Hei, olen Katja ja olen kännykkäriippuvainen!

Ootteko huomanneet, kuinka kännykkäriippuvaisia ihmiset nykyään ovat? Tai ainakin minä. Tottakai te olette. Joskus sen vain ymmärtää paremmin kuin joskus muulloin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun rakkaan ja uskollisen Lumiani näyttö sanoi poks. En edes tiputtanut sitä, laitoin sen vain taskuuni ehjänä ja ottaessani sen takaisin käteeni näytön alaosaa halkoi säröverkko. No, Lumioissa on se huono puoli, että ne eivät enää oikein reagoi kosketukseen näytön haljettua. Harmittelin asiaa aikani ja jaoin ärtymykseni myös paikalla oleville kurssikevereilleni, mutta hei, "Onneksi osaan varautua kaikkeen, kotona on varapuhelin odottamassa tällaisten tilanteiden varalta.". Jotenkin sinnittelin illan muiden näpelöidessä omia taskupuhelimiaan. En voinut tarkistaa facebookia, entä jos joku on laittanut whatsappissa viestiä? Kyllä mä pärjään, kohta kotiin, siellä on varapuhelin odottamassa...

Kotona kaivan varapuhelimen kätköistään. Liian myöhään tajuan, että hitsit, tähän toiseen puhelimeen tarvitaankin ihan normaalikokoinen eikä mikro-SIM. Ei kun hakaneula käteen ja kaivelemaan, josko se liian pieni simmikortti vielä saataisiin pelastettua ihmisten ilmoille. Ei auta, kortti uppoaa vain entistä syvemmälle varapuhelimen syövereihin (niin, mähän onnistuin siis tuhoamaan huikeat kaksi puhelinta parin tunnin sisällä, kuka muu voi sanoa samaa?). Paniikkiviestiä äidille (onneksi on naamakirjan chat), lainapuhelin järjestyy äidin serkulta seuraavaksi päiväksi. Kyllähän mä nyt yhden yön selviän ilman kännykkää, ei tee varmasti edes tiukkaa!

Päähän pälkähtää, että seuraavana päivänä huoltomiehen piti soittaa ja sopia pesukoneen korjauksesta. Hetki pieni, soittaa? Enhän mä ehdi käydä hakemassa uutta sim-korttia ennen luentoja! Mitä tehdä? Vähän aikaa vain panikoin ja stressaan, lopulta löydän huoltofirman sähköpostiosoitteen. Noh, asia onneksi ratkesi ilman puhelintakin. Huoletta siis herätyskello päälle ja nukkumaan. Hetki pieni, herätyskello? Eihän mulla ole toimivaa sellaista, ainahan mä olen luottanut kännykän hälytyksiin! Taas hetken paniikki. Lopulta tajuan laittaa herätyksen siihen puhelimeen, jonka syövereissä simmipoloinen nyt viruu. Ilman yhteyttäkin hälytykset onneksi toimivat. Ilta pelastettu.

Aamulla olen parkkipaikalla lähdössä noutamaan lainapuhelinta tyytyväisenä itseeni, olenhan selvinnyt yön yli (lähes) ilman puhelinta. Paikka on tuttu mutta reitti ei, navigaattori siis päälle. Hetki pieni, navigaattori? Ainahan mä käytän kännykän navia! Auton varsinaisesta navigaattorista on akku yllätysyllätys lopussa ja autolaturi ei ole osoittanut elonmerkkejä sitten alkukesän. Onneksi on Google, sieltähän voi käydä katsomassa reittiohjeet. Hetki pieni, Google? Millä mä sinne pääsen jos en kännykällä? Tabletti on onneksi repussa mukana, sillähän asia hoituu kunhan vaan jaan kännykän nettiyhteyden. Hetki pieni, nettiyhteys? No joo. Hyvä minä. Eihän sekään tietenkään onnistu. Ei auta kuin kävellä portaat takaisin ylös neljänteen kerrokseen netin ääreen kirjoittamaan reittiohjeet paperille.

Kuinka riippuvainen sitä voi puhelimestaan ollakaan?

ps. Älkää ymmärtäkö väärin. Selvisin elossa koko kännykättömän ajan, ja olisin selvinnyt pidempäänkin. Pointti on siinä, etten aiemmin ole edes huomannut, kuinka moneen asiaan sitä on tottunut puhelintaan käyttämään.

