Ihan oikeasti. Tää on jotain, mitä en uskonut ikinä tapahtuvan: näin jo mun sieluni silmin itseni kärvistelemässä paria päivää ennen ylppäreitä edessäni lähes avaamaton kirjavuori, koska mä nyt vain olen sellainen ihminen joka ei osaa aloittaa mitään epämukavia asioita. Aina mä vaan viivyttelen ja viivyttelen ja toistelen, että kyllä huomennakin ehtii. Suurimman osan asioista mä teen aina huomenna.
Nyt vaan jotain loksahti oikeille paikoilleen tuolla syvällä pääkopassa. Sunnuntaina meidän porukat lähti käymään tuttujen mökillä, ja ennen lähtöä Lassi sanoi mulle, että nyt kuule Katja luet niihin ylppäreihin. Ja sit mä jotenkin onnistuin aloittamaan sen lukemisen. Tänään se sujuu jo aika luontevasti, ainakin jos pidän sen lukemistahdin tarpeeksi rauhallisena, tunnin tai korkeintaan pari kerrallaan. Ruotsia en oo vielä saanut aloitettua, mutta tää ykkösbilsan aloittaminen on kuitenkin se ensimmäinen askel. Kyllä tää tästä lähtee luonnistumaan.
Tosiaan, en mä kaikkia päiviä oo käyttänyt ylppärilukemiseen. Lähinnä mä oon viettänyt aikaani töissä: mulla on ollut nyt jonkin aikaa lähinnä iltavuoroja (14-21), joten oon nukkunut pitkään, käynyt töissä ja sieltä palattuani syventynyt mun uuteen rakkauteeni Netflixiin. Oon jo totaalisen koukussa How I Met Your Motheriin, ja kerrankin mä oon voinut katsoa iltaisin kaikkia hömppäleffoja, joita kukaan ei kuitenkaan mun kanssani katsoisi.
Kavereita mä näin eilen kauhuleffaillan merkeissä. Okei, mä en niitä kauhuleffoja katsonut. Koska hyi. Mä en vaan tykkää sellaisista. Paranormal Activity vielä meni, mutta en mä halua katsoa sellaisia leffoja, joissa ihmiset sahaa toisiltaan raajoja tai muuta vastaavaa. Sen sijaan mä ja pari muutakin ei-niin-kauhuleffojen-ystävää leiriydyttiin pelaamaan Sly nelosta. Juteltiin ummet ja lammet vaikka ja mitä ja lähdettiin Nooran kanssa ajamaan takaisin kotiin vasta pikkutunneilla.
Niin joo. Mä olin pari viikkoa yksin kotona porukoiden viettäessä lomaansa Budapestissa ja muualla Euroopassa, ja nyt kaikki kortit reissulta on tulleet perille. Ensimmäiset mun saamat kortit olivat ihan tavallisia, sellaisia, joita voi odottaa äidin ja isän lähettävän ja pikuveljien allekirjoittavan. Mutta sitten viimeinen kortti olikin mun pikkuveljen kirjoittama, ja mä en varmaan ikinä oo saanut yhtä suloista korttia. Vai eikö teitä muka ala hymyilyttää tällaista lukiessa? :)
Ei mulla tässä muuta. Palaan biologian kirjojen kiehtovaan maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti