Merry Christmas, everyone!

Rakastan joulua. Eiköhän se ole tullut jo kaikille selväksi, mutta sanon sen kuitenkin. Sillä mä ihan tosissaan rakastan, rakastan, rakastan joulua. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan jouluihminen henkeen ja vereen.

Mä muistan kuinka ne lapsuuden joulut olivat jotain niin uskomatonta ja ihmeellistä, silloin kun vielä tosissaan uskoi joulupukkiin. Odotin koko päivän ikkunassa, ja aina välillä näin tontun vilahtelevan ikkunan takana. Aina välillä oli pakko rientää ovelle, vaikka tiesinkin tädin vain koputtelevan seinään kiusallaan. Kun pukki lopulta tuli, lauloin Tuiki tuiki tähtöstä tai Hepo hirnahtaa (jotka tosissaan olivat lapsuuden bravuurini) ja autoin lahjojen jakamisessa. Kerran äiti päätti viettää joulun Lapissa, jossa pukki tuli mökille oikean poron ja joulumuorin kanssa. Mä olin onneni kukkuloilla päästessäni istumaan joulupukin rekeen. Vaikka eihän se tuntunut tietenkään samanlaiselta kuin kotijoulut. Ne ovat parhaita. Yhtenä vuotena pukilla näkyikin valkean parran takaa mustaa tukkaa. Silloin mä lakkasin uskomasta.

Tänä aattona pukin tullessa lahjakierrokselleen mä katsoin mun ekaluokkalaisen pikkuveljen innostunutta ilmettä ja aloin miettiä, kuinka paljon mulle merkitsee se, että Laurilla on riittänyt uskoa näinkin kauan. Jos multa kysytään, niin en haluaisi sen koskaan lakkaavan uskomasta. Okei, mä myönnän, onhan se vähän lapsellista, mutta siinä on jotain täysin omanlaistaan jouluntaikaa. Jos sen kadottaa, sitä ei enää saa takaisin; se on mennyttä iäksi. Vaikka tokihan mä rakastan joulua näinkin. Aatonaattona koristellaan kuusi poikien kanssa ja aamulla herätään katsomaan Tonttu Toljanteri ja avaamaan Joulupukin kuuma linja. Lounaaksi syödään joulupuuro, ja mantelin saaja menee seuraavaksi naimisiin (kohtalo on ilmeisesti luovuttanut mun suhteeni: monen vuoden manteliputki loppui ja manteli päätyi Lassin lautaselle). Katsotaan joulurauhan julistus, rentoudutaan, pukki tulee jakamaan lahjat, syödään jouluruoka, käydään joulusaunassa ja vain nautitaan. Kukaan ei itke, kukaan ei marise, kukaan ei riitele, kukaan ei valita vaikkei lahja olisikaan mennyt täysin nappiin. Viedään kynttilät hautausmaalle. Ja Miirun haudalle myös.

Ehkä mä osaan nykyään nauttia joulusta jopa enemmän kuin silloin pienenä. Kyllä mä myönnän, että silloin näin sen päivänä, jolloin saa syödä valtavasti karkkia ja saa ison läjän uusia leluja. Tänä jouluna mä tosissani huomasin, että nykyään se antamisen ilo on paljon suurempi. Mä en ole ollut aikoihin niin onnellinen kuin viime yönä hiippaillessani olohuoneeseen viemään lahjapaketit kuusen alle ja seuratessani muiden ilmeitä pakettien avautuessa; ainakin pojat vaikuttivat maailman onnellisimmilta ihmisiltä. Aattoyössä oli jotain taianomaista. Mä vain istuin siinä kuusen juurella, katselin pakettikasaa jossa yhdessäkään lahjassa ei lukenut omaa nimeäni enkä oo aikoihin tuntenut itseäni yhtä eläväksi.

Joten hyvää ja ihanaa joulunaikaa! :)

♥:llä Katja

Kolme yötä jouluun on

Hupsista keikkaa. Elämä rullaa niin kuin aina. Onko kukaan muu huomannut, kuinka nopeasti se oikeasti kulkeekaan? Vastahan mä hihittelin yläasteen pihalla ensimmäisenä koulupäivänä, ja nyt mä huomaan eläväni keskellä mun vihoviimeistä lukion jaksoani. Varsinaisia koulupäiviä on kalenterissa ruksittavana enää 15, ja  kohta mä huomaankin et on jo penkkarit. Fiilis on vähän sama kuin junassa, joka vaan kiihtyy ja kiihtyy koko ajan. Istut kyytiin ja näät kun asema jää hiljalleen taakse, mutta kohta vauhti on jo niin kova että et ees ehdi vilkaisemaan ulos ikkunasta. Saati sitten uskaltaisi hypätä pois kyydistä. Mut se on vaan hyvä asia.

Ootte varmaan huomanneet, ettei musta oo taas vähään aikaan kuulunut. En rupea keksimään taaskaan tekosyitä. Mä oon elänyt keskellä ikuisuusprojekteja, ja tästä blogistakin on alkanut pikkuhiljaa tulla sellainen. Mulla on tunne, että aina pitäisi tulla vaan paremmaksi ja paremmaksi kirjoittajaksi, vaikka eihän se oikeasti niin mene. Oon kirjoittanut kymmeniä luonnoksia, mutta yhtäkään en ole julkaissut, koska ne vain eivät ole tuntuneet riittävän hyviltä. Mun pitäisi vaan oppia hyväksymään, että mä oon riittävä just tällaisena, ja samoin ovat mun tekstinikin. Blogi nyt vain on jäänyt toistaiseksi kaikkien muiden ikuisuusprojektien jalkoihin. Koulu, kynsien pureskelun lopettaminen, kuvisdiplomi, ihmissuhteet, jouluvalmistelut, joulumielen levittäminen, kevään ylppärit, tulevaisuus, uusien kirjojen (joita olen taas onnitunut haalimaan enemmän kuin kiitettävästi) lukeminen.

Mulla on ollut viime aikoina aika paljon levottomia päiviä. Sellaiset on hyviä päiviä. Vaikka mä en saisikaan aikaan mitään fiksua, niin ainakin mulla on hauskaa. Nauraminen ääneen, sinkoileminen sinne tänne, radion luukuttaminen yksin autossa, yhden hengen partyt omassa huoneessa. Popitan spotifyta, tanssin sängyllä, teen kuperkeikkoja. Välillä elämässä ei ole mitään järkeä, pitää vaan hypätä täysillä mukaan ja unohtaa kaikki muu. Koska se vaan on niin hauskaa.

Siinä se nyt vihdoinkin on: mun hermoaraastavin ikuisussprojekti, joka ei sit enää eräänä päivänä ollutkaan ikuisuusprojekti vaan valmis kuvisdiplomi!

Mitä ihmettä mä oon tehnyt saadakseni näin ihania kavereita? Ihan tosi. Mulla on maailman parhaat ystävät. Vaikka aina joskus tuntuukin et oon omassa oudossa maailmassani muiden maailman sisällä, niin aina joku kurkottaa kättään ja puhkaisee sen lasikupolin meidän väliltä ja vetää mut muiden mukaan. Niiden seurassa mulla vaan on aivan järjettömän hyvä olla. Kaikella rakkaudella. Tää oli tällainen pakollinen apua-koulu-on-kohta-ohi-pelkään-et-en-enää-näe-joitakin-rakkaita-ihmisiä-välihuomautus.

