Mitään
asiaa mulla ei ole, ja kaikki vaan katos päästä siinä vaiheessa kun
kamera alkoi kuvaamaan, mut kyllä mä jotain suurin piirtein järkevää
sain nauhalle. Kiitos kuluneesta vuodesta teille lukijoille jotka ootte
jaksaneet seurata näitä mun ylipitkiä juttuja ilman mitään oikeaa asiaa,
ootte parhaita! :--)♡
Kysymyksiä ja toiveita otan iloisena vastaan,
lisää videoita, jotain erikoispostauksia?
Itkubiisejä. Koska tää elämä on aina välillä vaan niin hemmetin vaikeeta.
Aina
ei tarvitse olla edes mitään syytä. Silti haluais vain sulkeutua ja
käpertyä peiton alle ja purkaa pahaa oloaan. Vaikka ei sekään oo niin
paha. Se vain tuntuu siltä, silloin kun ympärillä ei ole ketään muuta ja
mä lasken mun suojamuurini. Se fiilis on vaan kasautunut mun sisääni,
pieninä annoksina eri paikoista. Paha sana siellä, toinen tuolla.
Syyttävä katse. Se, kun katsoo toista silmiin ja näkee sanojen
loukanneen, vaikka niiden sanomatta jättäminen olisi vain pahentanut
sitä. Se, että toinen kätkee loukkaantumisensa ja esittää, ettei välitä,
tuntuu vielä pahemmalta.
Monta viikkoa mulla on vaan
ollut niin hirveä kiire paikasta toiseen, etten oo ehtinyt pysähtymään
ja miettimään. Kaikki on vain unohtunut mun juostessa koulusta lavalle,
lavalta kotiin tekemään ruokaa ja tekemään vaikka mitä. Mutta nyt mulla
on kiireet ohi. Ja flunssa. Ja kaikki vaan iskee vasten kasvoja.
Koulussa
mä taas unohdin sen kaiken pahan. Mulla on ihania kavereita. Ja ne saa
mut unohtamaan sen pahan olon, joka on vain ollakseen. Mutta joskus,
joskus harvoin, ihmiset mun ympärillä saa sen tunteen vaan pahemmaksi.
Vaikka mä kuinka yritän, niin aina vaan en tunnu riittävän. Tiuskaisu
kaverilta saa oikeasti aikaan tosi huonon fiiliksen. Vaikka mä tiedän,
että syy ei ollut mussa vaan huonossa päivässä, niin silti se tuntui.
Jotenkin hassua huomata, että suurin apu tähän oloon on tullut tosi
yllättävältä ihmiseltä. Se tuntuu olevan mun tukena aina ja kaikkialla,
hymyilee eikä ikinä saa mua tuntemaan oloani ei-miksikään. Ja kuinka
helppoa sille oli antaa anteeksi eräs mennyt asia, josta en ollut edes
tiennyt. Mun ei tarvinnut miettiä kahta sekuntia, mä vaan olin tosi
iloinen et se sanoi sen mulle itse enkä kuullut jotain kiertoreittiä
joskus tulevaisuudessa. Harvalle olisin antanut anteeksi noin suoralta
kädeltä. Se on oikeasti tosi hyvä ystävä. Kyllä kaikki mun muutkin
kaverit on, mutta tää henkilö on juuri oikea ihminen tällaisessa
tilanteessa.
Sade vain pahentaa tätä. Mutta ehkä tää menee ohi. Niinkuin aina ennenkin.
Mulla alkoi nyt kakkosvuoden viimeinen koeviikko. Ei enää tavallisia koulupäiviä, vaan kuusi koetta (joista yksi jo takana ja yksi tehdään kotona) ja kokeitten palautukset, Game Event ja stipendit. Kevätjuhliin en pääse työvuoron takia, vaikka olisinkin hirveesti halunnut mennä kattoo kun Jenna ja muut mun muutamat abikaverit saavat lakin päähänsä. No, aina ei voi voittaa.
