22. elokuuta 2013
I tried carrying the weight of the world
Angstipilvi ei ota kadotakseen, mutta kyllä sitä kivojakin hetkiä mun päivistä löytyy. Lähinnä toi apeus taitaa olla mun mielen sisäistä myräkkää, josta en vaan saa selkoa. Ehkä mun pitää vaan antaa tuulen tyyntyä, ehkä asiat sit selvenee ja huono fiilis katoaa.
Mä en tiedä miksi, mutta jotenkin kaikki on olleet mulle tosia kultaisia koko kuluneen viikon. Jotenkin vaikea selittää, mutta kyllä sen huomaa. Sain apua mun pahimman stressipuuskan keskelle, ja muutenkin kaikki on vaan olleet tosi kivoja. Ainahan ne on, mutta jotenkin ne vaan on onnistuneet olemaan vieläkin kivempia.
Koulu taaplaa omilla urillaan ja tanssitunnit alkoivat maanantaina. Yleensä en pidä hikiliikunnasta, mutta tanssi on jotain, mistä mä oikeasti nautin. Ei siinä ehtinyt ajatella mitään mieltä painavaa, antoi vaan musiikin ja kropan viedä. Parhautta.
Ai niin, tänään on mun synttärit! Nyt on se maaginen 18 vuoden rajapyykki ylitetty, ja elämä toivottavasti vielä vasta edessä. Juhlistin synttäreitä lähinnä käymällä leffassa Tinun kanssa ja tottakai vierailemalla Alkossa papereita kokeilemassa. Koulussa onnitteluita sateli vähän sieltä ja täältä, tosissaan mä olin kaveripiirini viimeisimpiä alaikäisiä. Leffana oli Now you see me, ja tykkäsin kovasti. Jotenkin just sellainen, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen. Suosittelen! Alkon kassalla sitten sain päivän piristyspiikin, kun myyjä tihrusti mun mopokorttiani (inssi mulla on siis vasta viikon päästä) ja tarkisti koneelta päivämäärän pariin otteeseen: "Mitä hitsiä.... No mutta hyvää syntymäpäivää!" Toivotteli vielä hyviä juhliakin astuessani ulos liikkeestä, ja jotenkin mä silloin tajusin et hitsit, mä en ookkaan enää lapsi.
18. elokuuta 2013
Kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?
Mä oon tosi pahoillani että tää on mennyt tähän, mutta tää on sitä mitä mun mielessä oikeastaan pyörii tällä hetkellä. Vaikka mä kuinka haluaisin vain lopettaa angstailut, niin aina se ei vaan onnistu niin helposti kuin joskus.
Kai ihminen joskus saa tuntea itsensä yksinäiseksi, vai? Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin. Mun kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että mä tunnen olevani ylimääräinen. Jotain, jonka puuttumista ei niin helpolla huomaa, ja joka ei ikinä ole ensimmäinen vaihtoehto missään tilanteessa, jossa kaipaa kaveria. Mä oon sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään sydänystävä. Ihan kiva, muttei mitään sen enempää. Naama toisten joukossa, sellainen jota moikkaa, mutta jolle ei tule ikinä jutelleeksi mitään huomenia ihmeempää.
Ehkä mä vähän liioittelen, mutta mä nyt vaan haluan saada tän olon ulos ja unohduksiin. Tää sade masentaa mua. Ja kai musta vähän tuntuu, että mä hukkaan itseni kaiken kasautuessa mun harteille. Pitäisi tehdä sitä ja tehdä tuota, lukea vielä näin ja näin monta kappaletta ja eikun uudestaan. Pari päivää mulla on ollut mielessä, että jos makaan maassa ja oon oikein hiljaa, huomaakohan kukaan mua. Jos mä vaan katoan ja lakkaan olemasta.
Aina pitäisi olla niin vahva. Mutta entä jos ei tunnu siltä? Entä jos joskus haluaisi ajatella ihan vain itseäänkin, muttei vain pysty?
12. elokuuta 2013
Well, maybe we are just living in a crazyland
Viimeiset tunnit kesälomaa jäljellä.
