'Cause I've had the time of my life

Tänään oli ihan paras päivä aikoihin, sai paljon aikaiseksi ja muutenkin tapahtui vain kaikkea mukavaa (tota epämääräistä tavarakasaa mun kaapin edessä lukuunottamatta - pitkä juttu). Noin ihan vaan vaihtelun vuoksi olin ihan kohtuullisen ahkera kuvaaja, tältä illalta kerääntyi kameraan reilut 200 ruutua joista aika moni jopa ihan käyttökelpoisia. Aika moni taitaa kyllä olla Nooran tai Aneten ottamia, mutta sillä nyt ei taida olla niin paljoa väliä, kuvia ne on yhtälailla nekin! Tällainen pieni varoituksen sana vielä, tulossa tosi materialistinen postaus. Käyn ehkä kerran vuodessa shoppailemassa kunnolla, joten annan tän nyt itselleni anteeksi.

Olisin siis saanut nukkua ihanan pitkään vapaapäivän kunniaksi, mutta ukkosen jyrähtelyt herättivät siinä kahdeksan jälkeen. Multa meni ihan kokonaan ohi ne viime yön salamoinnit, kuulin vaan sateen ja pari jyrähdystä ennen kuin nukahdin enkä herännyt kertaakaan yön aikana. Aika surkea tuuri, olisin oikeestaan halunnut saada otettua niistä salamista kuvia. Mutta juu, äiti ehdotti kaupoille lähtemistä ja päästiinkiin joskus yhdeltätoista lähtemään Selloon. Sain tossa eilen neljäkymppiä lastenhoitokeikasta siellä häissä ja viikon alussa satasen koiranhoidosta, joten tuhlasin ihan hyvillä mielin, ihan vaan siksi et elämä tarvitsee jotain ihanaa ja kaunista ja uusia vaatteita, jotta koulun alkaminen ei surettaisi. Ginasta löytyi vähän kaikkea, mun muassa sellainen aivan überihana paita jossa sellainen melkein-pitsiselkämys, mutta mun päivän valaisi ehdottomasti Vero Moda. En muista, milloin mulla olisi viimeksi ollut varaa ostaa sieltä mitään korvakoruja kalliimpaa, ja nyt kun mulla vihdoin oli rahaa, niin tietty siellä oli alen loppurysäykset ja sain vaikka mitä kolmellakympillä. Kaikkein parasta oli, kun äiti nappasi mun ostokset kassalla ja pisti ne samaan laskuun kuin omansa (vaikka parit korvikset maksoin kyllä ihan ite). Urheiluliikkeistäkin tarttui vielä jotain pientä mukaan.

Kotiin palattiin aika sopivasti, Anette oli tullut bussilla mummolasta eikä joutunut odottaa kuin vähän aikaa koskella ennen meidän tuloa. Siitä sitten alkoi operaatio hiustenvärjäys. Jos oisin itse värjännyt, en olisi jaksanut laittaa niitä jakauksia ja ties mitä muita, läntännyt vaan värin päähän, hieronut ja antanut vaikuttaa. Onneksi mulla on Anette, jonka ansiosta mun tukkani ei nyt ole läikikäs tai muutenkaan epäonnistunut. Näistä tuli ihan täydelliset: viimeksi kun värjäsin kotona aika vastaavalla sävyllä, tää tukka muuttui käytännössä mustaksi ja pääsin sitten hyvin tummatukkaisena ripille. Nyt tää näyttää siltä miltä pitääkin. Taas kiitän mun ihanaa rakasta parasta Anettea (<3), ja toivon että voin kääntyä sen puoleen seuraavan värjäyksen koittaessa ;P

Lähdettiin siitä sitten Nooran kanssa Annikalle viettämään iltaa, grillailtiin, juteltiin, syötiin, valokuvattiin ja hypittiin tramppiksella. Oli ihan älyttömän hauskaa, kuvat saavat nyt puhua puolestaan! ps. toi musta paita on nyt siis se aivan ihana ginan löytö, ja valkoinen tuubitoppi vero modasta :)

Kävelet mua kohti, saat sykkeeni mun nousemaan, miten voikin mua näin onnistaa

Mä oon tänään jotenkin tosi onnellinen. Ei täs oikeestaan mitään sen ihmeempää asiaa mulla oo. Haluun vaan hehkuttaa tätä fiilistä.

