asti ja vain nauttia elämästä? Minä ainakaan en aio käyttää elämääni murehtimiseen, kun aivan hyvin voin suhtautua asioihin positiivisesti.

Lokakuun vietin sijaisena pikkuveljeni vanhassa päiväkodissa. Päikkä on pieni ja englanninkielinen, ja vietin aikani lähinnä niiden pienimpien, n. 1-3-vuotiaiden hoitamiseen. Pää meinasi monta kertaa räjähtää ihan vain sen vuoksi, että ne lapset olivat vain niin söpöjä ja ihania. Yksi kutsui mua äidiksi, toinen otti mummotyyliin poskista kiinni ja rutisteli. Jos istuin lattialle, ei kestänyt montaa minuuttia kun syli oli täynnä pikkuisia kaksivuotiaita, yksi molemmilla polvilla ja yksi mahtui vielä väliinkiin. Kerran sanoin eräälle hieman isommalle pojalle "Kokeile pukea itse se haalari, tiedän sun osaavan, oot jo iso poika!" pukiessani yhtä pienempää, ja vastaukseksi sain suurielkeisen "Katso nyt minua, en minä ole iso!". Mä en kestä, miksi niiden pitää olla niin suloisia? Olisin halunnut vain kaapata ne kainaloon ja ottaa mukaan kotiin. Työpäivän päätteeksi kaikki pihan lapset huutelivat "Bye bye Katja!" ja pienten ryhmäläiset ryntäsivät halaamaan riskeeraten mopojensa menetyksen isommille. Eikä mitään niin hauskaa oltu keksittykään kuin uusi ruokalaulu "Katja, Katja, Katja, KATJA! Hihihihiii!" pöydän rummutuksen säestämänä. Mä haluan takaisin sinne. Nyt. Vaikka opettajansijaisuuksista saakin tuplasti parempaa palkkaa. Siitä tulee niin hyvälle mielelle, kun kuulee lapsien kehuneen sua vanhemmilleen. Mun on jo nyt tosi kova ikävä niitä natiaisia.

Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa, ja mun päiväkotitädin lupaavasti alkanut ura on nyt tältä erää ohi. Edessä on kuitenkin uusia haasteita, sillä kohtalon päivä koittaa 20.5. ja siihen valmistautuminen alkaa nyt. Tammikuussa alkaa valmennuskurssi, mutta ennen sitä on kerrattava lukion fysiikka, kemia ja biologia ja yritettävä kahden ensimmäisen korotusta. Jos saan joko kemian tai fysiikan (tai mielellään vaikka molemmat) nousemaan laudaturiin, on kevään haussa tiedossa pari ylimääräistä lähtöpistettä. Eihän niistä haittaa olisi, eihän?