I'll remember the way that you saved me

weheartit

Se angstipilvi vain katosi. Puff, savuna ilmaan.

Mulla oli talvella vähän samanlainen masispuuska, ahkerimmat lukijat saattavat ehkä jopa muistaa sen. Tai ei ne nyt niin samanlaisia ehkä sittenkään olleet, aivan eri syistä johtuvia, mutta hassua kyllä molempiin löytyi apu sellaiselta ihmiseltä, jolta en sitä ikinä olisi uskonut. Ehkä ikinä on vähän väärä sana. Sanotaan vaikka, etten ois arvannut kumpaakaan näistä ihmisistä ensimmäisellä kymmenellä arvauksella.

Perjantaina käytiin juhlistamassa vähän enemmänkin mun synttäreitäni hieman isommalla porukalla. Dondossa sitten tavattiin illan mittaan yhä enemmän ja enemmän tuttuja, ja lopulta meidän porukka oli kasvanut ehkä kaksinkertaiseksi. Mulla oli tosi hauskaa, vaikka se surkupuuska kummittelikin takaraivossa. Mun tehdessäni lähtöä kävin moikkaamassa ihmiset, jolloin eräs abikaveri halasi mua ja sanoi mulle jotain. En nyt kerro mitä, mutta yhtäkkiä se pilvi vaan oli poissa ja mun oli oikeesti hyvä olla mun pään sisällä. Tää ihminen kyllä tietää, että puhun siitä.

Kai tää on mun tapani sanoa kiitos. Koska ihan oikeasti, ikinä ei tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan, ja kuka on se pelastava enkeli joka tulee ja puhaltaa kaiken harmin pois muutamalla sanalla. Ehkä se onkin koko jutun juju. Niiltä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä odottaakin kuulevansa, että on mukava ja hyvä kaveri. Vaikkei aina olisikaan, koska se on kavereitten tehtävä. Mutta kun ne pelastavat sanat kuule joltakulta, jolta ei niitä odota, se on oikeasti aitoa ja saa hyvälle mielelle. Joten iso kiitos, et arvaakaan kuinka paljon muutama ystävällinen sana auttoi! :---))

I tried carrying the weight of the world

Angstipilvi ei ota kadotakseen, mutta kyllä sitä kivojakin hetkiä mun päivistä löytyy. Lähinnä toi apeus taitaa olla mun mielen sisäistä myräkkää, josta en vaan saa selkoa. Ehkä mun pitää vaan antaa tuulen tyyntyä, ehkä asiat sit selvenee ja huono fiilis katoaa.

Mä en tiedä miksi, mutta jotenkin kaikki on olleet mulle tosia kultaisia koko kuluneen viikon. Jotenkin vaikea selittää, mutta kyllä sen huomaa. Sain apua mun pahimman stressipuuskan keskelle, ja muutenkin kaikki on vaan olleet tosi kivoja. Ainahan ne on, mutta jotenkin ne vaan on onnistuneet olemaan vieläkin kivempia.

Koulu taaplaa omilla urillaan ja tanssitunnit alkoivat maanantaina. Yleensä en pidä hikiliikunnasta, mutta tanssi on jotain, mistä mä oikeasti nautin. Ei siinä ehtinyt ajatella mitään mieltä painavaa, antoi vaan musiikin ja kropan viedä. Parhautta.

Ai niin, tänään on mun synttärit! Nyt on se maaginen 18 vuoden rajapyykki ylitetty, ja elämä toivottavasti vielä vasta edessä. Juhlistin synttäreitä lähinnä käymällä leffassa Tinun kanssa ja tottakai vierailemalla Alkossa papereita kokeilemassa. Koulussa onnitteluita sateli vähän sieltä ja täältä, tosissaan mä olin kaveripiirini viimeisimpiä alaikäisiä. Leffana oli Now you see me, ja tykkäsin kovasti. Jotenkin just sellainen, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen. Suosittelen! Alkon kassalla sitten sain päivän piristyspiikin, kun myyjä tihrusti mun mopokorttiani (inssi mulla on siis vasta viikon päästä) ja tarkisti koneelta päivämäärän pariin otteeseen: "Mitä hitsiä.... No mutta hyvää syntymäpäivää!" Toivotteli vielä hyviä juhliakin astuessani ulos liikkeestä, ja jotenkin mä silloin tajusin et hitsit, mä en  ookkaan enää lapsi.

Kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Mä oon tosi pahoillani että tää on mennyt tähän, mutta tää on sitä mitä mun mielessä oikeastaan pyörii tällä hetkellä. Vaikka mä kuinka haluaisin vain lopettaa angstailut, niin aina se ei vaan onnistu niin helposti kuin joskus.