Joulurakkaus on huipussaan. Oon leiponut pipareita, paketoinut lahjoja (joiden valinta oli tänä vuonna jotenkin paljon helpompaa kuin yleensä, toivon että saajat tykkäävät :) !), väkertänyt joulukortteja, höpötellyt vaikka ja mitä jouluista, laulanut joululauluja, hymyillyt idioottimaisesti, seurannut jälleen uskollisesti Tonttu Toljanteria (ikähän ei mua estä!), siivoillut, kytännyt keittiön nurkan takana äidin tehdessä joulukakkuja (koska vuodesta dinosaurus on ollut mun kunniatehtäväni nuolla taikinakulho), leiponut joulukuppikakkuja (hyi inhoan tota sanaa mut cupcake vaan on niin vaikea vääntää suomalaisittain...), katsonut kaikki Gleen joulujaksot ja televisiosta tulevia jouluelokuvia, avannut päivittäin joulukalenterin, lakannut kynnet punaisiksi, käynyt kuusimetsällä hakemassa joulukuusen ja samalla toimittanut serkkujen lahjat, jaellut jouluhaleja ympäriinsä ja yrittänyt muutenkin kaikin mahdollisin tavoin levittää ympärilleni jouluinnostusta. Mutta kun joulu <3. Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen... :))

Kertokaa toki mullekin, mitä odotatte eniten joulussa? Mitä toivotte joululahjaksi? Onko teillä jotain erityistä jouluperinnettä? :)

You asked, I answered

Taas ollut taukoa, mutta ihan hyvästä syystä. Koulussa olen tehnyt niin pitkää päivää, että kotiin tullessa on jo pimeää, enkä todellakaan pidä keinovalossa otetuista kuvista. Postauksia on siis luonnoskansiossa odottamassa kuvia ja julkaisua. Koulussa on siis tosiaan tullut istuttua aivan liiassa määrin; kuvisdiplomin deadline lähestyy uhkaavasti ja vielä on tekemättä vaikka ja mitä, jakson lopuksi oli myös kaikki mahdolliset omalla ajalla tehtävät ryhmätyöt ja tietenkin äidinkielen esseen preliminäärikoe . Katsotaan josko huomenna saisin kameran käteeni.

Joka tapauksessa, vastasin kysymyksiinne, olkaa hyvät!

Lempibloggaaja?

• Tähän mä en oikeastaan osaa vastata, ainakaan ihan puolueettomasti, koska luen lähinnä kavereideni blogeja. Sanotaan nyt vaikka, että ainakin Heinin, Venlan ja Iriksen postauksia on kiva lukea :)

Lempikukka?

weheartit.com

• Orkideat on ihania. Ja ruusut kanssa. Ja joulutähdet. Ja lemmikit, sinivuokot, kielot, leskenlehdet, orvokit, särkynyt sydän... Kaikki ne on ihania :) Mutta ehkä mun ultimate-lempparini on kolibrikukka.

Tärkein ihminen?

weheartit.com

• Mä oon ehkä siitä hassu tyttö, että mulla ei oikeastaan ole ikinä ollut sitä parasta ystävää. Perheestä en lähde laittamaan ketään tärkeysjärjestykseen, koska kaikki ne on tärkeitä ja rakkaita omalla tavallaan. Kaikki ovat mulle tärkeimpiä omalla tavallaan niin perheen sisällä kuin kaveriporukassakin :)

Huonoin numero ysin todistuksessa?

• Ruotsi, musa ja liikka olivat päättärissä ysejä, loput kymppejä. (hehee, panostus)

Lempiväri?

weheartit.com

• Keltainen on sellainen raikas ja pirteä väri, ja sitten sellainen keväänvihreä on kanssa hirveän kiva :) Näin joulun alla mun kausilempparini on punainen.

Mitä teet, kun ei oo MITÄÄN tekemistä?

weheartit.com

• Luen kirjaa, sitä pystyy tekemään aina ja missä vain. Jos ei huvita lukea niin selailen randomisti tietokonetta tai nostan jalat seinää vasten ja tuijotan kattoon. Oon myös harvinaisen hyvä tuijottelemaan kaukaisuuteen! Silloin kun mun huoneessa oli vielä sellainen isompi peili mä juttelin omalle peilikuvalleni, kikattelin ja tein kuperkeikkoja. Tai sitten mä raapustan lappuja mun seinälleni.

Lempikoru?

• Mä käytän todella vähän koruja, ainoastaan korvikset on mulla päivittäin käytössä. Lemppari on ehkä kuitenkin Kalevala-korujen Vanamo-kaulaketju tai sitten pronssinen karhu.

Lempikappale?

• Näitä on ihan liikaa, ja ne vaihtuvat jatkuvasti. Heitetään nyt esimerkeiks vaikka Owl Cityn When Can I See You Again? ja PistePisteen Elän sut uudestaan.

Lempikirja?

weheartit.com

• Niitähän mulla riittää, ja hyviä kirjoja ei voi koskaan olla liikaa! Tällä hetkellä oon ihan koukussa Divergentiin, mutta saa nähdä mitä tapahtuu kun tartun seuraaviin kirjoihin. (pee äs mun lempikirjoista on olemassa postaus, jonka julkaisen kunhan saan taas poimittua kameran käteen! haluun kuitenkin vielä hioa sitä, koska en halua spoilata mut toisaalta haluun et jokainen sais siitä jonkun käsityksen et mistä ne kirjat kertovat)

Minkä supervoiman ottaisit, jos voisit?

weheartit.com (SE ON KILLI!)

• Mä oon aina halunnut lentää, mutta toisaalta poden aika pahaa korkean paikan kammoa, eli ei sitä. Ehkä mä ottaisin pimeänäön. Tai sen, että pystyisin hengittämään veden alla. Se olisi aika siistiä.

Mitä kadut eniten?

weheartit.com

• Ei kyllä tuu justiinsa nyt mieleen, mutta ainakin kadun sitä, etten lähtenyt ikinä kielikurssille, vaihtoon tai koulun ulkomaanprojekteihin. Joku päivä vielä mä lähden reissuun ilman äitiä tai isää!

Tärkein piirre kaverissa?

weheartit.com

• Luotettavuus. Mä oon vähän ailahtelevainen ihminen, joten mulle tosi tärkeää on pystyä luottamaan siihen, että kaveri haluaa olla mun seurassani silloinkin kun masentaa ja ärsyttää. Kaikkein paras fiilis tulee, kun joku haluaa olla Aliaksessa samassa joukkueessa eikä jää viimeiseksi jonkun muun parittoman kanssa. Se on kanssa supertärkeää, siitä tunnistaa tosiystävän.

Aiotko mennä vielä isoseksi?

• Mun isostelut on nyt isosteltu, mutta harkitsen kyllä yövalvojaksi ryhtymistä. Jätän estradin nuoremmille, mä alan olla vähän veteraani siinä hommassa.

