What happened in 2015

Vuonna 2015...

... aloitin uuden vuoden tornitalon katolla ystävien ympäröimänä.
... alkoi armoton pänttäys; hitto vie, tänä vuonna mä pääsen opiskelemaan!
... löysin uuden, ihanan, höpöttelevän ystävän, jonka kanssa jaksoi valmennuskurssia läpi kevään.

... vihdoin ja viimein mä opin opiskelemaan. Siis oikeasti, onnistuin istuttamaan itseni biologian kirjan ääreen useammaksi tunniksi useana päivänä viikosta. Never happened before.
... rakastuin sellaiseen keksintöön kuin reppu. Olkalaukut, häipykää silmistäni!
... elämä tuntui hymyilevän.

... kävin korottamassa kemian ja fysiikan laudatureiksi.
... sain itseluottamusbuustin hyvin menneestä harjoituskokeesta.
... koin pahimman romahduksen aikoihin. Väsymys+lukeminen+valvominen+asioiden murehtiminen ei ole hyvä yhdistelmä, uskokaa mua. Päädytte vain vollottamaan vessan lattialle, koska olitte niin tyhmiä että haitte vain yhteen kouluun, johon ette koskaan tule pääsemään, ja tiedossa on toinen välivuosi ettekä koskaan pääse omillenne.

... tein aikamatkan lapsuuteen ja kävin katsomassa teatterissa Peppi Pitkätossun.
... pänttäsin, pänttäsin ja pänttäsin.
... uskaltauduin ajamaan ensimmäistä kertaa (yksin) Ruskeasuon risteyksen yli, vaikka ensimmäisellä kerralla polvet tutisivatkin. Miten ihmeessä niitä ratikoita on tarkoitus väistää?

... mulle tuli fiilis, että oikeasti osaan ja pystyn ja kykenen, eikä mikään oo enää estämässä.
... osallistuin toista ja viimeistä kertaa pääsykokeisiin ja törmäsin siellä valmennuskurssilaiseeni. Olihan se vähän jäätävä tilanne jutella ihmiselle, jonka kanssa istunut samassa huoneessa koko kevään mutta jonka kanssa ei ole koskaan jutellut mitään moita ihmeempää. (moi Aino!♥)
... palasin jälleen kerran rakkaaseen kesätyöhöni, jossa rakas Citroën Jumper odotteli mua, tosin hieman edelliskesää ruosteisempana ♥

... juhlittiin mu vanhemman pikkuveljen ripillepääsyä. Apua kun siitä on tullut iso, vastahan se oli pikkumuksu joka roikkui lahkeesta kiinni ja opetteli insinööritaitoja tuhoamalla videonauhurin!
... vietin juhannusta perinteisesti töiden merkeissä.
... sekosin totaalisesti, kun ruudulle pamahti teksti "OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY Tampereen yliopisto, Lääketieteen yksikkö"

(C) Milla K

... stressasin ihan liikaa töissä. Neljä marjakojua pitkillä etäisyyksillä on joskus liikaa yhdelle kuskille.
... löysin itselleni oman pikku kodin Tampereelta.
... oli Möherö, sade ja saunapalo.

... muuttopäivä, neljäs kerros eikä hissiä! Mitään en elämässäni kadu niin paljon kuin tätä möläytystä: "Kyllähän me nyt kaksistaan saadaan tää televisiotaso kannettua, ei tässä isää tarvita."
... marjakesä huipentui tuttuun tapaan ukrisbileisiin ja vähemmän tuttuun tapaan päätöspäivälliseen hyvässä seurassa :)
... rakastuin Tampereeseen ja lääkiselämään, vaikka ensimmäisellä viikolla tuntuikin vähän siltä, etten sovi joukkoon.

... kaikki alkoi lutviutua, kunhan kurssimme saatiin kastettua ja yhteishenki alkoi hioutua.
... pääsin oikeasti kiinni opiskeluun solujakson alettua.
... saimme ensimmäistä kertaa vetää yllemme buranahaalarit!

... pidin hauskaa E-leffan ja trailerin kuvauksissa mahtavassa porukassa!
... saimme kuvauskaljoilla mahtavan idean lähteä porukalla kirjastoon lukemaan. Se tenttiviikkostressi oli paljon mukavampaa, kun siitä ei täytynyt kärsiä yksin.
... katsoin koko illan vanhoja Disney-leffoja Amoksella ja wujuilin Näsilinnassa.

(C) Olli Suominen & Simo Salminen

... marraskuu lähti käyntiin E-bileitä valmistellen ja iloisesti kuskinakissa juhlien. Ilmapalloja taisin puhaltaa viitisenkymmentä, kiipesin aika pelottaville tikkaille ja keräilin hajonneiden tyynyjen täytteitä.
... tutustuin sitsikulttuuriin fuksisitsien ja elukkasitsien merkeissä.
... huomasin, että melkein nenän edessä on aika ihana ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa ja joka saa mut aina hymyilemään ja perhoset lentelemään vatsanpohjalla.