Kai ihminen joskus saa tuntea itsensä yksinäiseksi, vai? Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin. Mun kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että mä tunnen olevani ylimääräinen. Jotain, jonka puuttumista ei niin helpolla huomaa, ja joka ei ikinä ole ensimmäinen vaihtoehto missään tilanteessa, jossa kaipaa kaveria. Mä oon sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään sydänystävä. Ihan kiva, muttei mitään sen enempää. Naama toisten joukossa, sellainen jota moikkaa, mutta jolle ei tule ikinä jutelleeksi mitään huomenia ihmeempää.

Ehkä mä vähän liioittelen, mutta mä nyt vaan haluan saada tän olon ulos ja unohduksiin. Tää sade masentaa mua. Ja kai musta vähän tuntuu, että mä hukkaan itseni kaiken kasautuessa mun harteille. Pitäisi tehdä sitä ja tehdä tuota, lukea vielä näin ja näin monta kappaletta ja eikun uudestaan. Pari päivää mulla on ollut mielessä, että jos makaan maassa ja oon oikein hiljaa, huomaakohan kukaan mua. Jos mä vaan katoan ja lakkaan olemasta.

Aina pitäisi olla niin vahva. Mutta entä jos ei tunnu siltä? Entä jos joskus haluaisi ajatella ihan vain itseäänkin, muttei vain pysty?

Well, maybe we are just living in a crazyland

Viimeiset tunnit kesälomaa jäljellä.

Aamulla mun pikkuveljet aloittivat molemmat koulun, Lauri ala-asteen ja Lassi yläasteen. Itse en päässyt saattelemaan meidän pientä ekaluokkalaista; kahdeksalta oli lähtö Nurmijärveltä liukasrata-ajoon Riihimäelle. Jännitti aivan älyttömästi, varsinkin kun opettaja ja matka-auto olivat molemmat mulle ne vähemmän tutut. Perillä vaihdettiin onneksi upouusiin (ihan kirjaimellisesti: meidän menopelin matkamittari näytti 309 kilometriä) autoihin, ja mä rakastuin ihan totaalisesti. Ei niillä lisälaitteilla niin väliksi, mutta se ajotuntuma. Ihan paras auto ikinä. Siitä en nyt sitten mene sanomaan että menikö hyvin vai huonosti, kyllä siellä muutama donitsi tuli tehtyä, mutta liikenteessä olisin omasta puolestani säästynyt peltivaurioilta.

Eilen mun tätini vei mut ratsastamaan sen 18-vuotislahjana mulle. Paikkana oli Fageräng, issikkatalli Espoon suunnalla. Mun edellisestä kerrasta satulassa on päässyt vierähtämään jo puolitoista vuotta. Hui. Aina pienempänä ratsastin säännöllisesti, parhaassa tapauksessa parikin kertaa viikossa, mutta lukion alettua se vaan jotenkin jäi. Kyllä mulla yhä on ratsastusta ikävä, mutta mun on vaan myönnettävä et se veisi ihan liikaa aikaa kaikelta muulta. Kun lopulta pääsin kipuamaan pikkuisen Iisu-ruunan selkään, mut täytti sellainen hassu tunne, et tää on se mun juttuni. Puolitoista tuntia vaelleltiin ympäri metsiä ja käytiin laukkasuorallakin. Ihan parhautta.

Here I am, once again

Kesä vain katosi. Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa, ja nyt se alkaa taas olemaan ohi. Muutama päivä ja mä palaan kuluttamaan lukion penkkejä.

Eilen oli mun kesän viimeinen työvuoro, ja pääsin nauttimaan mun kolmen päivän kesälomastani. Tää kesä on ollut tosi samanlainen kuin viime vuodenkin, mutta silti kuitenkin ihan erilainen. Kävin pyörähtämässä uudessa kojussa, pääsin kokeilemaan kunnon kassakonetta, kaikki työkaverit olivat vanhoja tuttuja. Olin töissä juhannuksena ja sain pyhäkorvausta. Työskentelin yksin monen monta vuoroa, enkä syönyt mansikoita koko kesänä litraa tai kahta enempää. Nukuin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pommiin työpäivänä ja lähes myöhästyin. Tutustuin uusiin, ihan mahtaviin ihmisiin. Vierottauduin televisiosta ja luin biologiaa. Opiskelin kunnolla koulun ulkopuolella ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni.