Olin koko aamun ja päivän ihan masentunut vaik en ees tiennyt miks, jotenkin vaan tuntui tosi raskaalta yrittää hymyillä kaikille asiakkaille ja olla tosi mukava ja iloinen ja pirtee. Sit mun päiväni kirkastui. aurinko rupes jotenkin paistamaan kun yks ihminen kävi moikkaamassa mua. Se on niin ihanaa, kun joku näyttää oikeesti ilahtuneelta nähdessään sut, hymyilee ja vilkuttaa joka kerta mennessään ohi ja joskus iskee silmääkin. Oikeesti. Se fiilis on jotain niin paljon parempaa kuin pilvetön taivas sateisen viikon jälkeen. Koko loppupäivänä ei tehnyt tiukkaa hymyillä ja olin muutenkin parempi myyjä kuin koskaan.

Ei mulla oikeestikaan mitään muuta. Oon vaan niin älyttömän onnellinen ja iloinen.

"So you mean that if I had less girls, I would have more shirts?"

Mulla on päällä hirmuinen lagitus. Väsyttää ihan sikana. Muttei kuiteskaan. Eli siis aivot ei toimi vaikka ois miten päin, mutta ei ne silmät kiinni lurpsahtele. Wiiiird. Pahoittelen jo etukäteen maailman turhinta ja oudoimman kuuloista tekstiä.

Taas menny pari päivää töissä, ja täytyy kyl sanoo et tuol cittarilla on ollu tosi mukavaa näin vaihteeks. Meno jotenkin paljon iisimpi kuin ässällä mut tekemistä riittää silti kyl koko ajaks. Tylsä ei siis ehdi tulla. Menin tossa sunnuntaina kaatumaan kotimatkalla mopolla (vauhtia suurinpiirtein huikeat 10km/h, mutta mopo siis sutaisi ja kaatui mun jalan päälle) joten oon nyt ollu töissä vähän vammainen, huoomenna lupasin käydä lääkärissä jos ei helpota tässä yön aikana vielä enemmän. Joka päivä tuntunut siis aina vaan paremmalta, maanantaina olin töissä sormi teipattuna ja oikeessa jalassa geelipohjallinen ja tukiside sekä viel villasukat ja crocsit, ja tänään riitti pelkkä tukiside enkä sitäkään ois oikeestaan tarvinnut. Kyl vaan sormi ja kantapää on silti edelleen kipeitä, mut katotaan sitä lekuria sit huomenna.