... kävin Tartossa moikkaamassa paikallisia Kukkoja, oli kaiken sen matkapahoinvoinnin arvoista!
... rakensimme jossei maailman hienoimman niin ainakin luovimman mistelinoksan mopin varresta, Lidlin muovikassista, vihreästä kalenterinkannesta ja maalarinteipistä.
... vietin ihanan rauhallista ja stressitöntä joulua kotona perheen kanssa ♥

Hyvää uutta vuotta 2016! ♥

Fuksisyksy: Summa summarum

Lääkistä on nyt takana puoli vuotta. Puoli vuotta niin kiireistä mutta silti niin ihanaa aikaa, enää reilut viisi vuotta jäljellä. Minne se aika oikein katosi?

Ensimmäinen päivä meni hieman sumussa. Olo oli vähän hölmö selvittyäni läpi vieraan kaupungin Bion eteen, jossa kulman takana oven edessä odotti kakkoskurssimme tekemä kunniakäytävä. Vaikka yleensä nolostun sellaisesta, tuntuikin yllättävän hyvältä kävellä hurraavien Hannuloiden ohi "uuteen elämään", ei siinä oikein voinut olla hymyilemättä. Hitto vie, mä olen ansainnut tämän! Sisällä iski taas pieni epätoivo. Mitä mä nyt teen? Tiesin muutaman tulevan kurssikaverini entuudestaan valmennuskurssin ja Älyvuodon kautta, mutta ketään heistä ei näkynyt. Onneksi eräs tyttö oli minua rohkeampi ja alkoi jutella kanssani.

(C) Erno Iso-Aho

Syksy alkoi johdantojaksolla, jossa ei vielä oikeastaan opita juuri mitään. Tenttiä ei ollut, vaan ne muutama viikkoa oli jätetty opiskelun kannalta kevyiksi jotta ehtisimme paremmin tutustua toisiimme. Opiskelimme elvytystä ja haavojen ensiapua sekä defibrillaattorin käyttöä, kävimme jutustelemassa potilaiden kanssa sairaalan puolella ja tutustuimme problem based learningiin eli tuttavallisemmin PBL:ään. Uusiin ihmisiin tutustui vähitellen. Ensin omaan hupitutorryhmään, sitten tutorryhmään ja nopeasti moniin muihinkin. Hupitutorit yrittivät parhaansa täyttääkseen kalenterimme, eikä tullut vastaan montaakaan sellaista iltaa, jolloin olisi ehtinyt tuntea itseään yksinäiseksi. Oli etkoja, tutustumisiltaa, avajaisbileet, toogabileet ja kurssimme kastajaiset Kintulammella. Tutustuimme lääkiksen jonotuskulttuuriin saapumalla Arvolle aamuyöstä toogabilelippujen ja parhaiden injektioteemojen perässä, jotkut jonottivat jopa päästäkseen töihin wuosijuhlien iltajuhliin. Kurssin vastuuvirat jaettiin, ja vaikken itse päässytkään silmuksi niin ei se haitannut. Tärkeintä oli kuitenkin itse hakeminen ja se, että kurssillamme on nyt neljä mahtavaa silmua (ja toki myös huippu IEPR, kirjavastaavat ja tiedotusvastaava)! Mediverkko Cupissa Cursus Kukko pisti hyvin kampoihin vanhemmille kursseille, ja lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta saimme aikaan hyvän futisjoukkueen sekä kannustustiimin. Mitään en olisi jättänyt välistä. Muutenkin olin lähtenyt fuksivuoteen sillä linjalla, että nyt on mun ensimmäinen ja viimeinen fuksivuoteni ja haluan olla osallisena mahdollisimman paljossa. En kadu tuota päätöstä.

(C) Heini L (?)

Solujaksolla se opiskelun todellisuus sitten iski. Miten mä tulen ikinä sisäistämään kaiken tarpeellisen tiedon? Kuukauden verran pänttäsin (liian laiskasti) solubiologiaa ja epiteelien ja sidekudoksien histologiaa ja opettelimme verinäytteen ottoa. Tutoristunnot aika lailla pelastivat opiskeluni. Kun siitä opiskelusta ja tutorkeisseihin valmistautumisesta on vastuussa itsensä lisäksi myös pienryhmälleen, niin kummasti sitä vain saa opiskeltua. Toki kaikkiin tutoreihin en ole ehtinyt valmistautua niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta aina kuitenkin jossain määrin. Englanninkielisten oppikirjojen lukeminen alkoi pikkuhiljaa sujua, vaikka enemmän nojasinkin luentokalvoihin. Tenttiviikko tuli nopeasti, ja sekä histologian preparaattitentti että jaksotentti menivät kerralla läpi. Ei se uusintaan joutuminen kovin kamalaa olisi, mutta kyllähän se elämää helpottaa kun tentti on mahdollisimman nopeasti ohi. Solujaksonkin aikana oli vaikka ja millaista ohjelmaa vapaa-ajalla. Injektioista selvittiin enemmän tai vähemmän kunnialla (hutu 6 nappasi pukukilpailun voiton, kannatti mennä jonottamaan injektioteemaa aamuyöstä!), ja eeppistäkin eeppisempien E-bileiden suunnittelu lähti kunnolla käyntiin. Saimme leffatiimin voimin aikaan aivan loistavan trailerin ja E-leffan, ja koristelutiimissäkään ei ehtinyt tylsää tulla. Saimme valkoiset buranahaalarimme joita käytiin sitten porukalla ulkoiluttamassa poikkitieteellisissä pippaloissa sekä Hämeenkadun Approssa, yhdessä Suomen isoimmista opiskelijatapahtumista. Itse aloin kunnolla sosialisoitumaan, ja nyt mun luonani Kino Kotikolossa on vietetty jo monta leffailtaa vaihtelevilla kokoonpanoilla. 