Asia, jonka haluaisit joululahjaksi?

weheartit.com

• Kinuskikissan kirja olisi aivan ihana! Ylipäänsä mikä tahansa kirjoihin liittyvä. Mutta tärkeintä on tietty ajatus, pieninkin lahja tai halaus on ihana ja arvokas :)

Haluatko lapsia? Naimisiin? Ns siis tavallisen perhe-elämän?

weheartit.com

• Jonain päivänä, joo. Kauheasti en ole näitä ikinä ajatellut. Naimisiin ainakin, sitten jos joskus törmään siihen oikeaan. Lapsista en tiedä, mutta en ainakaan mitään hirmuisen suurta katrasta, kaksi tai kolme ihan korkeintaan. Haluan ajatella, että jonain päivänä joskus tulevaisuudessa voisin käpertyä rakkaan kainaloon illalla kun talo on hiljentynyt :)

Oletko ikinä seurustellut?

weheartit.com

• Riippuu tulkinnasta. "Seurustelin" koko ala-asteen, eskarista saakka, mutta se nyt oli sellaista puppy lovea. Treffeillä kiipeiltiin puissa ja sitä rataa, käytiin samalla kesäleirillä ja annettiin joululahjoja. Keväällä oli jotain, jota en ikinä päästänyt seurusteluksi. Eli siis omasta mielestäni en ole seurustellut, joku toinen on toista mieltä.

Asia, jota ilman et poistu ovesta?

weheartit.com

• Kännykkä tulee otettua mukaan aina ja kaikkialle, ilman sitä tuntuu orvolto. Lompakko ja huulirasva on myös mukana lähes poikkeuksetta.

Ask me anything

Kysykää. Mitä vain. Ja  mä todellakin tarkoitan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kysykää nimettömänä tai nimellä, ihan arkipäivän perusasioita tai jotain, jota et ikinä muualla tulisi kysyneeksi mutta haluaisit tietää. Tai sitten vaikka jotain, minkä vastauksen jo tiedät, mutta josta haluat kuulla lisää, esimerkiksi tarina lempivärin taustalla tai niitä loputtomia miksi oi miksi -kysymyksiä. Ihan kaikkeen en tietenkään vastaa, mutta antakaa mun hoitaa sen rajan asettaminen. Mut tavoittaa postauksen lopusta kommenttikentästä.

Mä tiedän, että tässä on ollut aika luvattoman kauan taukoa mun edellisen postaukseni jälkeen, eikä tätäkään voi haukkua kunnolliseksi sellaiseksi. Mitään tekosyytäkään ei ole olemassa. Koulussa on menossa ehkä rauhallisin jakso mun koko lukiourani aikana, ja tapahtunut on vaikka ja mitä, mistä olisin voinut kirjoittaa. Niin kuin vaikkapa jatko-opintopäivä ja siitä palosta, joka muhun siellä syttyi. Teatteridiplomit ja kuvisdiplomin eteneminen. Ruska ja syyspäivät, se kuinka olen oppinut käyttämään kalenteria. Jouluhypetys. Elämä. Ei vain ole tullut kirjoitettua, ja kai tämä on mun tapani ottaa siitä taas koppi. Mä haluan tietää, mitä te siellä näppäimistön toisella puolella ajattelette musta ja mun blogista ja mitä te oikeasti haluatte tietää. Katsotaan nyt, milloin vastaan, varmaan sitten kun niitä kysymyksiä on tullut vastattavaksi saakka.

Anteeksi vielä tää tauko. Mutta mä toivon, että kaikki, joilla on elämää netin ulkopuolella ymmärtävät mua kyllä.

Teretulemast Tallinkille!

Ensimmäinen loma täysikäisenä. Mitä teen? No suuntaan tietysti etelänaapuriin!

Jotenkin onnistuttiin Iriksen ja Erkan kanssa selviämään Vantaalta Tallinnan satamaan, jossa meitä oli jo muutama kaveri odottamassa. Ne taksikuskit oli tosi pelottavia, mutta busseilla ei varmaan oltaisi löydetty lähellekään määränpäätä. Suhailivat vähän miten sattuu siellä bussien väleissä ja muutaman kerran piti nipistää silmät kiinni oikein tosi tiukkaan kun taksikuski päätti ottaa omia oikeuksia mitä tulee turvaväleihin ja ajoväyliin.

Rocca al Mare on yksi Tallinnan isoimpia ostoskeskuksia, josta me löydettiin opiskelijabudjettiin sopiva ravintola (kellään ei tainnut mennä yli yhdeksän euron?). Yritä siinä sitten saada selvää ruokalistasta, joka oli vain viroksi ja venäjäksi... No onneksi oli meille osunut pari ihan suomenkielistäkin, venäjäksi olisikin ollut mielenkiintoista tilata. Se on muuten jännää olla paikassa, jossa ymmärretään suomea. Mitä kieltä sitä muka pitäisi puhua? Vääntää sitä viroa sen verran kuin osaa? Englantia? Vai ihan vaan suomea? Taidettiin päätyä jonkinlaiseen sekokieleen ja sekoitettiin vähän noita kaikkia.

Kiertelyä kaupoilla. Kaikki hinnat kutakuinkin puolet siitä, mitä ne ovat täällä koto-Suomessa. Karvahattuja, blingblingiä, hammastahnoja ja Killi-paitoja. Enkä ollut yhtään innoissani niistä Killi-paidoista, en tietenkään. Killi on siis sen Pusheen-kisun nimi. Vironkielisiä ohjeita ja tuoteselostuksia. Ära raiska raha, liitu Prisma Kontoga.

Vanha kaupunki, paahtokanelimantelit ja Maiasmokk. Mukulakivikadut, Raatihuoneentori ja kirkontornit. Ne mantelit vaan ovat jotain ihanaa, niitä pitää aina ostaa kun käy Tallinnassa. Okei, ne vaativat vähän totuttelua, mutta kun niitä on pari kertaa syönyt niin ne ovat jo ihan superhyviä. Voisikohan niitä tehdä itse kotona? Maiasmokkissa kaakao ja macaron-leivos. Mieli teki niitä kakkuja mut eihän sitä kaikkea voi syödä. Maistoin kyllä Iriksen kakkupalaa ja se oli parhautta. Sai vähän aikaa sulatella sormiaan, kun lapaset unohtuivat Julian laukkuun Rocco al Maressa.

Seikkailua satamassa. Se on tuolla, eikun tuolla, pääsisköhän tosta, no ei tietenkään. No nyt meiän pitää palata sinne mistä tultiin. Hyvin kyllä ehdittiin, saatiin ostettua niin possulimut kuin tuliaisliköörit. Lavakärryn vetäminen ja sen kanssa temppuilu aina kun piti laskeutua jalkakäytävältä tai nousta sille uudestaan. Makoilu laivan lattialla ja jutustelu ihanien ihmisten kanssa. Naureskelua kaljakärryn tuoteselostukselle: "Kuljetusalus. kun sulla olisi ihan oma portieeri; Helppo avata, käytää kuminauha matkatavaroiten kiinityksen varten, Tättyy olla jokaisella matkailijalla; Eritäin kätevä kantaa tavaroita ylos ja alas portaista; Eritäin kestävä jos käytö asianmukainen; Eritäin kätevä käyttää - helppo taittaa kokoon, helppo tallettaminen - sopiva pienin paikkoihin kuten auto, vauno, tavaratila ja kaappi" Muu ymmärrettiin mut mikä ihme on vauno? :----D

Mitä muuta sitä voisi päivältä toivoa? Ehkä puhdasta autoa odottamassa parkkipaikalla. Läheinen lehtikuusi oli tottakai heittänyt kaikki neulasensa juuri mun pienen Nissanini päälle ja ne olivat jäätyneet siihen. Taisin olla mielenkiintoinen näky kotimatkalla.

ps. sori Erkka, jätin karvahattukuvan suosiolla laittamatta. en vaan kestänyt mun ilmettä.

