Long time no see!
Viime viikot ovat menneet aika ristiriitaisissa tunnelmissa.
Toka lääkisvuosi on lähtenyt oikein kunnolla käyntiin, ja on jollain tavalla aika ihanaa saada taas asua omassa rakkaassa pikku kodissani, nähdä ystäviä käytännössä päivittäin ja ihan vain opiskella vietettyäni kesän (jälleen kerran) marjahommissa kotikotona Nurmijärvellä. Joku vanhemmista opiskelijoista kuvaili meneillään olevaa LTT-jaksoa (Lääketieteellinen tieto ja tutkimus) jaksona, jossa motivaatio lähtee matalalta, mutta jossa se onnistuu vielä siitäkin laskemaan. Voin kyllä allekirjoittaa tämän. Tuntuu turhauttavalta istua luennolla, jonka parasta antia on, ettei taulukoihin saa laittaa pystyviivoja. Tiesin jo tänne hakiessani, ettei musta ole tulossa tutkijaa, joten en ole todellakaan kovin innoissani. Tietenkin yritän imeä kaiken tarpeellisen tiedon ensi kesälle suunnittelemaani syvärien tekoa ajatellen, ja on ihan palkitsevaa huomata, kuinka se tutkimuksen ymmärrys paranee joka päivä. Onneksi tätä on kuitenkin enää alle viikko jäljellä, jonka jälkeen alkaakin oikeasti mielenkiintoiselta vaikuttava ravintojakso.
Kaikista eniten olen tottakai innoissani uusista fukseista. Tuntuu jotenkin hassulta, että siitä on oikeasti vasta viikko, kun uudet pikku fuksit saapuivat emmekä olletkaan enää ne kandiseuran pienimmät. Keväällä mut valittiin yhdeksi kahdestatoista vastuuhutusta, ja nyt olen ihan täpinöissäni järkännyt etkoja ja muuta ohjelmaa täyttämään uusien opiskelijoiden vapaa-aikaa. Ehkä vähän liiankin täpinöissäni, joten ihan hyvä, että mulla on muut hutuni rauhoittamassa menoa. Jos se olisi musta kiinni, niin järjestäisin tekemistä varmaan joka päivälle... Ei ehkä se paras ajatus.
Kuitenkin tän opiskelijaelämään paluun riemun ohella mua surettaa. Ärsyttää, kun elämäntilanne ei etene, harmittaa, kun en tunne itseäni millään lailla tärkeäksi. Tuntuu vähän yksinäiseltä jopa keskellä kavereita. Sattuu, kun haluaisi vastauksia, jonkinlaisen päätepisteen tai uuden alun, muttei saa niitä. Pahinta on, kun tietää, ettei noihin fiiliksiin ehkä oikeasti olisi mitään kunnollista syytä. Miten jokin niin epäkonkreettinen asia voi tuntua niin pahalta?
Ehkä mulla on vaan perinteinen syysmasis; kun katsoo edellisvuosien postauksia, niin jotenkin ne kaikki ovat olleet näihin aikoihin vuodesta enemmän tai vähemmän alakuloisia. Viime vuonna en oikein ehtinyt kirjoittaa, mutta muistan kyllä, kuinka en yhtään tuntenut sopivani joukkoon ensimmäisinä yliopistoviikkoina. Silloin sen pisti alkujännnityksen piikkiin, mutta mitä jos tää ihan oikeasti on joku kausittainen juttu? Kesä loppuu ja muuta sellaista?
Joka tapauksessa, ajattelin, että kirjoittaminen helpottaisi. Jotenkin tästä hommasta on aina löytynyt mulle jonkinlaista lohtua, tai ainakin olen saanut tänne kirjoittamisesta väylän kertoa asioista, joista en ääneen oikein osaa puhua, mutta joita haluaisin muiden silti ymmärtävän. En muista kuluneelta vuodelta kertaakaan, jolloin olisin itkenyt (ainakaan ilman todella hyvää syytä), mutta nyt oon saanut monena päivänä pyyhkiä kyyneleitä tuntikaupalla. Joskus sitä vaan tarvitsee itkeä se turhautuminen ulos. Mutta ei se silti ole kivaa.