#kukkoonirti

Niin sanoiko joku, että kukko on irti?

Tilanne vaatii kai pientä selitystä. Kyseessä on siis kurssimme tekemä E-bileiden (fuksikurssin vuosittain järjestämät vuoden eeppisimmät pippalot, joissa tarkoitus on aina lyödä laudalta edellinen fuksikurssi) traileri. Meidän vuosikurssilla on aivan käsittämätön yhteishenki, ja jos jotain tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! Miksi siis tyytyä julkistamaan teema käsivarakameralla luentosalissa, kun vaihtoehtona on Suomen korkein hotelli, kopterikamera, studiossa tehdyt musiikit ja mitä täydellisin auringonlasku?

Rakkaudesta C. Kukkoon ♥

ps. Jos haluat tietää juhlien teeman, klikkaa vasenta yläkulmaa videon loppupuolella!

You and I could be the best thing ever

Terveisiä yliopistomaailmasta ja mun omasta pienestä lääkiskuplastani Tampereelta!

Kesällä kaikki vain jotenkin järjestyi. Löysin unelmieni asunnon, jossa tulen näillä näkymin asustelemaan kutakuinkin seuraavat kuusi vuotta. Matkaa kampukselle on vain reilut pari kilometriä, ja kaikki muu on vielä sitäkin lähempänä. Joskus oli vaikeaa kuvitella, että kauppaan, puistoon tai baariin voisi vain kävellä, heittää takin niskaan ja löytää itsensä muutaman hetken kuluttua määränpäästä. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Muutama viikko sitten kävelimme ja pyöräilimme muutaman kurssikaverin kanssa käytännössä koko keskustan ympäri, söimme mustaa makkaraa (uskokaa pois, kyllä se on ihan syötävää, ainakin jos kyljessä tulee puolukkahilloa), kävimme ylhäällä Näsinneulassa, maistoimme Pyynikin kuuluisia munkkeja ja herkuttelimme paikallisen jätskifirman tarjonnalla (joka muuten on ehkä parasta jäätelöä koko Suomessa). Kotipuolessa ajatus olisi täysi mahdottomuus. Kivenheiton päässä on ihanan vehreä puisto suihkulähteineen, enkä malta odottaa sopivaa hetkeä käydä valokuvaamassa Tammerkoskea pimeän tultua. Koko kaupunki on niin kaunis, vielä nytkin kun syksy alkaa jo saapua sateineen ja kurakeleineen. Rakastan tätä paikkaa!

Lääkis on pitänyt mut kiireisenä koko kuluneen kuukauden ajan. Kaikkea mahdollista on tapahtunut hirveän lyhyessä ajassa. Jo tähän mennessä on tultu hyvin tutuiksi Anne-nuken ja defibrillaattorin kanssa, harjoiteltu verinäytteen ottoa, eristetty DNA:ta ja käyty seurailemassa sairaalan menoa muutaman potilaan kanssa. On istuttu luennoilla, seminaareissa ja paneeleissa, tuskasteltu PBL-keissien oppimistavoitteita (miten oi miten hengitystiepotilasta voi pitää aasinsiltana soluelimiin ja elektronimikroskooppiin?) ja tuijoteltu histologisia preparaatteja mikroskoopin läpi niin että silmiä särkee. On etkoiltu ja juhlittu, toogailtu, kierretty keskustan baareja yhdessä terveysalan opiskelijoiden kanssa ja selvitty injektioista aka fuksiaisista enemmän tai vähemmän kunnialla. Olen ollut jonottamassa injektioteemaa koulun ovella neljän jälkeen aamuyöstä, nauttinut ilmaisista kahveista ja pitsoista ja nauranut sydämeni kyllyydestä milloin missäkin seurassa.

19.7.2015

 "Pelottaa. Tai ehkä ennemminkin jännittää, sellaisena pienenä kutkutuksena vatsan pohjassa. Vanhat ystävät jäävät taakse pääkaupunkiseudulle, ja vaikka kuinka yrittäisi pysyä yhteyksissä pitäisi kyetä hyväksymään se tosiasia, ettei näkeminen enää onnistu tunnin varoitusajalla, enkä voi illalla tulla käymään täältä saakka vain kahvilla ja jutustelemassa. Löydänköhän uusia ystäviä? Mitä jos jäänkin taas yksin, niin kuin joskus aiemminkin? Tai jos olen aivan kummajainen siellä muiden joukossa? Sen näkee sitten, mutta kyllähän sitä hieman murehtii ja stressaa jo nyt."