(C) TaSLOlainen

Syksyn viimeinen jakso oli loputtomalta tuntunut LKK, lisääntyminen, kasvu ja kehitys. Vaikka kurssi tuntuikin pitkältä, ei aika silti tuntunut oikein riittävän kaiken oleellisen oppimiseen. Pari kuukautta täyttyi alkionkehityksestä, kuukautiskierrosta, raskauden kulusta, synnytyksestä, lapsuuden kehityksestä, murrosiästä... Myös anatomian opiskelu alkoi lantion alueen anatomialla, ja kyllä se latina sai mut ja monen muunkin repimään hiuksia ainakin aluksi. Nyt se anatomia alkaa jo sujua, ja luiden ja lihasten opettelu on itse asiassa yllättävän mukavaa ainakin embryologiaan verrattuna. Onneksi välillä pääsi kokeilemaan siipiään nallesairaalassa ja neuvolan opintokäynnillä sekä TAYSin puolella potilaan haastattelu -työssä. Tentti meni mielestäni ihan hyvin ja toivottavasti pääsen joululoman jälkeen aloittamaan aineenvaihduntajakson ilman ylimääräisiä uusintastressejä. Kandiseura järjesti jakson aikana paljon kaikenlaista oheistoimintaa, kävin esimerkiksi hohtokeilaturnauksessa, uuden Bondin ennakkonäytöksessä sekä Tartossa excuilemassa. Wuosijuhlilla olin töissä sillisaamiaisella, ja vastineeksi sain lipun wujujatkoille. Meidät myös tutustutettiin sitsikulttuuriin ja saimme luvan osallistua jatkossa sitseille (alkusyksystä pääsimme sitsaamaan vain tarjoutumalla sitseille töihin). E-bileet menivät hyvin, ja ensi vuoden fuksikurssilla tulee olemaan korkea rima ylitettäväksi. Kurssin ja kandiseuran pikkujoulut olivat myös kokemus, jota en olisi jättänyt välistä. Ehkä parhaiten mieleen jäi kuitenkin jakson loputtua järkätty tenttidisko (ihan vaan, koska jakson mukaan prepuberteettiin kuuluu hitaiden tanssiminen diskossa, mutta osa kurssista ei ollut koskaan päässyt diskoon) ja tee-se-itse-mistelimme, joka osoittautui menestykseksi! ;)

(C) Aino-Kaisa H

Kaiken kaikkiaan mä olen nauttinut täysillä tästä puolesta vuodesta ihanien ihmisten ympäröimänä. Enää on jäljellä tutorryhmämme hautajaiset ja kuukauden joululoma. Tutorryhmät vaihtuvat nyt seuraavaan jaksoon, ja vaikka tavallaan onkin kauhean kiva saada pientä vaihtelua niin kyllä mulle jää ikävä näitä ihmisiä. Eihän ne minnekään katoa, mutta on se eri asia nähdä täydessä luentosalissa kuin monta kertaa viikossa saman pöydän ääressä. Täytyy vain pitää huolta, että niitä tärkeiksi tulleita henkilöitä näkee sitten vapaa-ajalla enemmän. :)

Hei, olen Katja ja olen kännykkäriippuvainen!

Ootteko huomanneet, kuinka kännykkäriippuvaisia ihmiset nykyään ovat? Tai ainakin minä. Tottakai te olette. Joskus sen vain ymmärtää paremmin kuin joskus muulloin.

Kaikkihan alkoi siitä, kun rakkaan ja uskollisen Lumiani näyttö sanoi poks. En edes tiputtanut sitä, laitoin sen vain taskuuni ehjänä ja ottaessani sen takaisin käteeni näytön alaosaa halkoi säröverkko. No, Lumioissa on se huono puoli, että ne eivät enää oikein reagoi kosketukseen näytön haljettua. Harmittelin asiaa aikani ja jaoin ärtymykseni myös paikalla oleville kurssikevereilleni, mutta hei, "Onneksi osaan varautua kaikkeen, kotona on varapuhelin odottamassa tällaisten tilanteiden varalta.". Jotenkin sinnittelin illan muiden näpelöidessä omia taskupuhelimiaan. En voinut tarkistaa facebookia, entä jos joku on laittanut whatsappissa viestiä? Kyllä mä pärjään, kohta kotiin, siellä on varapuhelin odottamassa...