Aamulla mun pikkuveljet aloittivat molemmat koulun, Lauri ala-asteen ja Lassi yläasteen. Itse en päässyt saattelemaan meidän pientä ekaluokkalaista; kahdeksalta oli lähtö Nurmijärveltä liukasrata-ajoon Riihimäelle. Jännitti aivan älyttömästi, varsinkin kun opettaja ja matka-auto olivat molemmat mulle ne vähemmän tutut. Perillä vaihdettiin onneksi upouusiin (ihan kirjaimellisesti: meidän menopelin matkamittari näytti 309 kilometriä) autoihin, ja mä rakastuin ihan totaalisesti. Ei niillä lisälaitteilla niin väliksi, mutta se ajotuntuma. Ihan paras auto ikinä. Siitä en nyt sitten mene sanomaan että menikö hyvin vai huonosti, kyllä siellä muutama donitsi tuli tehtyä, mutta liikenteessä olisin omasta puolestani säästynyt peltivaurioilta.
Eilen mun tätini vei mut ratsastamaan sen 18-vuotislahjana mulle. Paikkana oli Fageräng, issikkatalli Espoon suunnalla. Mun edellisestä kerrasta satulassa on päässyt vierähtämään jo puolitoista vuotta. Hui. Aina pienempänä ratsastin säännöllisesti, parhaassa tapauksessa parikin kertaa viikossa, mutta lukion alettua se vaan jotenkin jäi. Kyllä mulla yhä on ratsastusta ikävä, mutta mun on vaan myönnettävä et se veisi ihan liikaa aikaa kaikelta muulta. Kun lopulta pääsin kipuamaan pikkuisen Iisu-ruunan selkään, mut täytti sellainen hassu tunne, et tää on se mun juttuni. Puolitoista tuntia vaelleltiin ympäri metsiä ja käytiin laukkasuorallakin. Ihan parhautta.
10. elokuuta 2013
Here I am, once again
Kesä vain katosi. Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa, ja nyt se alkaa taas olemaan ohi. Muutama päivä ja mä palaan kuluttamaan lukion penkkejä.
Eilen oli mun kesän viimeinen työvuoro, ja pääsin nauttimaan mun kolmen päivän kesälomastani. Tää kesä on ollut tosi samanlainen kuin viime vuodenkin, mutta silti kuitenkin ihan erilainen. Kävin pyörähtämässä uudessa kojussa, pääsin kokeilemaan kunnon kassakonetta, kaikki työkaverit olivat vanhoja tuttuja. Olin töissä juhannuksena ja sain pyhäkorvausta. Työskentelin yksin monen monta vuoroa, enkä syönyt mansikoita koko kesänä litraa tai kahta enempää. Nukuin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pommiin työpäivänä ja lähes myöhästyin. Tutustuin uusiin, ihan mahtaviin ihmisiin. Vierottauduin televisiosta ja luin biologiaa. Opiskelin kunnolla koulun ulkopuolella ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.
On se kesäloman loppuminenkin tavallaan mukavaa. Keväällä kuvittelin, että näkisin paljon kavereita kesän aikana, mutta eihän siitä mitään tullut mun ollessa töissä tai menossa seuraavana päivänä aamuvuoroon muiden ollessa vapaalla. Nyt mulla on ikävä niitä ihmisiä. Onneksi näen kaikki taas ensi viikolla. Abeillaan ja sellaista! Eikä tässä enää montaa viikkoa oo mun alaikäisyyttänikään jäljellä. 17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan, niin ne sanoo. Puolitoista viikkoa ja mun rupsahdukseni alkaa.
Eipä mulla nyt ihmeemmin mitään asiaa ole, kunhan lämpimikseni kirjoittelen. Ihan mielenkiinnosta kysyn, että onko teillä jotain erityistä, josta haluaisitte mun kirjoittavan? Kysymyspostaus, ylppärit, tulevaisuus, päänsisäinen myllerrys?
Vietettiin tänään Lassin ja Laurin nimipäiviä, ja meidän kohta-kondiittori-leipuri-serkkumme oli tehnyt pojille kakut. EIKS OOKIN HIENOT? :)) Johku on jo käytännössä lupautunut tekemään mun ylppärikakkuni. Sitä odotellessa!
Nauttikaa nyt täysillä tästä lomasta, mitä vielä on jäljellä, tai jos ootte jo palanneet kouluun niin niistä ensimmäisistä, rauhallisemmista päivistä. Ninskun esimerkkiä voi seurata ja ottaa vaan rennosti! :)
5. elokuuta 2013
Like a little girl hurt by the big bad world
Iltauinti rannassa. Aurinko paistaa puiden takaa ja luo sateenkaaria pohjaan. Sorsaperhe, leikkiviä lapsia, mieli tyhjänä töistä tai ylppäreistä. Rakkautta. Yhden tunnin mä sain vain olla ja nauttia, ilman kiirettä mihinkään.