Turhaan mä pelkäsin. En mä vielä sydänystäviä täältä ole löytänyt, en ehkä ystäviäkään, mutta kavereita aivan varmasti. Ja mistä sitä tietää mitä tässä käy kun ehditään paremmin tutustumaan. Kertaakaan en ole joutunut istumaan yksin luentosalissa tai ruokalassa, ja vaikka aluksi tunsinkin itseni vähän ylimääräiseksi istuessani pöydänjatkeeksi niin sekin tunne on jo helpottanut. Meillä on aivan timanttinen vuosikurssi, ja hupitutoritkin ovat kivoja. Vajaa pari vuotta sitten tuskailtiin penkkareita muutaman aktiivisen abin voimin, ja nyt yhtäkkiä uusissa ympyröissä niitä innokkaita tekijöitä onkin puolet vuosikurssista. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, jos kurssi on nimetty Cursus Kukoksi? ♥

(C) ??? (en siis minä)

(C) ???

En tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mistä herään

Unohdan nyt kaikki mahdolliset pahoittelut hiljaiselosta ja siitä, etten vain yksinkertaisesti ole jaksanut/viitsinyt/ehtinyt/halunnut kirjoittaa. Koska tiedättekö mitä? Mä en voisi olla tän onnellisempi!

Eilen olin kaikessa rauhassa koneella, kun kuulin Tampereen lääketieteellisen tulosten tulleen. Voisiko olla mahdollista? Vai onko tämä nyt vaan jonkun pilaa? Ihan tosi? Odotin kuulevani tulokset vasta keskiviikkona, viimeistään perjantaina, joten aika skeptisenä kirjauduin sisään Opintopolkuun.

OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY Tampereen yliopisto, Lääketieteen yksikkö

Voiko tää oikeasti olla todellista? MINÄ? Lääkikseen? Tampereelle? JEEEEEE! asdadysgsthksejwrkjsolg APUA APUA mitä mä nyt teen mihin meen ÄÄÄÄK

Kiljaisin ja purskahdin itkunauruun, soitin äidille ja valmennuskurssikaverilleni, päivitin naamakirjan. Hypin ja pompin ja riemuitsin ja hymyilin koko illan, hyvä etten mennyt kierimään nurmikolle. Muutaman kärrynpyöränkin myönnän tehneeni.

 Pienenä suunnittelin ryhtyväni sitten isona joko ballerinaksi, jääkiekkoilijaksi tai nuorallatanssijaksi. Ala-asteella suunnittelin tulevaa uraani arkkitehtina. Yläasteelle mennessä keksin ajatuksen eläinlääkiksestä, joka vain jossain vaiheessa muuttui yleislääketieteeksi. Asialla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että eläinlääkäriksi voi Suomessa opiskella vain Helsingissä. Koko lukion tähtäsin siihen, että jonain päivänä musta tulee lääkäri. Jätin väliin sosiaalipsykologiat ja espanjan ja ranskan ehtiäkseni kaikille tärkeimmille fysiikan, kemian, biologian ja matematiikan kursseille. Historia kiinnosti myös, mutta sekin sai jäädä pakollisiin kursseihin.

Abikevät tuli ja hylsy sen mukana. Jotenkin olin kuvitellut voivani vain kävellä lääkiksen ovista sisään tekemättä oikeastaan mitään. Olen aina ollut huono opiskelemaan. Ala-asteella jätin läksyni aina tekemättä, sillä läksyunohduksista sai jälki-istuntoa vain kerran lukukauden aikana. Kokeisiin luin puoli tuntia, jos luin. Yleensä en. Yläasteella läksyjen tekemättäjättämistä katsottiin aika lailla läpi sormien, tietyille opettajille sutaisin kotitehtävät aina edellisellä välitunnilla. Kokeisiin menin edelleen puolen tunnin säännöllä. Lukiossa sama jatkui: kokeisiin riitti, kun luin vihkon bussimatkalla eikä läksyillä ollut niin väliksi. Ylioppilaskokeisiin luin lukiokirjat läpi kerran tai kahdesti, ruotsiin en sitäkään. Pääsykokeeseen luin kerran biologian alueen. Mitä muuta mä muka odotin kuin sisäänpääsyrajan alle jäämistä?