Kotona kaivan varapuhelimen kätköistään. Liian myöhään tajuan, että hitsit, tähän toiseen puhelimeen tarvitaankin ihan normaalikokoinen eikä mikro-SIM. Ei kun hakaneula käteen ja kaivelemaan, josko se liian pieni simmikortti vielä saataisiin pelastettua ihmisten ilmoille. Ei auta, kortti uppoaa vain entistä syvemmälle varapuhelimen syövereihin (niin, mähän onnistuin siis tuhoamaan huikeat kaksi puhelinta parin tunnin sisällä, kuka muu voi sanoa samaa?). Paniikkiviestiä äidille (onneksi on naamakirjan chat), lainapuhelin järjestyy äidin serkulta seuraavaksi päiväksi. Kyllähän mä nyt yhden yön selviän ilman kännykkää, ei tee varmasti edes tiukkaa!

Päähän pälkähtää, että seuraavana päivänä huoltomiehen piti soittaa ja sopia pesukoneen korjauksesta. Hetki pieni, soittaa? Enhän mä ehdi käydä hakemassa uutta sim-korttia ennen luentoja! Mitä tehdä? Vähän aikaa vain panikoin ja stressaan, lopulta löydän huoltofirman sähköpostiosoitteen. Noh, asia onneksi ratkesi ilman puhelintakin. Huoletta siis herätyskello päälle ja nukkumaan. Hetki pieni, herätyskello? Eihän mulla ole toimivaa sellaista, ainahan mä olen luottanut kännykän hälytyksiin! Taas hetken paniikki. Lopulta tajuan laittaa herätyksen siihen puhelimeen, jonka syövereissä simmipoloinen nyt viruu. Ilman yhteyttäkin hälytykset onneksi toimivat. Ilta pelastettu.

Aamulla olen parkkipaikalla lähdössä noutamaan lainapuhelinta tyytyväisenä itseeni, olenhan selvinnyt yön yli (lähes) ilman puhelinta. Paikka on tuttu mutta reitti ei, navigaattori siis päälle. Hetki pieni, navigaattori? Ainahan mä käytän kännykän navia! Auton varsinaisesta navigaattorista on akku yllätysyllätys lopussa ja autolaturi ei ole osoittanut elonmerkkejä sitten alkukesän. Onneksi on Google, sieltähän voi käydä katsomassa reittiohjeet. Hetki pieni, Google? Millä mä sinne pääsen jos en kännykällä? Tabletti on onneksi repussa mukana, sillähän asia hoituu kunhan vaan jaan kännykän nettiyhteyden. Hetki pieni, nettiyhteys? No joo. Hyvä minä. Eihän sekään tietenkään onnistu. Ei auta kuin kävellä portaat takaisin ylös neljänteen kerrokseen netin ääreen kirjoittamaan reittiohjeet paperille.

Kuinka riippuvainen sitä voi puhelimestaan ollakaan?

ps. Älkää ymmärtäkö väärin. Selvisin elossa koko kännykättömän ajan, ja olisin selvinnyt pidempäänkin. Pointti on siinä, etten aiemmin ole edes huomannut, kuinka moneen asiaan sitä on tottunut puhelintaan käyttämään.

#kukkoonirti

Niin sanoiko joku, että kukko on irti?

Tilanne vaatii kai pientä selitystä. Kyseessä on siis kurssimme tekemä E-bileiden (fuksikurssin vuosittain järjestämät vuoden eeppisimmät pippalot, joissa tarkoitus on aina lyödä laudalta edellinen fuksikurssi) traileri. Meidän vuosikurssilla on aivan käsittämätön yhteishenki, ja jos jotain tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! Miksi siis tyytyä julkistamaan teema käsivarakameralla luentosalissa, kun vaihtoehtona on Suomen korkein hotelli, kopterikamera, studiossa tehdyt musiikit ja mitä täydellisin auringonlasku?

Rakkaudesta C. Kukkoon ♥

ps. Jos haluat tietää juhlien teeman, klikkaa vasenta yläkulmaa videon loppupuolella!

You and I could be the best thing ever

Terveisiä yliopistomaailmasta ja mun omasta pienestä lääkiskuplastani Tampereelta!