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

Mulla on vähän jäänyt kirjoittaminen viime aikoina. Ei oo oikein tapahtunut mitään, tai vaikka olisikin, niin ei ole huvittanut kirjoittaa. Mutta nyt mä ryhdistäydyn ja otan itseäni niskasta.

weheartit

Onko se oikeasti niin kauhean outoa, jos ihminen on päättänyt olla sinkku? Jos ei vaan oo sellainen fiilis? Koko tän vuoden mä oon vaan seurannut sivusta, kun kaverit alkavat seurustella, ja aina vaan useammin mä huomaan istuvani yksin kolmen tai vaikka useammankin parin keskellä. Ja silti mua ei vaan voisi vähempää kiinnostaa.

Mun on tosi vaikeaa päästää ketään mun lähelle. Okei, myönnän, kyllä mä katson vaikka ja mitä leffoja joissa sielunkumppanit suutelevat toisiaan sateessa ja mietin, että voi kun mullekin tapahtuis joskus, mutta mä tosiaankin ajattelen että joskus. Ei nyt, ei tänään, ei huomenna. Ei vielä ensi viikollakaan. Sitten joskus tulevaisuudessa. Kun ei enää tarvitse pelätä, että tulevaisuuden suunnitelmat menevät ihan mukkelis makkelis jos toinen ei haluaisikaan lähteä Tampereelle. Sitten kun on sellainen fiilis.

Mä oon huomannut työntäväni ihmiset mun luota. Aina, jos oon huomannut jonkun pitävän musta liikaa, mä oon ahdistunut ja vetäytynyt syrjään. Mä oon pahoillani, mutta mä en vaan mahda asialle mitään. Koska jos mä en vetäytyisi, mä samalla johtaisin muita harhaan ja saisin itselleni huonon olon. Pahemman kuin sen masennuspilven. Kerran mä kokeilin vaan heittäytyä ja unohtaa sen vetäytymisen, ja siinä ei käynyt mitään  muuta kuin huonosti. Miksi yrittää, jos silloin vaan sattuu pahemmin?

Mitä turhia huolehtia tollaisia, kun sinkkuna on kerran hyvä olla? Ei ole tilivelvollinen kellekään, ja peiton saa omia itselleen. Saa päättää itse, minkä elokuvan katsoo. Aina on aikaa kavereille tai ihan vaan itselleen. Ei jää inttileskeksi. Ei tule sydänsuruja. Muiden halailemisesta ei tule huonoa omaatuntoa. Ei täydy pohtia, mitä sitä nyt antaisi tällä kertaa joululahjaksi (tää on ehdottomasti mun suosikkini heti oman peiton jälkeen!). Ihan sama, vaikka huoneen lattia ei olisikaan niin puhdas, kun kukaan ei kuitenkaan tule käymään siellä. Ei täydy olla aina selittelemässä vanhemmille menojaan, kun yöt nukkuu kotona omassa huoneessaan. Äiti ei koe velvollisuudekseen pitää sitä ei-yhtään-kiusallista-ja-miljoonaan-kertaan-koulussa-kuultua puhetta ehkäisystä. Saa rauhassa olla niin kummallinen kuin ikinä lystää. Ja ihan sama, mitä muut välittävät. Ei tarvitse kulkea kadulla käsi kädessä (en tykkää yhtään, kädet hikoavat enkä mä löydä koko asiasta mitään romanttista). Ja voit olla varma, ettei kukaan lyö luokan toisella puolella vetoa siitä, milloin eroat.

Ilman käsii jarrut rikki alamäessä

weheartit

Ihmiset ajattelee aina kauhean negatiivisesti. Ainakin suomalaiset. Mäkin.

Uutisissa kerrotaan aina vain sodista ja uusista kuolemansairauksista. Siitä, kuinka jossain itketään ja kuollaan ja surraan ja kuinka aina on kaikilla niin huonosti. Mutta ei se oikeasti oo niin. Oikeasti suurin osa meidän elämästä on kuitenkin täynnä niitä positiivisempia asioita. Mut niinhän se on, että vaikka esityksestä 99% menisi ihan täydellisesti, mutta loppu menee pieleen niin kukaan ei muista mitään muuta kuin sen lopun. Jos multa kysytään, niin uutisistakin suurin osa olisi niitä pieniä iloja. Syövästä parantuneita, ensimmäisiä askelia, kissanpentuja, onnistumisia.

Mä törmäsin tänään haasteeseen, ja mä toivoisin, että tekin siellä ruudun toisella puolella toteuttaisitte sen. Koska mun mielestäni se on oikeasti tärkeä asia itse kullekin. Haaste menee siis näin: listaa sata sellaista asiaa, joista pidätte, jotka tekevät teidät onnellisiksi. Kertokaa ne eteenpäin, kirjoittakaa ne paperille ja kiinnittäkää seinälle. Jos joskus tulee huono päivä, on hyvä muistuttaa itselleen niistä asioista, joista oikeasti pitää. Vaikka ne olisivat kuinka pieniä asioita.

Perhe, ystävät, sateenkaari, musiikki, hymy, halaus, glee, suklaa, tähtitaivas, talvi, kesä, kevät, syksy, ruska, keltainen väri, laput seinällä, tuherrukset, musikaalit, ninja, marsut, eläimet ylipäätään, kissanpennut varsinkin, muiden hyvä mieli, pikkuiset kengät, joulu, riehuminen veljien kanssa, kännykkä, tanssi, kung fu fighting, se että on abi, elämä edessä, löhöily lökäreissä, pörrösukat, mun ihan supermahtavat kaverit (kiitos ihan sikana kun ootte olemassa, rakastan teitä vaikken sitä kauheen usein kerrokaan!), uudet tuttavuudet, arjen hyvät pienet teot, hakuna matata, kokkaaminen, kirjat, elokuvat, bones, euroviisut, abihuppari, koy, lämmitys, villasukat, kuuma kaakao, sauna, kissan kehräys, iloiset ihmiset, me ei olla enää me, sinkkuilu, juhliminen, koeviikot, vapaapäivät, hajamielisyys, se fiilis kun juoksee niin kovaa kuin jaloista lähtee, heittäytyminen musiikkiin, jäätyily, juttelu peilille, kuperkeikat, tallentava digiboksi, bloggailu, myöhäiset herätykset, päärynäjäätelö, se, kun joku nauttii siitä mitä tekee niin paljon, että se oikein loistaa siitä ihmisestä, yksikseen olo, porukalla hengailu, aneten tekemät kortit ja saippuat, pienet pehmoötökät, mun vihreä pupu, se tunne, kun matti ei ole kukkarossa, ihmisten ilmeet televisiossa kun painaa pausea, se, kun ajattelee jotakuta ja saa hetken päästä soiton juuri siltä henkilöltä, pakkanen, huulirasva, kinuskikastike, kun jokin vaate sopii täydellisesti, jääkiekon katsominen porukalla, kun saa kunnon vanhanaikaisen kirjeen, mäkkärin nugetit, kumisaappaat, iltavuorot, peura pellolla, kalanruotoletti, yksin kotona, spotify, nenähymiöt :------)))) (koska ada), korjausteippi aka pylpyrä, puuha pete -karkit, lauantait, kun jokin laulu kuvaa täysin omia fiiliksiä, nukkuminen, tekstiviestin saaminen, tihkusade, makaaminen tiellä koska autoja ei missään, liikenneympyrät, haaveilu, hymykuopat, se, että kerrankin pysähdyin ajattelemaan näitä kaikkia asioita.