 Mun päivä pelastui ihan totaalisesti, kun töissä kävi moikkaamassa eräs henkilö, joka on mulle ihan älyttömän tärkee. Olin loppupäivän vaan pelkkää hymyä ja aurinkoa, ja kävin ihan spontaanisesti jopa vuokraamassa itelleni leffan. Sinun numerosi? oli ihan nappivalinta mulle täksi illaksi, paransi vaan mieltä ja oli jotenkin niin mulle sopivan pöhkö ja hupsu muutenkin. Vaikka se onkin sellainen höpsö rakkauskomedia, jossa ei oo niin päätä eikä häntää, sain siitä sellaisen suuren valaistumisen. Leffassa Allyn eli päähenkilön sisko menee naimisiin, ja maljapuheessa Ally sanoo opettaneensa siskolleen kaikkea, mitä isonsiskon kuuluukin, ja jotenkin rupesin sitten itse miettimään et oonko mä ikinä opettanut mun pikkuveljille jotain tärkeetä. Siitä sitten ajatukset lens siihen, et jos Lassilla tai Laurilla tulee ikinä mitään tyttöongelmia, niin mähän oon hyvä neuvomaan niissä, ja sit rupesin miettimään, et mitä mä sanoisin niille niihin samoihin juttuihin joita oon ite aina miettinyt. En oo ihan varma, kerroinko tätä silloin aikaisemmin, mut mä en ikinä uskalla kertoa mun tykkäämisistä, koska pelkään, et jos se toinen ei tykkääkään musta samalla tavalla niin se ei välttämättä halua enää ees olla mun kaveri. Ja sitähän mä taas en halua. Tota mä sit mietin et mitä sanoisin, jos joku muu pohtis samaa. Ja mä tulin tähän tulokseen: Jos se tyttö/poika ei haluu enää olla ees ystävä, niin silloin se ei oo kaiken sen vaivan arvoinen ihminen. Okei, toi kuulostaa tyhmältä tossa, mielessä se oli jotenkin paljon selkeemmän ja ymmärrettävämmän oloinen. Ja jos mä oon tota mieltä, niin miksi en sit toimis sen mukaisesti? Siinä on nyt mulle sitten seuraava suuri elämänohje.

Näin muuten pitkästä aikaa Saijaa, joka oli ihan mun paras kaveri niin kauan kuin oltiin samassa koulussa. Juteltiin ja istuskeltiin sen ja Moonan kanssa ja ihan kivaa oli.

Öitä, nyt mun aivot rupee tosissaankin tilttaamaan.

Ai niin, ja siinä leffassa on ihan paras soundtrack ikinä. Suosittelen.

Ikinä ei tiedä, mitä seuraavan kulman takaa löytää

Ja taas mulla on jäänyt hiukan tää kirjoittelu... hömhöm. Vaikka itseasiassa sainkin tänään Moonalta kehui et kiva kun kirjoitan niin usein, onhan näit nyt sentään ainakin yks viikkoon yleensä ilmestynyt :D Saas nähdä, mitä käy kun koulut alkaa. On tää kirjoittaminen ollut sen verran kivaa et ajattelin jatkaa koulusta huolimatta, mut kirjoitustahdista en sitten tiedä. Joko oon niin nääntynyt joka ikinen päivä, etten millään jaksa/muista kirjoittaa, tai sitten mun elämässä alkaa tapahtumaan jotain kirjoittamisen arvoista nykyistä useammin. Edessä ainakin tuskailuja ja riemunhetkiä draaman proggiksen kanssa, löysä ja ihana ensimmäinen jakso ja tappotahdilla mentävä loppuvuosi, vanhojentanssit, saksalainen vaihtari, tutorointia, liikan pakollisten kurssien suorittaminen kokonaan, läjä biologiaa, fysiikkaa, matikkaa ja kemiaa, paljon uusia ja vanhoja kavereita, koeviikon tuskastelua ja löysäilyä ja uudet tapetit.

Se kuvailu jäänyt taas hiukkasen vähiin. Muutama kuva tältä päivältä löytyy, mut turvaudun enemmän Millan kameran tuloksiin. Oli sen verran kovemmalla käytöllä kuin toi mun.

Viikolla ollut taas töitä lähes joka päivä, maanantaina ja tänään oli vapaata. Huomenna onneks ihana neljän tunnin vuoro tuplapalkalla, varmaan paras vuoro jonka tiedän. Varsinkin kun siitä saa sen ensimmäiset puolitoista tuntia kulumaan kojun kasaamisessa ja työkaverinakin Saana, joka on oikeasti aivan huippu. Sen kanssa on aina kivaa, juttu luistaa ja tullaan muutenkin hyvin toimeen. Ens viikoksi mut onkin sit heitetty cittarille, ja siitä seuraava eli mun viimeinen viikko kuluu todennäköisesti myös siellä päässä Klaukkalaa. En valita, pääsen vihdoinkin tekemään Aneten kanssa töitä :)