Sitten mä oonkin jo abi. Pelottavaa. Mutta samalla aivan älyttömän jännää ja siistiä. Jos ylppärit jättää laskuista, on abivuosi täynnä kaikkea siistiä: penkkarit, TJ100, abiristeily, abivaatteet, kaiken sen suunnittelu, aikainen kesäloma. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin tosiaan selviytyä niistä ylppäreistä, joita siis kirjoitan 7 (aivan mahdoton työmäärä ajatellen mun tähänastisia koelukemisia, tänkin päivän kokeeseen menin fiiliksellä "luen sitten aamulla"), ja selvitellä hieman sitä tulevaisuutta. Mistä sitä löytääkään itsensä seuraavana vuonna, mitä tekee, kenen kanssa?
Ehkä mä jätän abivuoden miettimisen myöhemmälle. Takana on siis ympäristöekologian koe, edessä vielä sähköfysiikka, ruotsi, Suomen historia, bioteknologia ja todennäköisyydet. Mitään en ole lukenut, ja tuskin tulenkaan lukemaan. Bilsasta tosin olisi vähän pakko tehdä vielä tehtäviä, mutta siihen se taitaakan rajoittua.
Ei mulla tässä muuta. Sade on kyllä kaunista. Mutta se on märkää. Tosi
märkää. Ja kylmää. Ja ehkä mua taas vähän masentaa. Mutta ei niin
pahasti kuin silloin aikaisemmin. Jäätelö pelastaa. Söin maanantaina
maailman parhaan jätskiannoksen. Päärynä- ja suklaarouhejäätelöä,
valmiskermavaahtoa sekä suklaa- ja kinuskikastiketta. Vähän tuli
possuiltua, mutta se oli sen arvoista. Muistelen sitä makua varmana
vielä mummonakin. Nam.
Tanssia. Lisää tanssia. Se, kun sydän lyö tuhatta ja sataa seisoessasi lavalla ja valojen syttyessä, odottaessasi musiikin alkamista. Sydämentykytyksiä kadonneen tanssiryhmän vuoksi, pikkutanssijoiden hermostunut kikattelu ja haikeus viimeisen näytöksen jälkeen. Tiivistettynä näytösviikko, kaksi sarjaa ja kolme kertaa lavalla. Parhautta.
Mä oon tanssinut siitä lähtien, kun täytin kolme, vuodesta 1998. Takana on nyt siis 15 vuotta tanssia, 21 näytössarjaa ja 22 näytöstä. Viisi vuotta lastentanssia, neljä nykytanssia, viisi jazzia, kolme streetiä ja yksi lockingia. Iso läjä kevätnäytöksiä, muutama välinäytös ja Pähkinänsärkijä. Pelottavan paljon. Missä vaiheessa musta on tullut näin vanha? Ja missä vaiheessa oon alkanut ajatella olevani vanha?
Cityä ja satua (kevätnäytös 2004), kuva nto.fi
Tanssi on antanut mulle aivan älyttömän paljon. Vaikken olekaan tanssissa lähelläkään sitä kirkkainta kärkeä, niin ainakin osaan nauttia siitä ja vetää välillä niin yli että taivaskaan ei ole rajana. Mulla on edelleenkin kavereita mun ensimmäisiltä tanssivuosiltani, moni tanssii vieläkin ja vaikkei tunnit välttämättä olisikaan samat, niin kevätnäytöksissä näkee vuosittain niitä yli vuosikymmenen takaisia kavereita. Tänä vuonna huomasin olevani lavalla yhden mun vanhimman tanssikaverini kanssa. Silloin joskus lastentanssissa mä ja Mira oltiin tosi hyviä kavereita, mutta ekan nykyvuoden jälkeen meillä ei oo ollut yhteisiä tanssitunteja. Nyt meidän lockingryhmät yhdistettiin näytöksiä varten ja pääsin jakamaan lavan Miran kanssa ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen.