Kesällä kaikki vain jotenkin järjestyi. Löysin unelmieni asunnon, jossa tulen näillä näkymin asustelemaan kutakuinkin seuraavat kuusi vuotta. Matkaa kampukselle on vain reilut pari kilometriä, ja kaikki muu on vielä sitäkin lähempänä. Joskus oli vaikeaa kuvitella, että kauppaan, puistoon tai baariin voisi vain kävellä, heittää takin niskaan ja löytää itsensä muutaman hetken kuluttua määränpäästä. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Muutama viikko sitten kävelimme ja pyöräilimme muutaman kurssikaverin kanssa käytännössä koko keskustan ympäri, söimme mustaa makkaraa (uskokaa pois, kyllä se on ihan syötävää, ainakin jos kyljessä tulee puolukkahilloa), kävimme ylhäällä Näsinneulassa, maistoimme Pyynikin kuuluisia munkkeja ja herkuttelimme paikallisen jätskifirman tarjonnalla (joka muuten on ehkä parasta jäätelöä koko Suomessa). Kotipuolessa ajatus olisi täysi mahdottomuus. Kivenheiton päässä on ihanan vehreä puisto suihkulähteineen, enkä malta odottaa sopivaa hetkeä käydä valokuvaamassa Tammerkoskea pimeän tultua. Koko kaupunki on niin kaunis, vielä nytkin kun syksy alkaa jo saapua sateineen ja kurakeleineen. Rakastan tätä paikkaa!

Lääkis on pitänyt mut kiireisenä koko kuluneen kuukauden ajan. Kaikkea mahdollista on tapahtunut hirveän lyhyessä ajassa. Jo tähän mennessä on tultu hyvin tutuiksi Anne-nuken ja defibrillaattorin kanssa, harjoiteltu verinäytteen ottoa, eristetty DNA:ta ja käyty seurailemassa sairaalan menoa muutaman potilaan kanssa. On istuttu luennoilla, seminaareissa ja paneeleissa, tuskasteltu PBL-keissien oppimistavoitteita (miten oi miten hengitystiepotilasta voi pitää aasinsiltana soluelimiin ja elektronimikroskooppiin?) ja tuijoteltu histologisia preparaatteja mikroskoopin läpi niin että silmiä särkee. On etkoiltu ja juhlittu, toogailtu, kierretty keskustan baareja yhdessä terveysalan opiskelijoiden kanssa ja selvitty injektioista aka fuksiaisista enemmän tai vähemmän kunnialla. Olen ollut jonottamassa injektioteemaa koulun ovella neljän jälkeen aamuyöstä, nauttinut ilmaisista kahveista ja pitsoista ja nauranut sydämeni kyllyydestä milloin missäkin seurassa.

19.7.2015

 "Pelottaa. Tai ehkä ennemminkin jännittää, sellaisena pienenä kutkutuksena vatsan pohjassa. Vanhat ystävät jäävät taakse pääkaupunkiseudulle, ja vaikka kuinka yrittäisi pysyä yhteyksissä pitäisi kyetä hyväksymään se tosiasia, ettei näkeminen enää onnistu tunnin varoitusajalla, enkä voi illalla tulla käymään täältä saakka vain kahvilla ja jutustelemassa. Löydänköhän uusia ystäviä? Mitä jos jäänkin taas yksin, niin kuin joskus aiemminkin? Tai jos olen aivan kummajainen siellä muiden joukossa? Sen näkee sitten, mutta kyllähän sitä hieman murehtii ja stressaa jo nyt."

Turhaan mä pelkäsin. En mä vielä sydänystäviä täältä ole löytänyt, en ehkä ystäviäkään, mutta kavereita aivan varmasti. Ja mistä sitä tietää mitä tässä käy kun ehditään paremmin tutustumaan. Kertaakaan en ole joutunut istumaan yksin luentosalissa tai ruokalassa, ja vaikka aluksi tunsinkin itseni vähän ylimääräiseksi istuessani pöydänjatkeeksi niin sekin tunne on jo helpottanut. Meillä on aivan timanttinen vuosikurssi, ja hupitutoritkin ovat kivoja. Vajaa pari vuotta sitten tuskailtiin penkkareita muutaman aktiivisen abin voimin, ja nyt yhtäkkiä uusissa ympyröissä niitä innokkaita tekijöitä onkin puolet vuosikurssista. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, jos kurssi on nimetty Cursus Kukoksi? ♥

(C) ??? (en siis minä)

(C) ???

En tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mistä herään

Unohdan nyt kaikki mahdolliset pahoittelut hiljaiselosta ja siitä, etten vain yksinkertaisesti ole jaksanut/viitsinyt/ehtinyt/halunnut kirjoittaa. Koska tiedättekö mitä? Mä en voisi olla tän onnellisempi!

Eilen olin kaikessa rauhassa koneella, kun kuulin Tampereen lääketieteellisen tulosten tulleen. Voisiko olla mahdollista? Vai onko tämä nyt vaan jonkun pilaa? Ihan tosi? Odotin kuulevani tulokset vasta keskiviikkona, viimeistään perjantaina, joten aika skeptisenä kirjauduin sisään Opintopolkuun.