Lauri otti rannasta mukaan kepin, ja ilmoitti käyttävänsä sitä onkena synttäreillään. Joihin on vielä 11 kuukautta. Kun asiasta mainitsi, niin tuli ilmoitus, että "sitten mä pidän sillä ongintaa Katjan synttäreillä." Ja mä tajusin, että tosiaan. Mä olen alaikäinen enää kaksi viikkoa ja kolme päivää. Tuskin mä mitään synttäreitä pidän, mutta silti ajatus tuntui jotenkin hassulta. Nyt toi pikkumies on tosissaan suunnittelemassa mule 18-vuotissynttäreitä: onnenongintaa, Halinalle-teema ja aarteenetsintää. Eli tervetuloa sitten vain, kyllä Lauri järjestää! :) Kyllä se into tosta vielä lopahtaa, taidan välttyä kuitenkin lastenkekkereiltä.
Työt sen kuin jatkuvat, mutta onneksi se sentään on jotain, josta mä tosissani pidän. En tällä hetkellä tiedä mitään paikkaa, jossa olisin kesätöissä mieluummin. Tuolla mulla on ihanat työkaverit, saa olla ulkona päivät pitkät ja tavata ihmisiä. Perjantaina mulla on kuitenkin viimeinen työvuoro, ja ehkä ihan hyvä niinkin. Ei mulla lomaa tosin ehdi olla kuin kolme päivää, mutta aion nauttia siitäkin täysillä. Ylppärilukemiset etenee hyvään tahtiin, biologiassa enää yksi (se helpoin) kurssi lukematta läpi. Ruotsia en oo vielä edes aloittanut, mutta se on ehkä viimeinen asia, jota aion stressata.
Mua on alkanut pikkuhiljaa epäilyttää mun jaksaminen. Välillä tuntuu siltä, että oon palanut ihan puhki. Viimeiset 11 vuotta oon käynyt tunnollisesti koulua, enkä oo kertaakaan lintsannut tai myöhästynyt. Tottakai oon joskus jäänyt kotiin pelkän nuhan tai muun pikkujutun takia, mutta se on silti eri asia. Nää kaksi lukiovuotta oon mennyt täyttä vauhtia, kasannut kursseja sen minkä ehtinyt ja jokaisesta selvinnyt rimaa hipomatta. Enkä mä aio tähän lopettaa, vaan jatkaa kunnialla loppuun viimeinen puolivuotinenkin, mutta mua mietityttää yhden kurssin ottaminen. Nimittäin teatteridiplomi. Mulla ei vaan riitä aika ja jaksaminen jollekin, josta pidän, mutta joka ei hyödytä mua nimeksikään tulevaisuudessa tai joka saa mut aina välillä, vaikkakin harvoin, tuntumaan niin pahalta. Mä vaan en pidä ajatuksesta, että en oo hyvä kaikessa. Kai mä olen vähän perfektionisti.
30. heinäkuuta 2013
I bet you have a beautiful smile!
Mulla oli tänään jotenkin tosi hyvä päivä.
Aamulla töihin lähtiessä väsytti armottomasti, mutta kojulle tullessani iso osa pystyttämisestä oli jo hoidettu. Sateesta huolimatta en kastunut läpimäräksi vaan onnistuin pysymään kuivana. Aamu oli muutenkin rauhallinen, vain muutama asiakas keskeytti kojun laittoa. Aika meni nopeasti eikä kelloon tarvinnut vilkuilla. Asiakkaat olivat kaikki ystävällisiä ja hyväntuulisia.
Yksi asiakkaista kirkasti mun päiväni totaalisesti. Tiedättehän sen peruskysymyksen "Saisiko olla muuta"? No, mä oon kuullut tähän kysymykseen vaikka mitä tän ja viime kesän aikana. Pieni lasku, tiskivuoro jos lompakko ei löydy, ilman muuta, no vaikka neiti sieltä tiskin takaa. Jokainen noista monta kertaa, yleensä useamman kerran päivässä. Mutta tällä kertaa homma menikin hieman erilailla.
"Ja saisiko teille olla muuta?"
"Pieni hymy."
"Voin mä antaa oikein isonkin hymyn näin kaupantekijäisiksi."