Elämä on ihanaa! ♥

ps. oon ihan kikseissä sannin levystä, suosittelen!
pps. ruotsi lähti magnana ja bilsa eximiana. ehkä mä käyn keväällä korottaa ruotsin. mun logiikalla saan silloin kahden päivän lukemisella sen eximian jos nyt sain yhden illan lukemisella magnan :))
ppps. dondo!

Silmissä tuikkivat maailman valot

Jotenkin mä niistä ylppäreistäkin selvisin, enemmän tai vähemmän kunnialla. Bilsa enemmän ja ruotsi vähemmän jos tarkkoja ollaan. No, ruotsin voin onneksi käydä keväällä korottamassa jos nyt jää alle magnan. Bilsasta mä toivon paljoa, huomenna saan tietää lähtöpisteet. Vähän jännittää.

Mä suuntasin viikonlopuksi pitkästä aikaa meidän kesäkotiimme. Meidän perhe on kierrellyt kesät ympäri Suomea asuntovaunulla käytännössä aina, ja Leporanta me löydettiin mun ollessa parivuotias. Oltiin matkalla jonnekin Rauman seudulle ja huomattiin, ettei ihan ehditä ennen porttien sulkeutumista, joten piti keksiä jostain matkan varrelta paikka jossa yöpyä. Leporanta nyt sattui olemaan lähellä ja mä vaan rakastuin siihen paikkaan. Olin ihan innoissani uimalammesta ja liukumäestä, ja yhden yön pysähdys venyi melkein viikkoon. Sen jälkeen me ollaankin vietetty siellä aika monta vappua, juhannusta, syysviikonloppua ja kesälomapäivää. Siellä kun käy niin olo on joka kerta kuin kotiin palaisi.

Valojuhlat on Leporannassa ehkä se hienoin juttu. Siellä me oltiin nyt tällä kertaa. Joka syksy pidetään kesäkauden päättäjäiset, joissa on paljon ohjelmaa niin lapsille kuin aikuisillekin ja kaikki on vaan tosi hienoa illan pimetessä ja lyhtyjen ja kynttilöiden syttyessä. Saunottiin, juteltiin vanhojen tuttujen kanssa, vahdittiin pikkupoikia, rakennettiin valoteos, käytiin luontopolulla, ostettiin arpoja, katsottiin ilotulitus, pidettiin hauskaa ja illalla käperryttiin lämpimään peiton alle. Mä ainakin tykkään. Noi arpajaiset on jo perinne: joka ikinen vuosi me ostetaan euron arpoja kymmenisen kappaletta ja katsotaan, kun muut hakevat voiton toisensa jälkeen. Niitä voittoja on aina tosi paljon, ja pääpalkintoja on kaksi kappaletta: toinen oli tänä vuonna tabletti ja toinen ilmainen kausipaikka ilman isäntävelvoitetta. Ykköspalkinnon voittaja saa valita niistä ja kakkonen saa mitä jää jäljelle, jos ei vuosipaikka kelpaa kummallekaan niin se menee huutokauppaan ja kakkonen saa siitä saadut rahat. Isä on aina kuolannut sitä vuosipaikkaa, Nurmijärveltä on vähän paha lähteä hoitamaan viikon isäntävelvoitetta Turun liepeille saakka, mutta meillä nyt vain sattuu olemaan huono arpaonni. Joku lippis tai villasukat sieltä on joskus käteen sattunut, mutta harvemmin mitään sen ihmeempää. Tänä vuonna se arpaonni sitten lopulta osui kohdalle, eikä siinä paljoa hymyä pidelty. Mulla on siis kakkoskoti Liedossa ensi vapusta vuosi eteenpäin.

Tällainen viikonloppu oli mulla, mimmoinen teillä?

ps. Mun pikkuinen Nissan alias Kustannusosakeyhtiö on nyt vihdoin ihan putipuhdas, yks isin oppilaista amiksella putsas sen sisältä ja ulkoa :---))) KOY kiittää putsaajaansa pullakahveilla!

pps. Mä sain ajatuksen kuvisdiplomia ajatellen. Mutta siitä sitten myöhemmin.

Just a stranger on the bus

kuvat weheartit

Joskus sitä vaan huomaa olevansa vain enemmän tai vähemmän sivustaseuraaja. Ei hyvällä eikä huonolla tavalla, vaan vähän samalla tavalla kuin istuisi bussissa. Sitä nousee ensimmäisenä kyytiin, maksaa matkansa ja istuu taaimmaiselle penkille. Hiljalleen muitakin ihmisiä nousee kyytiin, jotkut yhdessä ja jotkut erikseen, jotkut nousevat kyytiin kanssasi lähtöasemalla ja osa myöhemmin tienvarren pysäkeiltä. Aina joskus joku jää pois kyydistä, ehkä yksin, ehkä kaverinsa kanssa. Joskus bussi pysähtyy joka tienhaarassa, ja joskus kuljetaan monta kilometriä ilman, että kukaan painaisi stop-nappulaa tai viittaisi bussia pysähtymään. Ja koko sen ajan sä vain istut siellä sun takapenkilläsi, hymyilet ja moikkaat välillä takaisin jos joku tuttu nousee kyytiin, joskus joku saattaa jopa tulla istumaan viereesi ja juttelemaan ennen bussista poistumistaan, mutta pääasiassa sä vain katsot ja seuraat, mitä muille tapahtuu.

On tavallaan mukavaa olla se takapenkin ihminen. Se, joka huomaa vähän kaikenlaista, mutta joka ei itse herätä muiden huomiota. Varmastihan sitä huomiota saisi, jos sitä vain haluaisi. Voisi nousta ylös ja vetäistä karaokena Aikuisen naisen tai mennä juttelemaan vieraalle. Voisi nostaa puhelimen korvalleen ja höpöttää kovaan ääneen ummet ja lammet, kuinka se ja se teki taas sitä ja tätä. Voisi leikkiä saavansa sydänkohtauksen tai olevansa muuten vain hullu. Voisi leikkiä draamakuningatarta ja purskahtaa kovaääniseen itkuun ilman syytä. Voisi huutaa hirmuisen sotahuudon, juosta bussin läpi, kaapata kuljettajan mikrofoni ja ryhtyä tosi-tv-juontajaksi. Mutta silti sitä tyytyy vain istumaan ja katselemaan. Koska omalla tavallaan se on oikein mukavaa. 