OPISKELUPAIKKA MYÖNNETTY Tampereen yliopisto, Lääketieteen yksikkö

Voiko tää oikeasti olla todellista? MINÄ? Lääkikseen? Tampereelle? JEEEEEE! asdadysgsthksejwrkjsolg APUA APUA mitä mä nyt teen mihin meen ÄÄÄÄK

Kiljaisin ja purskahdin itkunauruun, soitin äidille ja valmennuskurssikaverilleni, päivitin naamakirjan. Hypin ja pompin ja riemuitsin ja hymyilin koko illan, hyvä etten mennyt kierimään nurmikolle. Muutaman kärrynpyöränkin myönnän tehneeni.

 Pienenä suunnittelin ryhtyväni sitten isona joko ballerinaksi, jääkiekkoilijaksi tai nuorallatanssijaksi. Ala-asteella suunnittelin tulevaa uraani arkkitehtina. Yläasteelle mennessä keksin ajatuksen eläinlääkiksestä, joka vain jossain vaiheessa muuttui yleislääketieteeksi. Asialla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että eläinlääkäriksi voi Suomessa opiskella vain Helsingissä. Koko lukion tähtäsin siihen, että jonain päivänä musta tulee lääkäri. Jätin väliin sosiaalipsykologiat ja espanjan ja ranskan ehtiäkseni kaikille tärkeimmille fysiikan, kemian, biologian ja matematiikan kursseille. Historia kiinnosti myös, mutta sekin sai jäädä pakollisiin kursseihin.

Abikevät tuli ja hylsy sen mukana. Jotenkin olin kuvitellut voivani vain kävellä lääkiksen ovista sisään tekemättä oikeastaan mitään. Olen aina ollut huono opiskelemaan. Ala-asteella jätin läksyni aina tekemättä, sillä läksyunohduksista sai jälki-istuntoa vain kerran lukukauden aikana. Kokeisiin luin puoli tuntia, jos luin. Yleensä en. Yläasteella läksyjen tekemättäjättämistä katsottiin aika lailla läpi sormien, tietyille opettajille sutaisin kotitehtävät aina edellisellä välitunnilla. Kokeisiin menin edelleen puolen tunnin säännöllä. Lukiossa sama jatkui: kokeisiin riitti, kun luin vihkon bussimatkalla eikä läksyillä ollut niin väliksi. Ylioppilaskokeisiin luin lukiokirjat läpi kerran tai kahdesti, ruotsiin en sitäkään. Pääsykokeeseen luin kerran biologian alueen. Mitä muuta mä muka odotin kuin sisäänpääsyrajan alle jäämistä?

Jokin napsahti tuolla pääkopassa välivuoden aikana ja oikeasti OPISKELIN. Kävin korottamassa niin fysiikan kuin kemiankin laudatureiksi ja stressasin pääsykokeessa saippuan valmistusta termospullossa, solukalvon virtapiirikaaviota ja haiman ultraäänikuvausta. Se oli kaikki sen vaivan arvoista. Raja ylittyi heittäen, eikä täydet 72 skaalattua jäänyt muutamaa pistettä kauemmaksi.

Musta tulee ihan oikeasti lääkäri!

Koska tänään mua ei pelota

Hyvää naistenpäivää kaikille! Eilen kotiin tullessani mut yllätti tulppaanimaljakko työpöydällä. Isä oli tuonut niin mulle kuin äidillekin naistenpäiväkukkia. :)

Lukemiset sujuvat omalla painollaan. Tuntuu siltä, ettei aika vain millään riitä; fysiikan korotus on jo keskiviikkona ja kemian parin viikon päästä perjantaina, pääsykokeeseen vain hieman yli seitsemänkymmentä päivää. Toisaalta alkaa tuntua jo aika varmalta. Kyllä mä osaan, ainakin jos tarpeeksi haluan.

Eilen kävin valmennuskurssin harjoituskokeessa, ja sain aika hyvän fiiliksen. Fysiikka meni lähes täydellisesti, biologiassakin osasin hyvin ne asiat, joita olen ehtinyt kertailemaan. Kemiassa tuli virheitä, mutta myös oikeita vastauksia. Hyvin tässä selvitään. Ajankäyttökin meni hyvin, aikaa jäi jopa jäljelle. Viime vuonna pääsykokeessa jäi ehkä kolme tehtävää täysin vastaamatta, kiitos ajanpuutteen.

Muutenkin kuuluu oikein hyvää. Influenssa ei ainakaan vielä ole löytänyt ja puraissut, ja kuljeskellessani Helsingissä alkaa aina hymyilyttämään. Kaikki pienet asiat. Viesti ystävältä, jonka kanssa ei ole vähään aikaan jutellut, auringon pilkahdus. Tihkusade. Hyvin mennyt päivä. Se, kun ymmärtää intensiteetin oikeasti ensimmäistä kertaa. Höpsöt jutut radiosta. Ajatus, että haluaisin käydä Amsterdamissa.