Näytökset on aina olleet mun tanssivuoteni kohokohtia. Niin nytkin. Silloin joskus nykytanssissa mä aina ilmoitin äidille lopettavani tanssin, mutta päästyäni lavalta menin heti ilmoittamaan jatkavani. Se tunne, kun kaikki katsovat ja pääsee näyttämään, mitä on vuoden aikana oppinut, on vaan jotain sanoinkuvaamatonta.
Rakkaudesta jazziin 2010, kuvat nto.fi
Tänä vuonna näytökset meni mun osalta poikkeuksellisen hyvin. Tiistaina locking, keskiviikkona street ja perjantaina locking uudelleen. Mua jännitti aivan älyttömästi mennessäni tiistaina muiden perässä lavalle, mutta viimeistään yleisön alkaessa taputtaa mukana kaikki se katosi. Huomasin vaan hymyileväni ja vetävän niin täysillä kuin kropasta lähti, fiilis oli jotain mahtavuutta. Perjantaina kynnys nousta lavalle ei sitten ollutkaan kynnys eikä mikään. Ja taas yleisö oli täysillä mukana. Street meni kanssa ihan hyvin, en mokaillut eikä tietääkseni kukaan muukaan.
Mun ensimmäiset tanssinäytökset, vaaleanpunaiset pantterit vuodelta 1999 ja prinsessat 2000, nää olinkin jo unohtanut! :D
Kuvia mulla ei valitettavasti oo lavalta eikä lavan takaa, mutta maltan tuskin odottaa kesäkuussa tulevia DVD:itä.
ps. Euroviisut tuli ja meni. Koko kevään oon sanonut Tanskan voittavan, aivan kuten viime vuonna julistin Ruotsin voittoa. Vaikka kumpikaan ei ollut mun suosikki. Tykkään vaan olla oikeassa. Kedvesemia rakastan.
pps. lätkäkin on vihdoin ohitse, ja vaikkei mitalia tullutkaan, niin pronssiottelun kolmas erä ja jatkoaika oli jotain huikaisevaa katsottavaa.
Hyvää äitienpäivää, jos joku äiti tätä sattuu lukemaan
♡ Vähän epäilen, mutta kuitenkin. Mulla ei ole ikinä alkanut äitienpäivä näin rauhallisesti. Yleensä herään hyvissä ajoin keittämään kahvia ja laittamaan aamupalaa sekä tietty keräämään sen jokavuotisen valkovuokkokimpun. Tänään meillä oli kuitenkin porukat viettämässä viikonloppua Liedon suunnalla, joten mä sain nukkua rauhassa pitkään, siivoilla vähän, viimeistellä kortin, käydä keräämässä ne valkovuokot ja jopa leipoa. Olisin halunnut tehdä kakun, mutta meidänpä äiti ei syö eikä tule syömään sellaisia, joten teinpä sitten suklaacookieita tällaisella ohjeella. Tuli tosi hyviä, jos itse innostutte kokeilemaan niin suosittelen pikkaisen pienempää sokerimäärää, n. 1dl sokeria välttää ylimakeuden. Suklaana mä suosin tossa sitä perinteistä Fazerin sinistä, taloussuklaalla ei tuu ihan niin hyviä.
Lätkähuuma jatkuu yhä. Perjantaina järkättiin taas kisakatsomo kavereiden kanssa, aikaisemmin päivällä käytiin Julian kanssa Jumbossa kiertelemässä. Buuattiin yhdessä niille Suomi-Venäjä-matsin tuomareille, jotka olivat suoraan sanottuna jostain tosi syvältä. Suomi-Itävalta puolestaan oli jotain ihan huippua, kiljuin vaan kotona Aneten kanssa Suomen saadessa maalin toisensa perään. Usko ei mennyt edes Itävallan kaventaessa. Vielä Latvia, ja sitten tiedetäänkin ketä tulee vastaan puolivälierissä.