On se kesäloman loppuminenkin tavallaan mukavaa. Keväällä kuvittelin, että näkisin paljon kavereita kesän aikana, mutta eihän siitä mitään tullut mun ollessa töissä tai menossa seuraavana päivänä aamuvuoroon muiden ollessa vapaalla. Nyt mulla on ikävä niitä ihmisiä. Onneksi näen kaikki taas ensi viikolla. Abeillaan ja sellaista! Eikä tässä enää montaa viikkoa oo mun alaikäisyyttänikään jäljellä. 17-vuotiaana nainen on kauneimmillaan, niin ne sanoo. Puolitoista viikkoa ja mun rupsahdukseni alkaa.

Eipä mulla nyt ihmeemmin mitään asiaa ole, kunhan lämpimikseni kirjoittelen. Ihan mielenkiinnosta kysyn, että onko teillä jotain erityistä, josta haluaisitte mun kirjoittavan? Kysymyspostaus, ylppärit, tulevaisuus, päänsisäinen myllerrys?

Vietettiin tänään Lassin ja Laurin nimipäiviä, ja meidän kohta-kondiittori-leipuri-serkkumme oli tehnyt pojille kakut. EIKS OOKIN HIENOT? :)) Johku on jo käytännössä lupautunut tekemään mun ylppärikakkuni. Sitä odotellessa!

Nauttikaa nyt täysillä tästä lomasta, mitä vielä on jäljellä, tai jos ootte jo palanneet kouluun niin niistä ensimmäisistä, rauhallisemmista päivistä. Ninskun esimerkkiä voi seurata ja ottaa vaan rennosti! :)

Like a little girl hurt by the big bad world

Iltauinti rannassa. Aurinko paistaa puiden takaa ja luo sateenkaaria pohjaan. Sorsaperhe, leikkiviä lapsia, mieli tyhjänä töistä tai ylppäreistä. Rakkautta. Yhden tunnin mä sain vain olla ja nauttia, ilman kiirettä mihinkään.

Lauri otti rannasta mukaan kepin, ja ilmoitti käyttävänsä sitä onkena synttäreillään. Joihin on vielä 11 kuukautta. Kun asiasta mainitsi, niin tuli ilmoitus, että "sitten mä pidän sillä ongintaa Katjan synttäreillä." Ja mä tajusin, että tosiaan. Mä olen alaikäinen enää kaksi viikkoa ja kolme päivää. Tuskin mä mitään synttäreitä pidän, mutta silti ajatus tuntui jotenkin hassulta. Nyt toi pikkumies on tosissaan suunnittelemassa mule 18-vuotissynttäreitä: onnenongintaa, Halinalle-teema ja aarteenetsintää. Eli tervetuloa sitten vain, kyllä Lauri järjestää! :) Kyllä se into tosta vielä lopahtaa, taidan välttyä kuitenkin lastenkekkereiltä.

Työt sen kuin jatkuvat, mutta onneksi se sentään on jotain, josta mä tosissani pidän. En tällä hetkellä tiedä mitään paikkaa, jossa olisin kesätöissä mieluummin. Tuolla mulla on ihanat työkaverit, saa olla ulkona päivät pitkät ja tavata ihmisiä. Perjantaina mulla on kuitenkin viimeinen työvuoro, ja ehkä ihan hyvä niinkin. Ei mulla lomaa tosin ehdi olla kuin kolme päivää, mutta aion nauttia siitäkin täysillä. Ylppärilukemiset etenee hyvään tahtiin, biologiassa enää yksi (se helpoin) kurssi lukematta läpi. Ruotsia en oo vielä edes aloittanut, mutta se on ehkä viimeinen asia, jota aion stressata.

Mua on alkanut pikkuhiljaa epäilyttää mun jaksaminen. Välillä tuntuu siltä, että oon  palanut ihan puhki. Viimeiset 11 vuotta oon käynyt tunnollisesti koulua, enkä oo kertaakaan lintsannut tai myöhästynyt. Tottakai oon joskus jäänyt kotiin pelkän nuhan tai muun pikkujutun takia, mutta se on silti eri asia. Nää kaksi lukiovuotta oon mennyt täyttä vauhtia, kasannut kursseja sen minkä ehtinyt ja jokaisesta selvinnyt rimaa hipomatta. Enkä mä aio tähän lopettaa, vaan jatkaa kunnialla loppuun viimeinen puolivuotinenkin, mutta mua mietityttää yhden kurssin ottaminen. Nimittäin teatteridiplomi. Mulla ei vaan riitä aika ja jaksaminen jollekin, josta pidän, mutta joka ei hyödytä mua nimeksikään tulevaisuudessa tai joka saa mut  aina välillä, vaikkakin harvoin, tuntumaan niin pahalta. Mä vaan en pidä ajatuksesta, että en oo hyvä kaikessa. Kai mä olen vähän perfektionisti.