Jokin napsahti tuolla pääkopassa välivuoden aikana ja oikeasti OPISKELIN. Kävin korottamassa niin fysiikan kuin kemiankin laudatureiksi ja stressasin pääsykokeessa saippuan valmistusta termospullossa, solukalvon virtapiirikaaviota ja haiman ultraäänikuvausta. Se oli kaikki sen vaivan arvoista. Raja ylittyi heittäen, eikä täydet 72 skaalattua jäänyt muutamaa pistettä kauemmaksi.

Musta tulee ihan oikeasti lääkäri!

Koska tänään mua ei pelota

Hyvää naistenpäivää kaikille! Eilen kotiin tullessani mut yllätti tulppaanimaljakko työpöydällä. Isä oli tuonut niin mulle kuin äidillekin naistenpäiväkukkia. :)

Lukemiset sujuvat omalla painollaan. Tuntuu siltä, ettei aika vain millään riitä; fysiikan korotus on jo keskiviikkona ja kemian parin viikon päästä perjantaina, pääsykokeeseen vain hieman yli seitsemänkymmentä päivää. Toisaalta alkaa tuntua jo aika varmalta. Kyllä mä osaan, ainakin jos tarpeeksi haluan.

Eilen kävin valmennuskurssin harjoituskokeessa, ja sain aika hyvän fiiliksen. Fysiikka meni lähes täydellisesti, biologiassakin osasin hyvin ne asiat, joita olen ehtinyt kertailemaan. Kemiassa tuli virheitä, mutta myös oikeita vastauksia. Hyvin tässä selvitään. Ajankäyttökin meni hyvin, aikaa jäi jopa jäljelle. Viime vuonna pääsykokeessa jäi ehkä kolme tehtävää täysin vastaamatta, kiitos ajanpuutteen.

Muutenkin kuuluu oikein hyvää. Influenssa ei ainakaan vielä ole löytänyt ja puraissut, ja kuljeskellessani Helsingissä alkaa aina hymyilyttämään. Kaikki pienet asiat. Viesti ystävältä, jonka kanssa ei ole vähään aikaan jutellut, auringon pilkahdus. Tihkusade. Hyvin mennyt päivä. Se, kun ymmärtää intensiteetin oikeasti ensimmäistä kertaa. Höpsöt jutut radiosta. Ajatus, että haluaisin käydä Amsterdamissa.

Elämä on aika mukavaa.

Lukulomalaisen selviytymisopas vol. 2

Vuosi sitten lukion ovet sulkeutuivat takanani ja patistivat minut muiden abien mukana lukulomalle. Silloin kirjoitin selviytymisoppaan lukulomalaiselle. Nyt vuotta myöhemmin olen taas astetta viisaampi ja elämää kokeneempi, vaikka paahdan jälleen samojen kirjojen parissa, kalenteri muistuttaen hämmästyttävän paljon viimevuotista. Ero on siinä, että tällä kertaa todella elän sen kalenterin mukaan. Vuosi sitten lukemiseni rajoittuivat lähinnä abikursseihin ja muutaman viikon buustiin ennen ylppäreitä ja pääsykokeita. Nyt olen oikeasti onnistunut opiskelemaan monta tuntia joka arkipäivä, vaikka edessä ovat vain fysiikan ja kemian korotukset (joista nyt en muutenkaan suurta stressiä ota; jos ei kumpikaan nouse laudaturiin niin sitten kiritään ne kaksi pistettä siellä pääsykokeissa) kuukauden kuluttua sekä pääsykoe hieman alle sadan päivän päästä.

Hieman viisastuneena ajattelinkin täydentää hieman selviytymisopasta. Viimeksi keskityin lähinnä siihen, kuinka saada itsensä istumaan kirjan ääreen, mutta miten saada jotain kirjan sivuilta oikeasti imeytymäänkin sinne korvien väliin?