Elämä on aika mukavaa.

Lukulomalaisen selviytymisopas vol. 2

Vuosi sitten lukion ovet sulkeutuivat takanani ja patistivat minut muiden abien mukana lukulomalle. Silloin kirjoitin selviytymisoppaan lukulomalaiselle. Nyt vuotta myöhemmin olen taas astetta viisaampi ja elämää kokeneempi, vaikka paahdan jälleen samojen kirjojen parissa, kalenteri muistuttaen hämmästyttävän paljon viimevuotista. Ero on siinä, että tällä kertaa todella elän sen kalenterin mukaan. Vuosi sitten lukemiseni rajoittuivat lähinnä abikursseihin ja muutaman viikon buustiin ennen ylppäreitä ja pääsykokeita. Nyt olen oikeasti onnistunut opiskelemaan monta tuntia joka arkipäivä, vaikka edessä ovat vain fysiikan ja kemian korotukset (joista nyt en muutenkaan suurta stressiä ota; jos ei kumpikaan nouse laudaturiin niin sitten kiritään ne kaksi pistettä siellä pääsykokeissa) kuukauden kuluttua sekä pääsykoe hieman alle sadan päivän päästä.

Hieman viisastuneena ajattelinkin täydentää hieman selviytymisopasta. Viimeksi keskityin lähinnä siihen, kuinka saada itsensä istumaan kirjan ääreen, mutta miten saada jotain kirjan sivuilta oikeasti imeytymäänkin sinne korvien väliin?

Lukulomalaisen survival-opas vol. 2

Lukupaikka

Yliopiston kirjasto. Paras. Keksintö. Ikinä! Suuri osa on avoinna kaikille, myös muillekin kuin yliopistolaisille. Lukutilaa on paljon ja tuoleihin, pöytiin ja valaistukseen on panostettu. Missään ei notku nuorisoporukkaa juttelemassa kovaan ääneen, vielä vähemmän kiljuvia lapsia. Kaikki kunnioittavat hiljaisuutta ja lukurauhaa. Ja koska et ole kotona, ei televisio, tietokone tai romaani houkuta. Täydellinen lukupaikka, ainakin vielä nyt, kun ylppärit ovat yhä edessä.

Valitse oma paikkasi huolella. Jos löydät pöytäryhmän, joka on lähes täynnä ja jossa muilla on edessä yliopiston kirjat tai valmennuskurssimateriaalia, olet löytänyt täydellisen paikan. Huonoja merkkejä ovat kanssaopiskelijan läppäri (näppäimistön naputtelusta lähtee yllättävän kova, epämukava ääni), sekä kaksi vierekkäin istuvaa, selkeästi ylppäreihin (tai vielä pahempaa, kurssikokeisiin) lukevaa tyttöä. Supattelu on taattua.

Taustameteli

Koskaan ei ole täysin hiljaista. Aina jostain kuuluu jotain, sivuja käännetään, haukotellaan, kännykät hälyttävät, vaihdetaan asentoa, pudotetaan kyniä. Eikä täydellisessä hiljaisuudessakaan opiskelu oikein ota onnistuakseen. Kirjoita siis Youtubeen 'study music for better concentration', laita napit korviin ja lukeminen onnistuu pienestä ympärillä tapahtuvasta hälinästä huolimatta. Jotkut opiskelumusiikit lähinnä unettavat, joten pistä ylös parhaimmat. Hyvä vaihtoehto on myös soundrown, josta löydät mm. lintujen laulua, kahvilahälinää sekä nuotion rätinää.

Lukurytmi

Olen pitkälti samaa mieltä kuin vuosi sitten; tee jonkin asteinen lukusuunnitelma, pidä taukoja ja muista vapaapäivät. Viime vuonna pidin kuitenkin taukoja hyvinkin usein, yli viisi minuuttia puolen tunnin lukemisen jälkeen. Näin hieman vanhempana ja viisaampana se kuulostaa aivan älyttömältä, sillä noilla tauoilla saa kirjojen ääressä istua ikuisuuden eikä lukemisesta saa silti oikein otetta. Todella hyvä rytmi tulee lukemalla tunnin, vetämällä henkeä muutaman minuutin ja jatkamalla taas. Yksi pidempi lounastauko on hyvä pitää muutaman tunnin lukemisen jälkeen. Lukemista ja tehtävien tekemistä on myös hyvä vuorotella päivän mittaan.

Reppu

Jos sinulla on paljon luettavaa ja haluat lukea kodin ulkopuolella, hanki reppu. Selkäsi kiittää.

Valmennuskurssi

En viime vuonna osallistunut valmennuskurssille, vaan halusin kokeilla ensin onneani ilman. Valmennuskurssit maksavat kuitenkin mansikoita, enkä halunnut heittää hukkaan yli kuukauden palkkaa. Valmennuskurssi antaa kuitenkin kivasti rytmiä lukemiselle ja hieman vaihtelua pänttäämiseen, saat samanhenkisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa ja lisäksi tehtävämateriaaleja (joita tulee oikeasti jopa tehtyä!) sekä jonkun, jolta kysyä aina epävarmuuden iskiessä.