"Vitsit kun oisit nauranut mutta ehkä sitten ensi kerralla :)"
Toi mies kyllä sai mut hymyilemään koko loppupäiväksi.
Kyllä mä oon muutakin tässä viime päivinä tehnyt, mutta niissä ei oo mitään merkittävää kerrottavaa. Tästä mä kuitenkin halusin teille kertoa. Koska mä oisin maailman iloisin ihminen, jos joku muukin hymyilisi. Koska hymyt on maailman polttoainetta. Ja kaikkein parasta, ne ovat uudistuva luonnonvara eivätkä kulu käytössä. Joten mulla olisi yksi pieni pyyntö: seuraavan kerran kun astut bussiin, odotat kassajonossa tai kävelet tuntematonta vastaan, hymyile ja katso silmiin. Ja kerro mulle toki jatkoiko hymy matkaansa eteenpäin :)
| weheartit |
26. heinäkuuta 2013
Summer sun, something's begun
Mä rakastan kesäiltoja. Niissä on oma tunnelmansa, eikä ikinä tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan.
Oon siis ollut koko tän viikon iltavuorossa, ja päivän paras hetki on aina ollut ajomatka kotiin. Vaikka painava reppu saa selän aina kipeäksi viimeistään puolimatkassa, niin siitä huolimatta nautin siitä fiiliksestä kun aurinko laskee ja koko maailma kylpee keltaisen eri sävyissä . Taivaanranta on vielä hailakan sininen, mutta pellot ympärillä kylpee keltaisessa ilta-auringossa. Ilma on täynnä perhosia ja muita ötököitä. Ja tosiaan, ikinä ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa löytää.
Mä oon tosi eläinrakas ihminen, eikä se rakkaus rajoitu vain lemmikkeihin ja kotieläimiin. Jostain syystä tuun tosi onnelliseksi jo nähdessäni sisiliskon tai hiiren vilistävän tien yli. Nyt mä oon kohdannut parin illan sisään jo pari harvinaisempaa tuttavuutta. Keskiviikkona pysähdyin katsomaan, mikä piisamirotta siitä tien yli vilahti kohti pusikkoa, ja mua kääntyikin katsomaan varmaan maailman suloisin siili. Oon nähnyt siilejä aiemminkin, mutta viime kerrasta on jo monta vuotta, ja silloin oli niin pimeää, että ei siinä paljon nähtävää ollut. Tänään taas mua tapitti parin metrin päästä urospeura, ennen kuin se kääntyi pellolle ja mä jatkoin matkaa. Heti seuraavalta pellolta mä bongasinkin jo kissan ja jäniksen.
| weheartit |
Mun rakas ihana kaverini tuli takaisin Turusta tänne pääkaupunkiseudulle tän viikon alussa, ja eilen kävin sitten päivittämässä kuulumiset ja katsomassa vähän sitä biologiaa, jonka me molemmat siis kirjoitetaan nyt syksyn ylppäreissä. Ei oltu nähty pariin kuukauteen, sitten koulujen loppumisen, ja oli hirveen ihanaa nähdä pitkästä aikaa. Helpotettiin toistemme ylppäristressiä, juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä ja naureskeltiin parvekkeella. Tollaista päivää mä oon kaivannut jo useamman viikon. Alan muuttua pikkuhiljaa joksikin, jota en tunnista itsekseni. Mun päivät kuluvat vaan töissä ja töissä ja vielä kerran töissä, ja ne työt, oli ne sit kuinka kivoja tahansa, seuraavat mua uniinkin asti. Ehdittyäni kotiin otan esiin biologian kirjan ja luen keskiyöhön. Mun ajatukset ovat alkaneet kulkea suuntaan, jossa bilsa pyörii mun päässäni aina ja kaikkialla. Nähdessäni puun mulle tulee mieleen sana puryvaatti josta alan miettiä sitruunahappokiertoa, mitokondriota ja soluhengitystä. Ja tää on vaan yksi esimerkki. Mielessä pyörii myös diktyosomit, protoplastit, letaalialleelit ja vaikka mitkä muut. Tänäänkin huomatessani herneiden seassa yhden muita vaaleamman palon mieleen pomppasi heti albinismi ja että se on resessiivinen alleeli, joka pitää periä molemmilta vanhemmilta jotta ominaisuus ilmenisi. Ei luoja oikeasti, jos ylppäreihin on vielä kuitenkin sen melkein kaksi kuukautta. Kohta kukaan muukaan ei enää tunnista mua.