Tänään heräsin aamulla aivan liian aikaisin siivoamaan, valmista tuli joskus puoli kymmeneltä. Siitä tunnin päästä Noora tuli meille, laitettiin pari juttua kasaan iltapäivää varten ja lähdettiin Klaken Ylägrillille, jossa Moona, Ada, Julia ja Milla jo ootteli meitä. Vuorossa oli siis se kauan puhuttu Nurmijärvitour! Lähdettiin ajamaan maisemareittiä Valkjärven ja Röykän Valtsun kautta Sääksiin, jossa sitten istuskeltiin ja syötiin jäätelöä ihan hyvän aikaa. Uimaan ei kukaan mennyt, itse oisin käynyt jos vaan oisin saanut seuraa. Jonkun mä sinne kyllä vielä raahaan ennen kesän loppua tai viimeistään elokuun lopulla. Juteltiin vähän kaikesta, ensi vuodesta, televisiosarjoista, wanhoista, elämästä noin ylipäätäänkin. Matka jatkui Myllykoskelle kirkonkylään, jossa katseltiin jonkun polttariporukan hyppelyä sillalta (jotain benjihypyn tapaista mut ei ihan) ja paahdettiin ihan törkeen hyviä vaahtokarkkeja. Sieltä sit meille, eli käytännössä ajettiin koko Nurtsi ympäri. Julia ei aavistanut yhtikäs mitään ennen kuin tuotiin kakku ja se näki ilmapallot, eli yllätyssynttärit onnistuivat! Syötiin kakkua (jonka mä tein ja joka oli ihan törkeen hyvää, mansikat tottakai Wennborgin tilalta!) ja katottiin leffa ja kivaa oli. Ei siitä varmaan sitten sen enempää, mulla taitaa synttärit olla seuraavana: oon kuustoista enään kuukauden, tunnin ja kakskymmentä minuuttia. Sit oonkin young and sweet and only 17!

Kuvii voin laitella joskus jos Milla niitä mulle lähettää :)

So call me maybe!

Ja taas mä oon ollut laiska kirjoittaja. Ei oo oikeen ollut mitään kirjoitettavaa. Talo tuli maalattua, mä maalasin parvekkeen kaiteet kun en oikeen muuta töiltä ehtinyt. Töissäkin ollut kivaa, vaikka joskus meneekin sukset pikkaisen ristiin joidenkin työkaverien kanssa. Mitä sitä sen ihmeemmin selittelemään. Pari yötä olin nyt hoitamassa niitä samoja koiria kuin viime viikolla, mutta nyt oon taas kotona eikä koirienhoitokeikkaa vielä ainakaan toistaiseksi tiedossa. Paria lasta kylläkin meen hoitamaan parin viikon päästä yksiin häihin, saa nähdä mitä siitäkin oikeen tulee. Voin vaan kysyä et kuka ihme keksii suositella mua lastenhoitajaksi vaikken oo ikinä hoitanut oikeestaan muita kuin mun pikkuveljeä? No mut nytpähän pääsen kokeilemaan.

Mun pitäis saada palkka ihan lähipäivinä. Pikkasenko siistiä! Kolmen viikon uurastus palkitaan, ja varmaan kaikkein parasta on se, että saan tavallisen palkan lisäksi lomakorvausta. Siis oikeesti, suurinpiirtein satanen lisää mun palkkaani, kuin siistiä! Sit viel jos pääsisin tonne taas ensi vuonna niin palkkakin varmaan nousisi. Muttamutta, mä elän nyt vuoden (tai ehk pikemminkin päivän) kerrallaan :)