Lukulomalaisen survival-opas vol. 2

Lukupaikka

Yliopiston kirjasto. Paras. Keksintö. Ikinä! Suuri osa on avoinna kaikille, myös muillekin kuin yliopistolaisille. Lukutilaa on paljon ja tuoleihin, pöytiin ja valaistukseen on panostettu. Missään ei notku nuorisoporukkaa juttelemassa kovaan ääneen, vielä vähemmän kiljuvia lapsia. Kaikki kunnioittavat hiljaisuutta ja lukurauhaa. Ja koska et ole kotona, ei televisio, tietokone tai romaani houkuta. Täydellinen lukupaikka, ainakin vielä nyt, kun ylppärit ovat yhä edessä.

Valitse oma paikkasi huolella. Jos löydät pöytäryhmän, joka on lähes täynnä ja jossa muilla on edessä yliopiston kirjat tai valmennuskurssimateriaalia, olet löytänyt täydellisen paikan. Huonoja merkkejä ovat kanssaopiskelijan läppäri (näppäimistön naputtelusta lähtee yllättävän kova, epämukava ääni), sekä kaksi vierekkäin istuvaa, selkeästi ylppäreihin (tai vielä pahempaa, kurssikokeisiin) lukevaa tyttöä. Supattelu on taattua.

Taustameteli

Koskaan ei ole täysin hiljaista. Aina jostain kuuluu jotain, sivuja käännetään, haukotellaan, kännykät hälyttävät, vaihdetaan asentoa, pudotetaan kyniä. Eikä täydellisessä hiljaisuudessakaan opiskelu oikein ota onnistuakseen. Kirjoita siis Youtubeen 'study music for better concentration', laita napit korviin ja lukeminen onnistuu pienestä ympärillä tapahtuvasta hälinästä huolimatta. Jotkut opiskelumusiikit lähinnä unettavat, joten pistä ylös parhaimmat. Hyvä vaihtoehto on myös soundrown, josta löydät mm. lintujen laulua, kahvilahälinää sekä nuotion rätinää.

Lukurytmi

Olen pitkälti samaa mieltä kuin vuosi sitten; tee jonkin asteinen lukusuunnitelma, pidä taukoja ja muista vapaapäivät. Viime vuonna pidin kuitenkin taukoja hyvinkin usein, yli viisi minuuttia puolen tunnin lukemisen jälkeen. Näin hieman vanhempana ja viisaampana se kuulostaa aivan älyttömältä, sillä noilla tauoilla saa kirjojen ääressä istua ikuisuuden eikä lukemisesta saa silti oikein otetta. Todella hyvä rytmi tulee lukemalla tunnin, vetämällä henkeä muutaman minuutin ja jatkamalla taas. Yksi pidempi lounastauko on hyvä pitää muutaman tunnin lukemisen jälkeen. Lukemista ja tehtävien tekemistä on myös hyvä vuorotella päivän mittaan.

Reppu

Jos sinulla on paljon luettavaa ja haluat lukea kodin ulkopuolella, hanki reppu. Selkäsi kiittää.

Valmennuskurssi

En viime vuonna osallistunut valmennuskurssille, vaan halusin kokeilla ensin onneani ilman. Valmennuskurssit maksavat kuitenkin mansikoita, enkä halunnut heittää hukkaan yli kuukauden palkkaa. Valmennuskurssi antaa kuitenkin kivasti rytmiä lukemiselle ja hieman vaihtelua pänttäämiseen, saat samanhenkisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa ja lisäksi tehtävämateriaaleja (joita tulee oikeasti jopa tehtyä!) sekä jonkun, jolta kysyä aina epävarmuuden iskiessä.

Asenne

Älä lähde 'vain katsomaan millainen se koe on'. Ihan sama, oli kyse sitten ylppäreistä tai pääsykokeista. Et tule pärjäämään. Jos taas päätät pärjääväsi kokeessa, saat tosissasi opiskeltua eivätkä asiat vain mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun asenne on hyvä, tuloksia myös syntyy. Silloin alkaa aina hieman jännittämään, mutta se tekee vain hyvää. 