22. heinäkuuta 2013
"When I get sad I stop being sad and be awesome instead. True story!"
Tässä on nyt taas päässyt vierähtämään viikko jos toinenkin viime postauksesta. Ja anteeksi (okei, oikeasti mä teen liian pitkää työpäivää ollakseni pahoillani), mutta tästäkään ei oo tulossa mitään isoa juttua. Kunhan nyt vähän kerron kuulumisiani.
Viimeksi mä kerroinkin saaneeni siitä lukemisen päästä kiinni. Nyt on bilsan ykköskurssin kirja luettu ja alleviivattu, ja toinen menossa jo hyvää vauhtia (noh... tänään aloitin, eli hyvällä tahdillani oon menossa ekan kappaleen puolivälissä, tänään tosin vielä pari kappaletta edessä). Ruotsissakin oon jo aloittanut Sveriges Radion uutisten kuuntelemisen, joten jotain treeniä pohjalla kuullun ymmärtämistä varten, itse kurssien läpikäymistä en vielä oo saanut aloitettua. Kyllä mä tässä vielä hyvin ehdin.
Töissä on mennyt ihan kivasti, samalla fiiliksellä kuin tähänkin mennessä. Viime viikon tein aamuvuoroa, ja nyt taas tää viikko on pelkkää iltavuoroa. Pikkuhiljaa alkaa työt kuitenkin helpottaa, nyt on menossa siis mun viimeinen täysi viikko. Ensi viikolla teen vain neljä vuoroa ja sitä seuraavalla kolme. Tiedossa siis yhä enemmän mun ja biologian yhteistä aikaa.
Autokouluun kuuluu hyvää, pienen kesätauon jälkeen sain nyt käytyä viimeisen teoriatunnin. Yhdellä ajotunnilla kävin taas viime viikosta, ja mulla meni oikeastikin hyvin ajatellen lähes kuukauden ajotaukoa. Kertaakaan ei maikan tarvinnut tarttua rattiin ja polkimiakin se käytti vain kerran. Siinäkään ei ollut mitään vaaratilannetta, kunhan vaan meinasin missata yhden risteyksen.
Viikonlopuksi katosin mökille Rutalahteen, samaan paikkaan kuin missä olin viime vuoden juhannuksena. Tänä vuonna ehdin viettää siellä vain yhden yön, mutta se oli kuitenkin ihana henkireikä töitten keskellä. Kerrankin pääsi rauhassa uimaan ja saunomaan ja muutenkin pakoon kaikkea kiirettä.
Niin, ja mä oon tänään virallisesti kuukautta vajaa 18-vuotias.
22 päivää abivuoden alkuun
31 päivää synttäreihin
49 päivää ruotsin kuunteluun
56 päivää bilsan ylppäreihin
60 päivää ruotsin kirjalliseen
11. heinäkuuta 2013
Kävime purker kingisä, hei hei Katja
Jotain hassua on tapahtunut. Mä oon saanut ylppäreihin lukemisesta kiinni.
Ihan oikeasti. Tää on jotain, mitä en uskonut ikinä tapahtuvan: näin jo mun sieluni silmin itseni kärvistelemässä paria päivää ennen ylppäreitä edessäni lähes avaamaton kirjavuori, koska mä nyt vain olen sellainen ihminen joka ei osaa aloittaa mitään epämukavia asioita. Aina mä vaan viivyttelen ja viivyttelen ja toistelen, että kyllä huomennakin ehtii. Suurimman osan asioista mä teen aina huomenna.
Nyt vaan jotain loksahti oikeille paikoilleen tuolla syvällä pääkopassa. Sunnuntaina meidän porukat lähti käymään tuttujen mökillä, ja ennen lähtöä Lassi sanoi mulle, että nyt kuule Katja luet niihin ylppäreihin. Ja sit mä jotenkin onnistuin aloittamaan sen lukemisen. Tänään se sujuu jo aika luontevasti, ainakin jos pidän sen lukemistahdin tarpeeksi rauhallisena, tunnin tai korkeintaan pari kerrallaan. Ruotsia en oo vielä saanut aloitettua, mutta tää ykkösbilsan aloittaminen on kuitenkin se ensimmäinen askel. Kyllä tää tästä lähtee luonnistumaan.