Mul on nyt pari päivää mennyt aivan loistavasti huolimatta noista satunnaisista kärhämistä töissä. Kirjastosta tuli viestiä, et käytyäni läpi hirmuisen pitkän jonotuksen oon nyt vuorossa lukemassa Nälkäpeliä. Heti seuraavana päivänä tuli sama viesti kakkososasta. Tänään kun olin pitkästä aikaa iltavuorossa (tais muuten olla vasta mun kolmas iltavuoro?), saatiin pomolta kolmen aikoihin viestiä, et kaikki huonoksi menevä tavara on myytävä vaikkakin sitten alennuksilla. Kolmisen tuntia aikaa, ja pöytä täynnä koronalitroja, metsämustikkaa ja vadelmaa. Otettiin sitten vaan sellainen asenne, et nythän me myydään nää. Se onnistumisen tunne, kun heti seuraavalle asiakkaalle saatiin myytyä puoli kiloa metsämustikkaa, ja kun suomalainen vadelma loppui puolen tunnin päästä. Tultiin Hannan ja Saanan kanssa siihen tulokseen, ettei oltais voitu myydä niitä paremmin. Jäljellle jäi vain hernettä, kanttarellia, kirsikkaa ja pensasmustikkaa, ja niitä kaikkia olikin tuotu reippaasti yli sen mitä ikinä menee.

Jossakin jutussa mä oon todellakin kunnostautunut. Kävin tossa alkuviikosta, varmaan maanantaina, kuvaamassa tossa viereisellä niityllä. Se sumu oli jotain tosi upeeta, noi kuvat ei ihan tee sille oikeutta.

Ei mulla tässä kai mitään tän ihmeempää oo kerrottavaksi.

I'm sitting down here, but hey you can't see me

Eilen oli Laurin kuusveesynttärit, tänään ensimmäinen vapaapäivä sitten viime viikon torstain ja papan 80-vuotissynttärit. Kuvia mulla on tosi heikosti, eikä oikeestaan mitään ihmeellistä kerrottavaa mun tekemisistä, ainakaan sellaista, jota te jaksaisitte lukea. Sen sijaan mulla tuli ajatus, et voisin kertoo teille musta jotain, jota tuskin tiesitte ennen tätä! :)

Mulla on tosi isoja ongelmia siinä, mitä tulee ihmisiin luottamisessa. Mua kiusattiin, ja siis ihan oikeesti kiusattiin, käytännössä koko ala-aste. Päiväkodissa ja eskarissa mä olin tosi iloinen ja positiivinen ja mulla oli paljon kavereita minne ikinä meninkin, mut jotakin tapahtui mun aloittaessa ala-asteen. En yhtään tiedä mitä, mutta jotain kuitenkin, siitä oon varma. Ekat viikot oli sitä ympärilleen katselua ja tuntuman hakemista, mutta sit sen jälkeen huomasin jääneeni yksin. Tytöt olivat muodostaneet oman porukkansa, eikä niillä riittänyt kaveruutta mulle. Koko ekan vuoden olin sitten yksin tai pelasin futista poikien kanssa, ja oon aika varma et tulin pelanneeksi ala-asteella futista saman verran kuin muut tytöt yhteensä. Ekan oikeen kaverin sain vasta kakkosen jälkipuoliskolla uuden tytön tullessa samalle luokalle, mut kaikki muut tytöt kiusasivat mua yhtä tai kahta lukuunottamatta. Jotenkin ajattelen, et mun luottamuspula johtuu tosta kiusaamisesta, vaikka se vähenikin vaan pariin tyyppiin yläasteella ja loppui ihan kokonaan lukiossa. En kerro mun ihastuksista kuin tosi harvoille tyypeille ja yleensä vaan niille, jotka ei tunne sitä mun ihastumisen kohdetta. Muutenkin pidän melkeen kaikki asiat sisälläni, en kerro niitä ees lemmikeille. Kirjoittaminen taas on mulle jotenkin paljon helpompaa ja luonnollisempaa kuin puhuminen, joten luonnollisesti mä uskon mun jutut yhdelle mun seinälle pikkuisilla lappusilla, kuvilla ja muistoilla eri reissuista ja asioist. Toi seinä on mun päiväkirja, mut jos joku katsoo sitä, kukaan tuskin näkee ihmeemmin muuta kuin laulunpätkiä ja lainauksia, julisteita, laivalippuja ja valokuvia musta pienempänä. Mulle joka kuva ja lappu siin kertoo kuitenkin ihan oman tarinansa.