Ihmiset mun ympärillä etenee elämässään. Ne oikeasti elävät. Jotkut kärsivät suruista ja selviävät niistä, jotkut ihastuvat tai ehkä jopa rakastuvat palavasti ja ovat planeettansa onnellisimpia ihmisiä. Jotkut haluavat pärjätä urheilussa ja treenaavat hullun lailla, ja kun lopulta pääsee kisakokoonpanoon, ei riemulla ole rajoja. Ja näinhän sen pitääkin olla. Ne, jotka elävät, uskaltavat. Uskaltavat yrittää ihan tosissaan ja heittäytyä, silläkin uhalla, että jossain vaiheessa se lentävä matto vetäistään alta ja tiputus maahan on pitkä ja kova. Mutta aina niin ei käy. Joskus se matto löytää hyvän pilven, jolle laskeutua, ja joka kantaa vaikka mitä, kunhan tarpeeksi jaksaa uskoa ja yrittää. 

Kun istut turvallisesti takapenkkiin, sä tiedät, ettei matkan varrella tule tapahtumaan mitään, mikä vaatisi uskallusta. Ei mitään, mikä nostaisi jalat maasta, muttei myöskään mitään, mikä pudottaisi sut alas. Pitäisi vaan uskaltaa siirtyä edemmäs, keskemmälle bussia, sinne, missä muutkin ovat. Sinne, missä oikeasti eletään, missä saadaan uusia ystäviä, tyttöystäviä, poikaystäviä, vihamiehiä, joukkuekavereita, elämänkumppaneita, hyviä tai huonoja neuvoja ja uusia kokemuksia. Missä oppii itsestään aina jotain uutta. Silti mä viihdyn siellä mun turvallisella, riskittömällä takapenkilläni.

Abit lähtee juhlimaan!

Alle sata aamua lukiota jäljellä. Mulla on nyt jo vähän haikeat fiilikset. Tosin kirjoitukset stressaavat niin paljon, että vielä ei sitä onneksi ehdi miettimään. 

Ruotsin kuuntelu meni aika hyvin. Kuuntelun jälkeen mulle jäi fiilis, että kerrankin mä onnistuin jossain tärkeessä. Sitten kun vastaukset tulivat nettiin, mä en enää ollutkaan niin varma. Tai okei, monivalinnoissa väärin meni kolme, joista vaan yhtä en ollut heittänyt arpomalla. Mutta ne avot. Kuuntelussa mä oikeasti uskoin, että ne menivät hyvin ja mä ymmärsin ne. Sitten kun katsoin niitä mallivastauksia aloin laskeskelemaan. Noi kaks mä sain oikein, tosta toisen, lopuista jotain sinnepäin, stressitaso kasvoi. Tänään saatiin sitten tietää et millä pisteillä noi kuuntelut lähtivät, ja mä pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Missasin avoista vaan kaks pistettä, mikä meinaisi, et 85%. Oikeesti, onko mulla mahdollisuudet ällään jos vaan en missaa kirjallisia?

100 aamun bileet @Fredan Tivoli. Aika huippua! Viisi tuntia pelkkää musiikkia, hyvää fiilistä ja loputtomasti abeja (ja tietty nää meidän muutamat ex-abit). Paljon tuttuja, niin Klaukkalasta, Nurtsilta kuin ihan Martsaristakin. Kahden aikaan lähdin kotiin kaverin järkkäämässä kyydissä. Juttelin toisen takapenkkiläisen kanssa vähän koko matkan, ja sitten kun käännyttiin meille päin mä tajusin, että kyseessähän oli mun entisen opettajan/rehtorin poika. Aika hassua. Ja siis ihan mun ala-asteen luokanopettajan, sen joka kesti meidän luokkaa kolme vuotta ja päälle kaikki yökoulut ja leirikoulut ja luokkaretket, ei minkään kaksi-tuntia-viikossa-yläaste-open.

Seuraavana aamuna oli ihanaa, kun pystyi vaan nousta sängystä, pestä hampaat ja lähteä kouluun. Pyjamapäivä! Mä oon kyllä ihan tosissani menossa toistekin pyjamassa kouluun. Oli niin rento olo. 

Abivaatteetkin saapuivat - vähän myöhemmin kuin kaikilla muilla, mutta saapuivatpa kuitenkin. Kauan niitä odotettiinkin ja hiuksia revittiin niiden vuoksi, onneksi löytyi toi uusi toimittaja syksyn aluksi. Muuten oltaisiin saatu nuo varmaan vasta jouluna. Ja mä oon tosi tyytyväinen noihin, ihan huiput!

Just go with the flow

Kohta kirjoitukset. Oon nyt yrittänyt keskittyä niihin lukemiseen, joten aikaa blogille ei oikeastaan oo jäänyt. Maanantaina ruotsin kuuntelu, siitä viikon päästä biologia ja viimeisenä ruotsin kirjalliset samana perjantaina. Mihinkään en oo lukenut tarpeeksi. Pelottaa. Ei ruotsin kuuntelu, mutta noi muut. Koska bilsasta mä oikeasti haluan saada hyvän arvosanan, ruotsissa oon tyytyväinen jos saisin edes M:n.

Aloitetaan nyt vaikka sitten siitä, että mulla on nyt sitten se kauan odotettu ajokortti! Inssi meni ensimmäisellä yrittämällä läpi, ei ehkä ihan kirkkaasti mutta läpi nyt kuitenkin. Oon nyt sitten viikon toiminut meidän perheen yleisenä taksikuskina, ja koko ajan toi ajotaito tuntuu kasvavan. Enää ei autokaan sammu joka mutkassa, mäkilähdötkin onnistuvat. Nyt kun vielä oppisi parkkeeraamaan auton vähän ahtaampaankin väliin niin olisin onnellinen. 

Mulla oli kanssa nyt mun elämäni viimeinen koulukuvaus. Vähän hassua oli joutua siihen eturiviin istumaan; mä olin odottanut olevani keskellä tai takana kuten aina aikaisemminkin, joten olin huoletta napannut jalkaan ensimmäiset kengät jotka eteisestä aamulla löysin. Nyt luokkakuvassa näkyy sitten mun superhienot elämää nähneet converset. Mä en ikinä oo oikeen tykännyt koulukuvista. Aina pitäis vaan hymyillä pää kallellaan ja katsoa kameraan, ja joka ikisestä kuvasta tulee käytännössä samanlainen. Ehkä niissä näyttää paremmalta kuin kuvissa, jotka kaveri on ottanut elämän tiimellyksessä, mutta ne ei vaan tunnu aidoilta. Mä haluaisin vaan irvistää kameralle ja tehdä jotain, en istua jakkaralla jalat nuolen suuntaan leuka alhaalla ja tukka laitettuna kuten kaikki muutkin.

Tiistaina meillä Martsarissa vietettiin perinteisiä monnareita, ja fiilis oli aika MIB. Ykköset olivat pukeutuneet kunniakkaasti, varsinkin pinkeissä mekoissa hilluneet shoppailija-, cheerleader- ja zumbapojat, mutta kakkosista pukeutumiseen oli panostanut vain parikymmentä. Me abit oltiin tosiaan liikkeellä MIBin hengessä. Ja mä tosiaan tarkoitan abit, en "puolet abeista" tai "jotkut abiporukat". Ihan tosissaan, täysin puvuttomia abeja ei tainnut olla viittätoista enempää. Oli vaan tosi hienon näköistä, kun kaikki abit olivat yhtenä rykelmänä mustissa puvuissa ja aurinkolaseissa. Niin, meillähän on jäljellä enää 100 aamua (keskiviikkona juhlitaan!).