Tsemppiä kaikille pääsykokeisiin tai ylppäreihin valmistautuville! :)

Mut jos huudat lujempaa, saat äänes kuulumaan

Kiirettä on pitänyt ja elämä ollut hieman enemmän tai vähemmän mullistuksissa. Kalenterissa on tilaa, mutta päänsisäinen elämä kulkee vuoristorataa. Välillä tuntuu oikein yltiömäisen positiiviselta, välillä pelottaa niin että kädet tärisee. En synkistele tai murehdi, siihen en suostu. Mutta pelko tulevasta puraisee silti aina välillä. Kaikki on nyt hyvin, mutta entä viikon päästä? Vuoden? Kymmenen vuoden?

Tällä hetkellä mun elämääni hallitsevat hydrostaattisen paineen, EDTA-titrauksen sekä sitruunahappokierron ihmeellinen maailma. Hieman ennen joulua aloitin valmistautumisen pääsykokeisiin. Viime vuonna sisäänpääsy toki oli toiveissa, mutta olin liikkeellä enemmän sillä fiiliksellä, että "kiva jos pääsen sisään, mut ei haittaa vaikken pääsiskään". Välivuosi on tehnyt mulle hyvää, ja nyt se tahto päästä opiskelemaan ja omilleen on valtavan kova. Välivuosi on opettanut, ettei elämää riitä tuhlattavaksi asti. Milloin vain voi tapahtua jotain ikävää ja unelmat romuttua maan tasalle. Niin kauan kuin mulla vain on mahdollisuus aion pitää omistani kiinni. Jonain päivänä, kaiken toivon mukaan kuuden ja puolen vuoden päästä, musta tulee lääkäri. Hyvä sellainen. Ja jonain päivänä mä tulen työskentelemään Uudessa lastensairaalassa ja antamaan takaisin vähän siitä kaikesta hyvästä, mitä maailma on mulle antanut.

Aina sitä huomaa ihmettelevänsä löydettyään jonkun, jonka kanssa natsaa hyvin ja tuntuu mukavalta ja luontevalta. Varsinkin, kun on luonteeltaan tällainen erakkoravun ja yksinäisen suden risteytys. Ehkä vähän vaikeasti lähestyttävä, jonka kanssa ei ole aina helppoa löytää yhteistä puheenaihetta. Valmennuskurssi alkoi pari viikkoa sitten ja ajattelin, että olisin tauoilla lähinnä kännykällä tai kaakaonmetsästyksellä, ketään kun en sieltä tuntenut. Mitä vielä! Löysin kaverin, jonka kanssa käydä tauoilla hakemassa kaakaota ja jonka kanssa jutella vaikka ja mistä. Joka kerta löytyy jotain uutta yhteistä. En oo pitkään aikaan ollut niin iloinen kuin silloin, kun tämä ihana tyttönen juoksi luokasta mun perääni: "Hei sanoitko sä et sä oot Martsarista? Mäkin oon!"

Kesätyöt seuraavalle kesälle - check! Ja ajoituskin mitä täydellisin, työt alkavat juuri pääsykokeiden jälkeen. Takana on jo kolme kesää marjatyttönä ja neljäs edessä. Pomo nimittäin laittoi sähköpostia ja kyseli, vieläkö löytyisi kiinnostusta ja jaksamista yhteen täyteen mansikkakauteen. Tiedossa on ilmeisesti hieman erilainen työnkuva kuin viime vuonna, jonkinlainen isoimmista kojuista vastaava kuski. Mulle kaikki käy niin kauan, kun pääsen pakettiauton rattiin. Koko syksyn ja talven olen ikävöinyt uutta vanhaa Citroën Jumperia, joka siellä toivottavasti odottelee minua jälleen töihin saapuvaksi.

ps. Koskaan ei ole liian vanha Disney-leffoille! "Jos mä saisin valita minkä tahansa supervoiman, niin mä ottaisin kyvyn tulla tän kameran läpi ja tulisin halaamaan sua!♥" Olisitte nähneet mut ja Lassin siellä leffateatterissa. Molemmat ihan innoissamme tismalleen samassa asennossa, vähintään yhtä kikseissä kuin ne katsomossa istuneet lapset.
pps. Hyvää synttäriä 3-vuotias ninjakisuseni! ♥

What happened in 2014

Vuonna 2014...

... rakastuin sellaisiin kirjoihin kuin Divergent ja The Fault In Our Stars.
... ajauduin jälleen kerran ottamaan vähän liikaa vastuuta omille harteilleni.
... vietin koululla vapaapäivänä lähes yhdeksän tuntia rekkalakanoita maalaten, mehukattia juoden ja Disneyn mukana laulaen, nauttien sydämeni kyllyydestä ja hauskaa pitäen!