Luen ihan älyttömästi, työpäivinäkin ainakin neljä tai viis tuntia. Lähinnä luen fantasiaa ja Maria Kallio -dekkareita, mutta oikeestaan oon aika kaikkiruokainen. Mulle menee niin romaanit, lehdet kuin novellitkin, jopa runot. Joskus aikaisemmin luin kirjan aika nopeesti, viissataa sivua meni helposti kahessa tai kolmessa päivässä, mutta sit yläasteella iski vastaan se, et kokeisiin tartti lukee yleensä ees ne muistiinpanot. Kouluhommia oon tosi laiska lukemaan, joten mun aivot kehittivät lukemistyylin, jossa luen vähän hitaammin mutta niin ajatuksella, ettei tarvitse aluetta useempaan kertaan lukaista. Se sit tarttui myös muitten kirjojen lukemiseen, joten nykyään viiteensaataan sivuun menee melkeen viikko jos joka päivä on koulua tai töitä. Kun oon saanut hyvän kirjan luettua, muhun iskee aina päiväks tai kaheks hirveen tyhjä olo. Varsinkin jos jatko-osaa ei ole tai sitä ei ole vielä ilmestynyt suomeksi. Uppoudun täysillä kirjan maailmaan, ja vie oman aikansa irtautua siitä. Kai sitä vois verrata siihen, kuinka jotkut uppoutuu pelien maailmaan. Lisäksi mä kirjoitan itekin paljon, ihan oikeeta tekstiä enkä vaan tätä blogia. Multa löytyy vihkosta pöytälaatikkorunoja ja koneelta kaikenlaista tarinaa viimeiseltä seitsemältä vuodelta, yleensä jonkun muun kanssa kirjoitettua jatkotarinaa. Lisäksi multa löytyy vihkoista vähän kaikenlaista ajatuksenpätkää, jotka saan ehkä joskus kirjoitettua oikeaksi tarinaksi.

Viisaimmat asiat, mitä mulle on koskaan sanottu, ovat tulleet mun isäni suusta. Jos johonkin ryhtyy, niin tekee sitten kanssa kunnolla. Ei matka tapa, vaan matkan vauhti. Noi kaks on varmaan mun tärkeimmät elämänohjeet, ja jaksan aina muistuttaa itteeni ja vähän muitakin niistä. Mitään, mihin ryhdyn, en jätä puolitiehen, ja jos mut palkataan johonkin hommaan, niin mähän kanssa teen sen palkan eteen töitä. Toinen noista auttaa mua jaksamaan silloinkin, kun haluisin vaan luovuttaa. Iskä sanoi sen mulle, kun oltiin vitosluokalla leirikoulussa ja kiivettiin tunturille. Puolimatkassa mä halusin vaan kääntyy takaisin, koska se kiipeeminen oli niin raskasta. Mut tottahan se sit oli, että kun tarpeeks rauhallisesti käveli, niin päästiin perille saakka.