Tänään olin sitten meidän pienen kyläkoulun 90v-synttäreillä ja kyläpäivillä. Ne on kutistuneet vuosi vuodelta, mutta kivaa siellä on joka vuosi käydä piipahtamassa. Aikaisemmin siellä oli vaikka mimmoisia kilpaiiluja, katuliitutaiteilua, tikanheittoa, suopungin heittoa ja puujalkakävelyä, mutta nykyisin kisat ovat rajoittuneet lähinnä arvontaan ja pika-arpoihin. Aika harmi, mä olin hyvä niissa puujalkakisoissa. Onneksi puujalat on edelleen kyläpäivillä käytössä vaikkei kisaa olekaan, pääsin köpöttelemään niillä edes jonkin verran. Silloin pienenä ala-asteelaisena mun piti nousta niille isommille puujaloille kattilan päältä, nykyään onneksi onnistuu ilmankin.

I'll remember the way that you saved me

weheartit

Se angstipilvi vain katosi. Puff, savuna ilmaan.

Mulla oli talvella vähän samanlainen masispuuska, ahkerimmat lukijat saattavat ehkä jopa muistaa sen. Tai ei ne nyt niin samanlaisia ehkä sittenkään olleet, aivan eri syistä johtuvia, mutta hassua kyllä molempiin löytyi apu sellaiselta ihmiseltä, jolta en sitä ikinä olisi uskonut. Ehkä ikinä on vähän väärä sana. Sanotaan vaikka, etten ois arvannut kumpaakaan näistä ihmisistä ensimmäisellä kymmenellä arvauksella.

Perjantaina käytiin juhlistamassa vähän enemmänkin mun synttäreitäni hieman isommalla porukalla. Dondossa sitten tavattiin illan mittaan yhä enemmän ja enemmän tuttuja, ja lopulta meidän porukka oli kasvanut ehkä kaksinkertaiseksi. Mulla oli tosi hauskaa, vaikka se surkupuuska kummittelikin takaraivossa. Mun tehdessäni lähtöä kävin moikkaamassa ihmiset, jolloin eräs abikaveri halasi mua ja sanoi mulle jotain. En nyt kerro mitä, mutta yhtäkkiä se pilvi vaan oli poissa ja mun oli oikeesti hyvä olla mun pään sisällä. Tää ihminen kyllä tietää, että puhun siitä.

Kai tää on mun tapani sanoa kiitos. Koska ihan oikeasti, ikinä ei tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan, ja kuka on se pelastava enkeli joka tulee ja puhaltaa kaiken harmin pois muutamalla sanalla. Ehkä se onkin koko jutun juju. Niiltä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä odottaakin kuulevansa, että on mukava ja hyvä kaveri. Vaikkei aina olisikaan, koska se on kavereitten tehtävä. Mutta kun ne pelastavat sanat kuule joltakulta, jolta ei niitä odota, se on oikeasti aitoa ja saa hyvälle mielelle. Joten iso kiitos, et arvaakaan kuinka paljon muutama ystävällinen sana auttoi! :---))

I tried carrying the weight of the world

Angstipilvi ei ota kadotakseen, mutta kyllä sitä kivojakin hetkiä mun päivistä löytyy. Lähinnä toi apeus taitaa olla mun mielen sisäistä myräkkää, josta en vaan saa selkoa. Ehkä mun pitää vaan antaa tuulen tyyntyä, ehkä asiat sit selvenee ja huono fiilis katoaa.

Mä en tiedä miksi, mutta jotenkin kaikki on olleet mulle tosia kultaisia koko kuluneen viikon. Jotenkin vaikea selittää, mutta kyllä sen huomaa. Sain apua mun pahimman stressipuuskan keskelle, ja muutenkin kaikki on vaan olleet tosi kivoja. Ainahan ne on, mutta jotenkin ne vaan on onnistuneet olemaan vieläkin kivempia.

Koulu taaplaa omilla urillaan ja tanssitunnit alkoivat maanantaina. Yleensä en pidä hikiliikunnasta, mutta tanssi on jotain, mistä mä oikeasti nautin. Ei siinä ehtinyt ajatella mitään mieltä painavaa, antoi vaan musiikin ja kropan viedä. Parhautta.

Ai niin, tänään on mun synttärit! Nyt on se maaginen 18 vuoden rajapyykki ylitetty, ja elämä toivottavasti vielä vasta edessä. Juhlistin synttäreitä lähinnä käymällä leffassa Tinun kanssa ja tottakai vierailemalla Alkossa papereita kokeilemassa. Koulussa onnitteluita sateli vähän sieltä ja täältä, tosissaan mä olin kaveripiirini viimeisimpiä alaikäisiä. Leffana oli Now you see me, ja tykkäsin kovasti. Jotenkin just sellainen, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen. Suosittelen! Alkon kassalla sitten sain päivän piristyspiikin, kun myyjä tihrusti mun mopokorttiani (inssi mulla on siis vasta viikon päästä) ja tarkisti koneelta päivämäärän pariin otteeseen: "Mitä hitsiä.... No mutta hyvää syntymäpäivää!" Toivotteli vielä hyviä juhliakin astuessani ulos liikkeestä, ja jotenkin mä silloin tajusin et hitsit, mä en  ookkaan enää lapsi.

Kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Mä oon tosi pahoillani että tää on mennyt tähän, mutta tää on sitä mitä mun mielessä oikeastaan pyörii tällä hetkellä. Vaikka mä kuinka haluaisin vain lopettaa angstailut, niin aina se ei vaan onnistu niin helposti kuin joskus.

Kai ihminen joskus saa tuntea itsensä yksinäiseksi, vai? Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin. Mun kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että mä tunnen olevani ylimääräinen. Jotain, jonka puuttumista ei niin helpolla huomaa, ja joka ei ikinä ole ensimmäinen vaihtoehto missään tilanteessa, jossa kaipaa kaveria. Mä oon sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään sydänystävä. Ihan kiva, muttei mitään sen enempää. Naama toisten joukossa, sellainen jota moikkaa, mutta jolle ei tule ikinä jutelleeksi mitään huomenia ihmeempää.

Ehkä mä vähän liioittelen, mutta mä nyt vaan haluan saada tän olon ulos ja unohduksiin. Tää sade masentaa mua. Ja kai musta vähän tuntuu, että mä hukkaan itseni kaiken kasautuessa mun harteille. Pitäisi tehdä sitä ja tehdä tuota, lukea vielä näin ja näin monta kappaletta ja eikun uudestaan. Pari päivää mulla on ollut mielessä, että jos makaan maassa ja oon oikein hiljaa, huomaakohan kukaan mua. Jos mä vaan katoan ja lakkaan olemasta.

Aina pitäisi olla niin vahva. Mutta entä jos ei tunnu siltä? Entä jos joskus haluaisi ajatella ihan vain itseäänkin, muttei vain pysty?

Well, maybe we are just living in a crazyland

Viimeiset tunnit kesälomaa jäljellä.