Tosiaan, en mä kaikkia päiviä oo käyttänyt ylppärilukemiseen. Lähinnä mä oon viettänyt aikaani töissä: mulla on ollut nyt jonkin aikaa lähinnä iltavuoroja (14-21), joten oon nukkunut pitkään, käynyt töissä ja sieltä palattuani syventynyt mun uuteen rakkauteeni Netflixiin. Oon jo totaalisen koukussa How I Met Your Motheriin, ja kerrankin mä oon voinut katsoa iltaisin kaikkia hömppäleffoja, joita kukaan ei kuitenkaan mun kanssani katsoisi.
Kavereita mä näin eilen kauhuleffaillan merkeissä. Okei, mä en niitä kauhuleffoja katsonut. Koska hyi. Mä en vaan tykkää sellaisista. Paranormal Activity vielä meni, mutta en mä halua katsoa sellaisia leffoja, joissa ihmiset sahaa toisiltaan raajoja tai muuta vastaavaa. Sen sijaan mä ja pari muutakin ei-niin-kauhuleffojen-ystävää leiriydyttiin pelaamaan Sly nelosta. Juteltiin ummet ja lammet vaikka ja mitä ja lähdettiin Nooran kanssa ajamaan takaisin kotiin vasta pikkutunneilla.
Niin joo. Mä olin pari viikkoa yksin kotona porukoiden viettäessä lomaansa Budapestissa ja muualla Euroopassa, ja nyt kaikki kortit reissulta on tulleet perille. Ensimmäiset mun saamat kortit olivat ihan tavallisia, sellaisia, joita voi odottaa äidin ja isän lähettävän ja pikuveljien allekirjoittavan. Mutta sitten viimeinen kortti olikin mun pikkuveljen kirjoittama, ja mä en varmaan ikinä oo saanut yhtä suloista korttia. Vai eikö teitä muka ala hymyilyttää tällaista lukiessa? :)
Ei mulla tässä muuta. Palaan biologian kirjojen kiehtovaan maailmaan.
Ihan oikeasti. Tää on jotain, mitä en uskonut ikinä tapahtuvan: näin jo mun sieluni silmin itseni kärvistelemässä paria päivää ennen ylppäreitä edessäni lähes avaamaton kirjavuori, koska mä nyt vain olen sellainen ihminen joka ei osaa aloittaa mitään epämukavia asioita. Aina mä vaan viivyttelen ja viivyttelen ja toistelen, että kyllä huomennakin ehtii. Suurimman osan asioista mä teen aina huomenna.
Nyt vaan jotain loksahti oikeille paikoilleen tuolla syvällä pääkopassa. Sunnuntaina meidän porukat lähti käymään tuttujen mökillä, ja ennen lähtöä Lassi sanoi mulle, että nyt kuule Katja luet niihin ylppäreihin. Ja sit mä jotenkin onnistuin aloittamaan sen lukemisen. Tänään se sujuu jo aika luontevasti, ainakin jos pidän sen lukemistahdin tarpeeksi rauhallisena, tunnin tai korkeintaan pari kerrallaan. Ruotsia en oo vielä saanut aloitettua, mutta tää ykkösbilsan aloittaminen on kuitenkin se ensimmäinen askel. Kyllä tää tästä lähtee luonnistumaan.
Tosiaan, en mä kaikkia päiviä oo käyttänyt ylppärilukemiseen. Lähinnä mä oon viettänyt aikaani töissä: mulla on ollut nyt jonkin aikaa lähinnä iltavuoroja (14-21), joten oon nukkunut pitkään, käynyt töissä ja sieltä palattuani syventynyt mun uuteen rakkauteeni Netflixiin. Oon jo totaalisen koukussa How I Met Your Motheriin, ja kerrankin mä oon voinut katsoa iltaisin kaikkia hömppäleffoja, joita kukaan ei kuitenkaan mun kanssani katsoisi.
Kavereita mä näin eilen kauhuleffaillan merkeissä. Okei, mä en niitä kauhuleffoja katsonut. Koska hyi. Mä en vaan tykkää sellaisista. Paranormal Activity vielä meni, mutta en mä halua katsoa sellaisia leffoja, joissa ihmiset sahaa toisiltaan raajoja tai muuta vastaavaa. Sen sijaan mä ja pari muutakin ei-niin-kauhuleffojen-ystävää leiriydyttiin pelaamaan Sly nelosta. Juteltiin ummet ja lammet vaikka ja mitä ja lähdettiin Nooran kanssa ajamaan takaisin kotiin vasta pikkutunneilla.