Mä pelkään. Paljon. Kaikkea. Hissiä, pimeää, yksinjäämistä, kiusaamista, sitä et joku päivä mun rakkaat lähtee kylille eivätkä pääse ikinä takaisin. Sitä, että jokin ei meekään niin kuin mä haluisin. Ylipäänsä mä vaan pelkään tosi paljon. Mä pelkään sameaa vettä, koska en näe pohjaan. Mä pelkään korkeita paikkoja, koska sieltä voi pudota, ja hissejä, koska sieltä mä en välttämättä pääse hätätilanteessa pois. Se voi jäädä jumiin mun ollessa siellä eikä apua välttämättä tulekaan. Pienempänä mä pelkäsin Muumipeikkoa, Mörkö taas oli ihan kiva. Mä pelkään soittaa ees varatakseni leffaliput ja ylipäänsäkin vieraiden kanssa juttelua. Mä pelkään vastuuta ja joitakin asioita, joita oon tehnyt joskus kun oon ollut viel nuorempi ja ajattelemattomampi. Kerran mä pelästyin kuollakseni postimiestä. Silloin mä tosin olin kakkosluokalla, en tunnistanut postiautoa se ei ollukkaa enää oranssi!, sillä miehellä oli takkuinen parta ja olin ihan varma, et jos se ei ollu murhaaja, niin ainakin rosvo. Mut sitä mä ihmettelen, et en pelkää hämähäkkejä tai ylipäänsä mitään muutakaan elävää niin kauan kuin tiedän, etten kuole sen puraisuun tai pistoon.

Oon varmaan maailman surkein ihminen puhumaan mun tunteista. En oo ikinä elämässäni kertonu kenellekään mun ihastukselle, et tykkään siitä. Monta kertaa mä oon ajatellut sitä, ja pari kertaa ollut ihan tipalla, mutta aina se on jäänyt ajatuksen tasolle. Sitä mä en oo pelännyt, et mun tunteisiin ei vastattais, koska en mä vois sitten asialle mitään, vaan sitä, et jos se ei tykkääkään musta muuten kuin kaverina niin meidän kaveruus vois kärsiä. En osaa kertoo niitä ikävämpiäkään juttuja suoraan, vaan oon aina yrittänyt vaan kestää kun eräs nimeltämainitsematon tyyppi X on selvittänyt mun kotiosoitteen ja tullut mun ovelle "kysymään läksyistä" siis ihan tosi? viiden kilsan päähän? puolet luokasta asui matkan varrella ja neljäsosa lähempänä toiseen suuntaan mentäessä? ja erään herra Yyn seuratessa mua kuin lemmenkipeä koira joka ikiseen paikkaan ja odottaessa mua vessan ulkopuolella melkee tunnin koska mä halusin hetken rauhaa siltä. Tää on asia, jolle mun pitäis tehdä jotain. Tätä asiaa rupeen wörkkimään heti kun vaan tulee uus tilaisuus.

Where did this time disappear?

Mitenköhän oon onnistunut olemaan kirjoittamatta melkee viikon?! Täytyy sanoa, että mulla ei ole oikeesti yhtäkään tarpeeksi hyvää selitystä. Voi olla, et johtuu ainakin osittain siitä, et ei oo ollut mitään ihmeellistä kerrottavaa, tai sit siitä, et pitkät työpäivät on imeneet musta mehut. Tai molempia.

Mitään kauheen ihmeellistä ei siis oo tapahtunut. Töissä on ollut kivaa, meistä on tullut jo sellainen tosi tiivis kaveriporukka. Varsinkin meillä, jotka on pääasiassa Klaukkalan Ässällä, on tosi hyvä yhteishenki. Ollaan kehitelty sinne järjestely, jolla me saadaan mukavat istuinpaikat aina hiljaisina hetkinä, nauretaan ja jutellaan melkein mistä vaan, pidetään tosi hiljaisina hetkinä matopeliturnauksia (Saana muuten onnistui rikkomaan edellisen ennätyksen, joka oli yhellä viime kesän työntekijällä), kirjoitellaan liitutauluille kaikkea kivaa, kehitellään mielessämme työpaikkaromansseja. Työnjako sujuu hyvin eikä kukaan joudu olee ihan toimettomana, ja jokainen tietää, millaisista vuoroista kukin tykkää ja millaisista ei, joten kaikille saadaan järjestettyä mieluiset vuorot. Mäkin sain mulle ensi viikolle tosi kivat vuorot: Jenny ei pidä lainkaan välivuoroista (10-18 tai 11-19), koska niissä käy aika pitkäks kun ei tartte pystyttää eikä purkaa kojua, ja mä taas haalin niitä oikeen mielelläni. Ensinnäkin ne on tunnin pitempiä kuin aamuvuorot yleensä, ja toiseks ei tartte herätä mitenkään älyttömän aikaisin, mutta pääsee silti nukkumaan ihmisten aikoihin. Ens viikolle vaihdoin siis kolme mun aamuvuoroa Jennyn välivuoroihin. Molemmat on nyt tyytyväisiä, ja mun palkkapussi paksunee tunti tunnilta :) (tosin varsinkin tossa ässällä se kanssa kuluu aika reipasta tahtia, sieltä kaupasta on niin hyvä hakea eväitä ja ostaa henkilökunta-alennuksella mansikoita, jotka on nyt olleet ihan syntisen hyviä. Piilomainontaa, piilomainontaa.)