Euroviisutkin tulee! Ja ne tanssinäytökset. Ja autokoulu. Oon ihan sekaisin koko tulevan viikon kun pitäisi jatkuvalla syötöölä juosta sinne ja tänne ja tuonne. Onneksi näytössarjat ovat hallussa. Ja Suomi on aikaisemmassa puolivälierässä, ei mene päällekkäin euroviisusemin kanssa. Väitän, että Tanska tulee voittamaan ellei möhli ihan totaalisesti lavalla. En tykkää siitä, mutta silti. Unkarilla on ihana laulu. Ja Ukrainassa ja Norjassakin on jotain tosi hienoa.
Kuin jännää! Ilmoittauduin just autokouluun, ja kurssi alkaa jo
maanantaina. Ensi viikolla on kanssa tanssin kevätnäytökset, lätkän
MM-kisojen viimeiset pelit ja Euroviisut. Kuinka mä oikein ehdin
kaikkialle? Varsinkin sitten siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa ehtiä
käymään tuolla autokoulussa.
Viimeiset tanssitunnit tältä
vuodelta onnellisesti takana, ja jäljellä on fiilis, että kyllä tästä
jotain tulee. Vaikka en niin paljon osaakaan nauttia lockingista, niin
tykkään tosta meidän näytössarjasta aivan älyttömästi. Ja street nyt
vaan on niin hauskaa, juuri se mun juttu. Ja ne vaatteet. Jotain ihan
muuta kuin ne järkyttävät vihreät satiinihameet jotka meillä oli silloin
jazzissa joskus vuonna papu ja nakki.
weheartit.com
Viikko mennyt viettäessä aikaa kavereitten kanssa, aiasta pelatessa,
kisakatsomossa jännittäessä, vanhoja tapetteja alas repiessä ja
viimeistä kertaa noita pieniä isoskoulutettavia vahtimassa ja
opastamassa. Pikkaisen haikea fiilis. Kolme vuotta mä jaksoin, ensin 1½
vuotta omaa koulutusta ja sitten seuraavat puolitoista näiden nuorempien
kanssa. En mä voi jättää noita. Mutta pakkohan se on, kun syksyllä
pitäisi keskittyä niihin kirjoituksiin. Enköhän mä käy joskus
moikkaamassa niitä huvikseni kun aikaa ja jaksamista riittää.
Hajoan
abivuoden kurssivalintoihin. Ensin mun piti valita jätänkö pois ruotsin
vai fysiikan seiskakurssin, jotka molemmat on mulle tosi tärkeitä
kirjoitusten kannalta. Sitten seuraavaksi hajosin pitkän matikan
12-kurssiin, joka järjestetään vaan kerran ekan kolmen jakson aikana.
Mut sit olin taas tosi häpi, kun mun kolmosjaksoni näyttää VAIN viittä
kurssia. OIKEESTI. Mulla ei ikinä oo ollut noin löysä jakso. Never ever.
Kerran mulla on ollut kuusi, muuten seitsemän tai kahdeksan. Muut
katsoi mua kuin hullua kun olin niin onnellinen tosta mun
kolmosjaksostani. Koska käytännössä kaikki vetää nyttenkin neljän
kurssin jaksoa. Mutta mä on vaan niin häpi. Sitten tohon tulee kuitenkin
jotain ihmesiirtoja kesän aikana ja siinä menee se mun viis kurssia.
Okei, ehkä lasken joka tapauksessa sen viiden kurssin lisäks ton MaA12.
Jotenkin
vaikeaa ajatella et siihen on ihan tosi vain kolma kuukautta ja muutama
päivä että mä olen virallisesti abi. Ja vielä hassumpaa, että mulla on
reippaasti yli puolet lukiosta takana. Mä muistan vieläkin kuin eilisen
päivän sen, kun pelkäsin jääväni taas kerran yksin silloin vajaa kaksi
vuotta sitten. Onneksi pelkäsin turhaan. Mulla on ihania kavereita. Ja
ne on kaikki mulle niin rakkaita, ettei mitään rajaa. Jokainen vähän eri
tavalla, mutta rakkaita yhtä tyynni. Mutta oikeesti. Reilu vuoden
päästä mulla on valkolakki ja suuntaan kohti Tamperetta. Outoa. Hassua.