Niin joo. Mä olin pari viikkoa yksin kotona porukoiden viettäessä lomaansa Budapestissa ja muualla Euroopassa, ja nyt kaikki kortit reissulta on tulleet perille. Ensimmäiset mun saamat kortit olivat ihan tavallisia, sellaisia, joita voi odottaa äidin ja isän lähettävän ja pikuveljien allekirjoittavan. Mutta sitten viimeinen kortti olikin mun pikkuveljen kirjoittama, ja mä en varmaan ikinä oo saanut yhtä suloista korttia. Vai eikö teitä muka ala hymyilyttää tällaista lukiessa? :)
Ei mulla tässä muuta. Palaan biologian kirjojen kiehtovaan maailmaan.
4. heinäkuuta 2013
Illalla iloinen, aamulla itkettää
Viime postauksessa mä mainitsinkin, että tekisin viikonloppuna jotain jännää. No todellakin!
Mä vietin siis kesälomani eli muistaakseni kesän ainoan täysin vapaan viikonlopun Kotkan suunnalla kaverin mökillä. Tätä reissua oli suunniteltu jo kuukausia, ja se oli kyllä sen arvoista. Paljon kerrottavaa mulla ei ole, mutta sanonpa vain, että harvoin oon nauranut yhtä paljon kuin sunnuntaiaamuna. Tai kyllähän mulla olisi paljon kerrottavaa, mutten oikein osaa pukea niitä asioita sanoiksi. Joten jätän tän nyt teidän mielikuvituksen varaan ja sanon, että mulla oli tosi hauskaa, siitä huolimatta että nukuin teltassa kaverinani vain vähän liian pieni viltti ja superhyttyset, joiden ansiosta mun jalat näyttävät edelleen tomaattiviljelmältä. Ihan oikeasti. Noi paukamat kirkuvat edelleen kirkkaanpunaisina. Niillä ötököillä taisi olla hyvätkin juhlat mun nilkoissa. Ihmiset oli jotain parhautta. Tutustuin oikeasti tosi moneen uuteen ihmiseen, ja hämmennyin, kun käytännössä kaikki tiesivät mun nimeni sukunimeä myöten vaikka itse en ollut ikinä (muistaakseni) edes nähnyt suurta osaa yhteisestä koulusta huolimatta. Niin, ja mä kaverustuin mittarimadon kanssa. Ada nimesi sen Ertsiksiksi.
Töitä vaan riittää ja riittää. Mutta en valita, koska sitten syksyllä ja talvella ja keväällä on kivaa, kun tilin saldo ei lähesty uhkaavasti nollaa. Ja mulla on kiva työ ja kivat työkaverit ja muutenkin töihin on mukava mennä. Parina päivänä mulla oli puolituttu uusi työkaveri, jonka kanssa mulla oli tosi oudot jutut. Mietittiin asioita muumitikkareissa ja puhuttiin pikkuoravaäänellä. Tänä vuonna niitä tylsiä tunteja tuntuu olevan jotenkin vähemmän kuin viime vuonna. Työt jatkuvat mulla melkein elokuun puoliväliin ja mahdollisesti vielä sen jälkeenkin. Sitten voi taas keskittyä (tai pikemminkin olla keskittymättä) kouluun lähes vuoden verran.
Ihana tunne, kun saat palkkaa jota et ole odottanut saavasi. Lupauduin joskus alkukeväällä isoshommien yhteydessä kirkon neuvottelukuntaan, mikä käytännössä tarkoittaa paria kokousta vuodessa seuraavan parin vuoden (tai mun kohdalla vuoden) ajan. En mä ollut odottanut saavani siitä mitään palkkaa, joten yllätyin iloisesti palkkalaskelman kolahtaessa postiluukusta. Ja kilometrikorvaukset on melkein yhtä kivoja kuin lomakorvaukset.
Ei mulla nyt niin kauheasti mitään sanottavaa ole. Mun fiilikset ovat menneet viime aikoina aika vuoristorataa, joskus oon tosi iloinen ja joskus harmittaa kaikki mahdollinen. Pari päivää mulla on ollut päällä lähinnä toi harmitus, enkä haluaisi hukuttaa teitä angstaukseen, joten pidän jutut nyt tässä yleisessä löpinässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)