Töissä kohokohtia oli ensinnäkin se, kun mä ja Oona opeteltiin repäisemään se kuitti siististi siitä kortinlukijasta. Aikaisemmin mä aina kitkutin se hitaasti onnistuttuani repäisemään pari kuittia pariin osaan, mutta sitten Lilja opetti meidät repäisemään sen silleen nätisti. Parin kolmen kuitin verran mä ja Oona sitten vaan ihasteltiin sitä, et kuinka kauniita niistä meidän kuiteista tuli.

Työpäivää piristää aina kummasti, kun joku, yleensä viisissäkymmenissä oleva, mies (kyllä, ne on aina olleet miehiä) kommentoi jotain, joka ei ihan niihin marjoihin liity. Eilen saatiin päivän naurut, kun yks mies jutteli Aulille mun tapellessa sen muovipussin kanssa: "Sähän voisit olla ihan missi. Nätit silmät ja kaikki. Kuis vanha sä oikeen oot?" "Oi kiitos. Viistoista:" "Jos oisin yhtään nuorempi niin kosisin." Mullekin jotain tällaisia ollaan sanottu, yleensä jotain, et kyllähän sitä on pakko ostaa kun myyjäkin niin syötävän nätin näköinen. AI NIIN, meinas unohtua: Matti Vanhanen käy ostamassa meiltä aina perunoita ;P

Nyt voisin jo pikkuhiljaa lopettaa töistä jaarittelemisen. Menin eilen hoitamaan Laren päiväkotikaverien koiria yhdeksi yöksi, ja voin vaan sanoa, etten ikinä oo nukkunu yhtä hulppeassa paikassa. Keittiössä kaikki laitteet viimeisintä huutoa, suihkussa vesi tuli katosta eikä sellaisesta perinteisestä suihkusta (vaikka siellä kyllä sellainenkin oli) ja kylppäriin sai radion päälle nappia painamalla, television päälle laittamiseen vaadittiin kymmentä eri napin painamista ja se sänky oli jotain aivan taivaallista. Oon nukkunu yhtä hyvin viimeks varmaan joskus polvenkorkuisena. Jotenkin päässä tääkin juttu tuntuu niin kivalta, mut täytyy kyllä sanoa, että ei tää näin kirjoitettuna tunnu ihan samalta. Oisko tää vajaan viikon tauko verottanut mun kirjoitustaitoja?

Onnittelut, jos sait luettua koko tekstin, arvostan sitä suuresti varsinkin nyt kun teksti oli näin kökköä ja tylsää. Niin, ja sori myös kuvien laadusta, joka on suoraan kännykkäkamerasta.

Ps. Tein tänään jotain paljon pelottavampaa kuin käärmeen piteleminen: kävin tankkaamassa itse. Hui. Välttelin sitä kokonaisen vuoden, mutta nyt lopulta astuin rajan yli ja kävin tankilla.