Viikko betoniviidakossa muuttaa ihmistä. Ei paljoa, mutta jonkin verran kuitenkin. Sitä oppii arvostamaan asioita, joihin ei ole aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Sitä, että kissan voi antaa kulkea ulkona mielensä mukaan, ja sitä, että jos lukon kanssa on ongelmia, löytyy naapuritalosta apua. Sitä, että verot sisältyvät jo ilmoitettuun hintaan, eikä kassalla tulekaan yllätyksiä. Ennen kaikkea sitä, että voit kävellä läheiselle mäelle ja nähdä kirkkaasti niin kauas kuin silmä kantaa ilman, että savusumu ja pilvenpiirtäjät sumentavat näköalan. Istuin eilen lentokoneessa Helsinki-Vantaan lähestyessä, ja koko sen ajan mä vaan tuijottelin ikkunasta ulos ja näin kaikki ne metsät ja järvet ja lammet ja ihanan kodikkaan näköisen Helsingin ja ajattelin että vau, mä todellakin asun maailman kauneimmassa maassa.
Viikko sitten mä löysin itseni rapakon toiselta puolelta keskeltä Manhattania. Ja mulla oli aivan huikea matka. Nyt tilanne on kuitenkin se, että mun rakkaan uskollisen läppärini näyttö kärtsäsi ja toistaiseksi joudun turvautumaan äidin ikivanhaan koneeseen, jolla pystyy blogiin juuri ja juuri kirjoittamaan, mutta kuvien laittaminen on aivan toinen asia. Eli palaan piakkoin kuvien kera, sitä ennen pikakooste viimeisestä reilusta kuukaudesta.
Ylppärit tuli ja meni. Yhtenä iltana sitä stressasi aivan hulluna, ja sitten kaikki olikin jo ohi. Toisin kuin syksyllä, tällä kertaa mä jopa ehdin lukea kaikki kirjat ennen H-hetkeä, joten edellisenä päivänä kertasin vain pikaisesti alleviivaukset ja vihkomuistiinpanot. Siellä me istuttiin kaikki abit liikkasalissa, jaloissa villasukat ilmastoinnin pitäessä aivan järjetöntä mekkalaa, ja sitten koulu vaan tyhjeni kaikista abeista. Kai se on meidän aika jättää estradi nuoremmille.
Mä pärjäsin hyvin. Tosi hyvin. Sen pitäisi olla hyvä asia, mutta ei kai se sitten mun kohdallani olekaan. Älkää ymmärtäkö väärin ja alkako sättimään "älä valita, tein enemmän duunia kuin sä ja saan justjust C:n, oisit kiitollinen", en mä sit tarkoita. Mä oon tosi iloinen noista lähtöpisteistä, mutta nyt mun pitäisi pystyä keskittymään pääsykokeisiin lukemiseen, ja siitä ei tulekaan yhtään mitään. Nyt kun pärjäsin ylppäreissä hyvin mun alitajunta on jostain saanut ajatuksen, "ihan turhaan panostat nyt, sähän osaat jo ihan tarpeeksi". Ja mä tiedän, että se kostautuu mulle pääsykokeiden lähestyessä. Unelmana on edelleen pääsy Tampereen yliopistoon lukemaan lääketiedettä, kohtalon hetki koittaa 27.5. joten aikaa mulla vielä on. Nyt otan itsestäni niskapersausotteen ja vaan pakotan itseni lukemaan. Koska en ikinä pystyisi antamaan sitä itselleni anteeksi, että en pääse sisään oman laiskuuden takia. Jotenka siis, New Yorkin postaus olkoon toistaiseksi viimeinen. Sen jälkeen musta kuulee aikaisintaan kuukauden kuluttua. Wish me luck!