... stressasin prelejä, mutta saatuani paperit eteeni huomasin oikeasti jopa osaavani ne asiat. Mitä siis murehtia!
... potkin ihmisiä enemmän tai vähemmän persuksille.
... pukeuduin Candy Crushiksi ja hoilasin rekan lavalla ME OLLAAN MARTSARI, ME OLLAAN TULEVAISUUS!
... risteilin yhdessä muiden abien kanssa ja koin elämäni kauheimman aamun tähän mennessä.
... koin sellaisen ihmeellisyyden kuin lukuloma.

... huomasin, että en olekaan ehkä ihan niin menetetty tapaus, vaan jotakuta oikeasti kiinnostaa jutella kanssani tuntikausia.
... kevätfiilis puraisi ihan tosissaan!
... kävin kirjoittamassa muutaman laudaturin ja eximian, vaikkei aivopieruiltakaan vältytty.

... seikkailin maapallon toisella puolen.
... sain tietää, että Vapaudenpatsaalla tarjetakseen tarvitsisi tuulta pitävän toppatakin.
... sisäinen pessimistini heräsi eikä suostunut uskomaan, että taksi on tulossa sopimuksen mukaan. Oikeassa olin, ja sen ansiosta ehdimme lennollemme.

... pänttäsin tai ainakin yritin päntätä pääsykokeisiin.
... aloitin kolmannen kesäni marjatyttönä ja ymmärsin, mitä muut olivat tarkoittaneet hiljaisella toukokuulla.
... vietin päivän Tampereella pääsykokeissa ja kaupunkiin tutustuen. Rakastuin paikkaan!
... vedin valkolakin päähäni yhdessä maailman parhaimpien ystävien kanssa.

... hyppäsin ensimmäistä kertaa pakettiauton rattiin.
... rakastuin kuskinhommiin.
... tutustuin aivan mahtaviin työkavereihin!

... lääkiksen ovet eivät vielä auenneet, mutta tavallaan olin siitä melko helpottunut.
... nautiskelin lämpimistä ja aurinkoisista säistä yrittäen keksiä, miten saisin myös sen ei-ikkunan-puoleisen käden ruskettumaan.
... aina Geronimon tullessa radiosta nostin volyymia ja avasin auton ikkunat!
... tanssin tilalla ukrainalaisten työkavereiden, pomon ja kuskikaverin kanssa.

... jouduin luopumaan rakkaaksi tulleesta kuskinhommasta ja palaamaan myyntipöydän taakse.

... harjoittelin tulevaa uraani ukraina-suomi-kääntäjänä.

... täytin kunnioitettavat 19 vuotta, ensi vuonna vuorossa pyöreät!

... löysin itsestäni pienen työnarkomaanin.

... kuolin varmaan kymmeniä kertoja Megazonessa.

... pääsin nauttimaan muutaman viikon hyvin ansaitusta 'kesälomasta' sitkeän flunssan merkeissä.

... kävin sijaistamassa muutaman kerran ala-asteilla, tykkäsin!

... löysin itseni lähes kuukauden ajan pienten päiväkotilaisten keskeltä ja olin räjähtää ihan vain siitä suloisuudesta!
... säikähdin hieman, kun minulta kysyttiin muutamankin kerran "niin olikos sulla jo lapsia?".
... syysmasennus iski jälleen huomatessani, kuinka sosiaalinen elämäni oli kutistunut jo entisestään.
... mun elämäni muuttui kertaheitolla ja näin maailman ihan erilaisesta vinkkelistä.

... mua puraisi positiivisuuden aalto ja selviytyjäfiilis.
... jatkoin hyvin alkanutta opettajan sijaisen uraani yläasteen kemian opettajana.
... yritin päntätä, mutta eihän siitä juuri mitään tullut.
... syysmasennus hellitti viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin juttelemaan kerrankin kasvotusten kaikenlaisesta höpsöstä ja puoliturhasta pakkasen pureskellessa poskiani.