Kesän haistaa jo ilmassa. Eilen oli ihanaa kävellä Klaukkalassa ja huomata, että takki päällä meinasi läkähtyä. Kesäkesäkesäkesä, tule jo tule jo tule jo!
Lähtölaskenta täysi-ikäisyyteen alkaa nyt. 105 päivän päästä se koittaa mullekin.
Mitä parempaa tekemistä mulla olisi vappuna kuin hörpdörppäillä
tietokoneella tekemättä mitään järkevää? No ihan varmana vaikka mitä,
mutta nyt iski se pahin hampaidenpoistokipu rajoittamaan vaihtoehtoja
eivätkä kouluhommat oikein inspaa tällä hetkellä. Bilsaa lupaan kyllä
tehdä vielä tän viikon aikana, muuten en varmaan tule ikinä selviytymään
niissä edes kurssikokeeseen saakka.
Toukokuu on täällä
♡ Mä en tiedä miksi, mutta toukokuu on aina ollut yksi mun
lemppareistani. Toukokuussa on lämmintä, muttei vielä niitä
hirmuhelteitä, kavereita näkee lähes päivittäin, koulu alkaa pikkuhiljaa
hellittämään, syödään jäätelöä, nautitaan ekoista auringonottopäivistä.
Arvostellaan Lassin kanssa itsetehtyjä pirtelöitä, kaivetaan shortsit
kaapista ja unohdetaan hupparit kotiin. Kesä on ihan nurkan takana ja
vatsassa on sellainen ihana kiva odotuksentunne. Ei ole mikään hirmuinen
kiire minnekään. Kaivetaan kaapista jouluna saatu kirja, jota ei vielä
ole kouluhommilta ehtinyt lukemaan. Leipomiskuume iskee. Seurataan
Euroviisuja ja lätkän MM-kisoja, nautitaan niin hyvästä kuin huonosta
europopista, Suomen jyräämisestä jääkiekon loppupeleihin ja
kisafiiliksestä. Ruoho ei ole enää ruskeaa vaan uutta, tuoretta ja
vihreää. Kasataan trampoliini, hypitään sillä pari päivää ja loppukesän
se saakin toimia lähinnä keskiviikkojen löhöilypaikkana uusimman Aku
Ankan kera. Ihmiset hymyilevät. Koska se kesä on jo niin lähellä. Ja
koska kaikki ongelmat helpottavat. Tietää, että ihan kohta - ihan kohta -
on taas yksi kouluvuosi pulkassa ja hoidettu kunnialla. Ja saadaan
kevättodistukset. Enää se todistus ei ole niin iso juttu kuin aiemmin,
mutta edelleenkin se yksi vaivainen paperi oikein huutaa mulle: "Nyt
olet vapaa! Nauti kesästäsi!"
Mä todellakin toivon, että toi
ongelmien ratkeaminen pätee tähänkin toukokuuhun. Koska mun pitää ihan
tosissaan saada eräs asia selvitettyä. Välillä tunnen itseni ihan liian
kiltiksi, tuntuu etten vaan osaisi sanoa ei. Joskus munkin pitäisi vaan
olla itsekäs ja ajatella omaa mielenterveyttäni. Silti se ei vaan
onnistu. Eräs ihminen kysyi multa viime vuonna, et miten jaksan olla
kaikille aina niin kiltti ja kiva. Enkä mä ymmärtänyt, mitä jaksamista
siinä oikein on. Nyt ymmärrän. Mutta nyt on toukokuu. Joten varmasti
asiat järjestyvät, kun vaan otan itseäni niskasta kiinni.
Toukokuussa
tällaisetkin erakkoravut kuin minä työntävät päänsä ulos huoneestaan,
haistelevat ilmaa ja huomaavat, että ei se ulkoilma tapa.