Aamulla mun pikkuveljet aloittivat molemmat koulun, Lauri ala-asteen ja Lassi yläasteen. Itse en päässyt saattelemaan meidän pientä ekaluokkalaista; kahdeksalta oli lähtö Nurmijärveltä liukasrata-ajoon Riihimäelle. Jännitti aivan älyttömästi, varsinkin kun opettaja ja matka-auto olivat molemmat mulle ne vähemmän tutut. Perillä vaihdettiin onneksi upouusiin (ihan kirjaimellisesti: meidän menopelin matkamittari näytti 309 kilometriä) autoihin, ja mä rakastuin ihan totaalisesti. Ei niillä lisälaitteilla niin väliksi, mutta se ajotuntuma. Ihan paras auto ikinä. Siitä en nyt sitten mene sanomaan että menikö hyvin vai huonosti, kyllä siellä muutama donitsi tuli tehtyä, mutta liikenteessä olisin omasta puolestani säästynyt peltivaurioilta.

Eilen mun tätini vei mut ratsastamaan sen 18-vuotislahjana mulle. Paikkana oli Fageräng, issikkatalli Espoon suunnalla. Mun edellisestä kerrasta satulassa on päässyt vierähtämään jo puolitoista vuotta. Hui. Aina pienempänä ratsastin säännöllisesti, parhaassa tapauksessa parikin kertaa viikossa, mutta lukion alettua se vaan jotenkin jäi. Kyllä mulla yhä on ratsastusta ikävä, mutta mun on vaan myönnettävä et se veisi ihan liikaa aikaa kaikelta muulta. Kun lopulta pääsin kipuamaan pikkuisen Iisu-ruunan selkään, mut täytti sellainen hassu tunne, et tää on se mun juttuni. Puolitoista tuntia vaelleltiin ympäri metsiä ja käytiin laukkasuorallakin. Ihan parhautta.

Here I am, once again

Kesä vain katosi. Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa, ja nyt se alkaa taas olemaan ohi. Muutama päivä ja mä palaan kuluttamaan lukion penkkejä.

Eilen oli mun kesän viimeinen työvuoro, ja pääsin nauttimaan mun kolmen päivän kesälomastani. Tää kesä on ollut tosi samanlainen kuin viime vuodenkin, mutta silti kuitenkin ihan erilainen. Kävin pyörähtämässä uudessa kojussa, pääsin kokeilemaan kunnon kassakonetta, kaikki työkaverit olivat vanhoja tuttuja. Olin töissä juhannuksena ja sain pyhäkorvausta. Työskentelin yksin monen monta vuoroa, enkä syönyt mansikoita koko kesänä litraa tai kahta enempää. Nukuin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pommiin työpäivänä ja lähes myöhästyin. Tutustuin uusiin, ihan mahtaviin ihmisiin. Vierottauduin televisiosta ja luin biologiaa. Opiskelin kunnolla koulun ulkopuolella ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

On se kesäloman loppuminenkin tavallaan mukavaa. Keväällä kuvittelin, että näkisin paljon kavereita kesän aikana, mutta eihän siitä mitään tullut mun ollessa töissä tai menossa seuraavana päivänä aamuvuoroon muiden ollessa vapaalla. Nyt mulla on ikävä niitä ihmisiä. Onneksi näen kaikki taas ensi viikolla. Abeillaan ja sellaista! Eikä tässä enää montaa viikkoa oo mun alaikäisyyttänikään jäljellä. 17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan, niin ne sanoo. Puolitoista viikkoa ja mun rupsahdukseni alkaa.

Eipä mulla nyt ihmeemmin mitään asiaa ole, kunhan lämpimikseni kirjoittelen. Ihan mielenkiinnosta kysyn, että onko teillä jotain erityistä, josta haluaisitte mun kirjoittavan? Kysymyspostaus, ylppärit, tulevaisuus, päänsisäinen myllerrys?

Vietettiin tänään Lassin ja Laurin nimipäiviä, ja meidän kohta-kondiittori-leipuri-serkkumme oli tehnyt pojille kakut. EIKS OOKIN HIENOT? :)) Johku on jo käytännössä lupautunut tekemään mun ylppärikakkuni. Sitä odotellessa!

Nauttikaa nyt täysillä tästä lomasta, mitä vielä on jäljellä, tai jos ootte jo palanneet kouluun niin niistä ensimmäisistä, rauhallisemmista päivistä. Ninskun esimerkkiä voi seurata ja ottaa vaan rennosti! :)

Like a little girl hurt by the big bad world

Iltauinti rannassa. Aurinko paistaa puiden takaa ja luo sateenkaaria pohjaan. Sorsaperhe, leikkiviä lapsia, mieli tyhjänä töistä tai ylppäreistä. Rakkautta. Yhden tunnin mä sain vain olla ja nauttia, ilman kiirettä mihinkään.

Lauri otti rannasta mukaan kepin, ja ilmoitti käyttävänsä sitä onkena synttäreillään. Joihin on vielä 11 kuukautta. Kun asiasta mainitsi, niin tuli ilmoitus, että "sitten mä pidän sillä ongintaa Katjan synttäreillä." Ja mä tajusin, että tosiaan. Mä olen alaikäinen enää kaksi viikkoa ja kolme päivää. Tuskin mä mitään synttäreitä pidän, mutta silti ajatus tuntui jotenkin hassulta. Nyt toi pikkumies on tosissaan suunnittelemassa mule 18-vuotissynttäreitä: onnenongintaa, Halinalle-teema ja aarteenetsintää. Eli tervetuloa sitten vain, kyllä Lauri järjestää! :) Kyllä se into tosta vielä lopahtaa, taidan välttyä kuitenkin lastenkekkereiltä.

Työt sen kuin jatkuvat, mutta onneksi se sentään on jotain, josta mä tosissani pidän. En tällä hetkellä tiedä mitään paikkaa, jossa olisin kesätöissä mieluummin. Tuolla mulla on ihanat työkaverit, saa olla ulkona päivät pitkät ja tavata ihmisiä. Perjantaina mulla on kuitenkin viimeinen työvuoro, ja ehkä ihan hyvä niinkin. Ei mulla lomaa tosin ehdi olla kuin kolme päivää, mutta aion nauttia siitäkin täysillä. Ylppärilukemiset etenee hyvään tahtiin, biologiassa enää yksi (se helpoin) kurssi lukematta läpi. Ruotsia en oo vielä edes aloittanut, mutta se on ehkä viimeinen asia, jota aion stressata.

Mua on alkanut pikkuhiljaa epäilyttää mun jaksaminen. Välillä tuntuu siltä, että oon  palanut ihan puhki. Viimeiset 11 vuotta oon käynyt tunnollisesti koulua, enkä oo kertaakaan lintsannut tai myöhästynyt. Tottakai oon joskus jäänyt kotiin pelkän nuhan tai muun pikkujutun takia, mutta se on silti eri asia. Nää kaksi lukiovuotta oon mennyt täyttä vauhtia, kasannut kursseja sen minkä ehtinyt ja jokaisesta selvinnyt rimaa hipomatta. Enkä mä aio tähän lopettaa, vaan jatkaa kunnialla loppuun viimeinen puolivuotinenkin, mutta mua mietityttää yhden kurssin ottaminen. Nimittäin teatteridiplomi. Mulla ei vaan riitä aika ja jaksaminen jollekin, josta pidän, mutta joka ei hyödytä mua nimeksikään tulevaisuudessa tai joka saa mut  aina välillä, vaikkakin harvoin, tuntumaan niin pahalta. Mä vaan en pidä ajatuksesta, että en oo hyvä kaikessa. Kai mä olen vähän perfektionisti.