... olin aivan höpönä joulukuusta ja joulun odotuksesta.
... otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tunnollisesti joulukalenteria.
... tappelin käytännössä uuden läppärini kanssa vähintään kerran viikossa.
... olin pakahtua onnellisuudesta saatuani sittenkin valkean joulun ja vielä lumisemman loppukuun.
... minuun iski pahan luokan 'mitä teen ensi vuonna, mitä musta tulee isona'-kriisi.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!

24. luukku: Ihanaa joulua! ♥

Katja kiittää ja kuittaa tämän joulukalenterin, ihanaa joulua kaikille! ♥

Aatto on sujunut rattoisasti. Aamulla meillä kävi muutama kyläilijä, josta siirryimme kuuntelemaan joulurauhan ja syömään joulupuuron tädillemme (ei, en saanut mantelia tänä vuonna). Kotona olimme vain rennosti ja rauhassa, söimme jouluaterian ja odottelimme pukkia, joka lopulta pitkän odotuksen jälkeen saapuikin. Seuraavana olisi vuorossa joulusauna, ja huomenna suuntaamme hautausmaalle. Lahjat olivat mieluisia ja suurin osa oikein hyödyllisiäkin, "hömppää" kertyi vain muutaman leffan, suklaarasian ja korviksien verran. Parasta kuitenkin oli, kun tontut olivat eilen käyneet pesemässä rakkaan pikku Nissanini ja käynyt samalla tankilla mittarin huudettua punaista, itse kun en ollut onnistunut tankkaamaan jäätyneen luukun vuoksi. (kiitos isi!)

Oletteko huomanneet, että vuotta on enää viikko jäljellä? Vielä on viikko aikaa tehdä tästä vuodesta paras mahdollinen. Viikko aikaa kirjoittaa tämän vuoden tarina loppuun.

Mulla on listalla muutama keskeneräinen asia. Sellaisia asioita, jotka ovat olleet kesken jo aivan liian pitkään. Haluaisin pitää enemmän yhteyttä kaikkiin rakkaisiin ystäviini, mutten vain oikein osaa. Olen ollut menneisyydessäni useammin kuin kerran tilanteessa, jossa joku on sinnikkäästi laittanut viestejä ja kysellyt kuulumisiani, joku sellainen siis, jonka en niin ehkä olisi halunnut tekevän. Aina kun laitan viestejä, ajattelen mielessäni: "Mitä jos sitä ahdistaa tää? Pitäisikö vain odottaa, että se kysyy kuulumisia ensin?". Tyhmäähän se on. Aika pöhköä. Tavallaan. Kuka nyt muka siitä ahdistuisi? Minä. Joskus hyvin, hyvin harvoin. Mutta joskus kuitenkin. Seuraan neuroottisesti, kumpi on aloittanut edellisen keskustelun. Jos se en ollut minä, voin aloittaa nyt. Jos olin, en uskalla. Varsinkin, jos aloitin vielä sitäkin edeltävän. En lupaa parantavani tätä tapaa tulevana vuonna. Sen sijaan aion aloittaa jo nyt. Miksi viivytellä vielä viikkoa?

Jos siis et missään nimessä halua olla enää tekemisissä kanssani, laita viestiä. Silloin en ainakaan arvuuttele turhaan. Jos taas haluat, laita viestiä jo nyt tai odota, että näytöllesi pomppaa teksti:

Moi! Mitä kuuluu? :)

23. luukku: Hetki enää

Aatonaatto on rakkautta. Kuusi koristellaan ja talo alkaa rauhoittua jouluun. Keittiössä alkaa jo tuoksua kinkku ja laatikot, perunat ovat imeltymässä. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni kotijuustoa. Kattilaa on hämmennettävä tauotta, mutta minä höpsöhän pistin vielä paremmaksi ja hämmensin vartin kylmää kattilaa. Lapsilukko oli jotenkin luiskahtanut päälle, eikä liesi ollut lämmennyt... 

Enää vähän aikaa vuoden parhaimpaan hetkeen, siihen, kun muu talo nukkuu ja saan hiippailla kuusen luokse lahjakasan kanssa. Alakerrassa on kuitenkin vielä täysi touhu päällä, joten joudun ehkä alkaa patistaa aikuisväkeä yöpuulle. 

Hymyilyttää. En pysty lopettamaan. Mutta se ei haittaa. Hymy ei ole koskaan pahasta! :)