Asenne

Älä lähde 'vain katsomaan millainen se koe on'. Ihan sama, oli kyse sitten ylppäreistä tai pääsykokeista. Et tule pärjäämään. Jos taas päätät pärjääväsi kokeessa, saat tosissasi opiskeltua eivätkä asiat vain mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun asenne on hyvä, tuloksia myös syntyy. Silloin alkaa aina hieman jännittämään, mutta se tekee vain hyvää. 

Tsemppiä kaikille pääsykokeisiin tai ylppäreihin valmistautuville! :)

Mut jos huudat lujempaa, saat äänes kuulumaan

Kiirettä on pitänyt ja elämä ollut hieman enemmän tai vähemmän mullistuksissa. Kalenterissa on tilaa, mutta päänsisäinen elämä kulkee vuoristorataa. Välillä tuntuu oikein yltiömäisen positiiviselta, välillä pelottaa niin että kädet tärisee. En synkistele tai murehdi, siihen en suostu. Mutta pelko tulevasta puraisee silti aina välillä. Kaikki on nyt hyvin, mutta entä viikon päästä? Vuoden? Kymmenen vuoden?

Tällä hetkellä mun elämääni hallitsevat hydrostaattisen paineen, EDTA-titrauksen sekä sitruunahappokierron ihmeellinen maailma. Hieman ennen joulua aloitin valmistautumisen pääsykokeisiin. Viime vuonna sisäänpääsy toki oli toiveissa, mutta olin liikkeellä enemmän sillä fiiliksellä, että "kiva jos pääsen sisään, mut ei haittaa vaikken pääsiskään". Välivuosi on tehnyt mulle hyvää, ja nyt se tahto päästä opiskelemaan ja omilleen on valtavan kova. Välivuosi on opettanut, ettei elämää riitä tuhlattavaksi asti. Milloin vain voi tapahtua jotain ikävää ja unelmat romuttua maan tasalle. Niin kauan kuin mulla vain on mahdollisuus aion pitää omistani kiinni. Jonain päivänä, kaiken toivon mukaan kuuden ja puolen vuoden päästä, musta tulee lääkäri. Hyvä sellainen. Ja jonain päivänä mä tulen työskentelemään Uudessa lastensairaalassa ja antamaan takaisin vähän siitä kaikesta hyvästä, mitä maailma on mulle antanut.

Aina sitä huomaa ihmettelevänsä löydettyään jonkun, jonka kanssa natsaa hyvin ja tuntuu mukavalta ja luontevalta. Varsinkin, kun on luonteeltaan tällainen erakkoravun ja yksinäisen suden risteytys. Ehkä vähän vaikeasti lähestyttävä, jonka kanssa ei ole aina helppoa löytää yhteistä puheenaihetta. Valmennuskurssi alkoi pari viikkoa sitten ja ajattelin, että olisin tauoilla lähinnä kännykällä tai kaakaonmetsästyksellä, ketään kun en sieltä tuntenut. Mitä vielä! Löysin kaverin, jonka kanssa käydä tauoilla hakemassa kaakaota ja jonka kanssa jutella vaikka ja mistä. Joka kerta löytyy jotain uutta yhteistä. En oo pitkään aikaan ollut niin iloinen kuin silloin, kun tämä ihana tyttönen juoksi luokasta mun perääni: "Hei sanoitko sä et sä oot Martsarista? Mäkin oon!"

Kesätyöt seuraavalle kesälle - check! Ja ajoituskin mitä täydellisin, työt alkavat juuri pääsykokeiden jälkeen. Takana on jo kolme kesää marjatyttönä ja neljäs edessä. Pomo nimittäin laittoi sähköpostia ja kyseli, vieläkö löytyisi kiinnostusta ja jaksamista yhteen täyteen mansikkakauteen. Tiedossa on ilmeisesti hieman erilainen työnkuva kuin viime vuonna, jonkinlainen isoimmista kojuista vastaava kuski. Mulle kaikki käy niin kauan, kun pääsen pakettiauton rattiin. Koko syksyn ja talven olen ikävöinyt uutta vanhaa Citroën Jumperia, joka siellä toivottavasti odottelee minua jälleen töihin saapuvaksi.

ps. Koskaan ei ole liian vanha Disney-leffoille! "Jos mä saisin valita minkä tahansa supervoiman, niin mä ottaisin kyvyn tulla tän kameran läpi ja tulisin halaamaan sua!♥" Olisitte nähneet mut ja Lassin siellä leffateatterissa. Molemmat ihan innoissamme tismalleen samassa asennossa, vähintään yhtä kikseissä kuin ne katsomossa istuneet lapset.
pps. Hyvää synttäriä 3-vuotias ninjakisuseni! ♥