I really like the way you say my name

Salaa tykkään monista asioista. Asioista, joita en aina kehtaa edes myöntää. Tykkään siitä, kuinka joku kutsuu mua lapsuuden lempinimellä. Tykkään siitä, että olen fiksu. Tai pikemminkin siitä, että olen sitä myös muiden mielestä. Koska oikeastaanhan mä olen ihan fiksu. Katson videoita lapsista, jotka eivät vielä oikeasti osaa laulaa, mutta ovat niin ihania ja suloisia, koska eivät välitä, vaikka sanat eivät menisikään ihan jetsulleen tai ääni särkyisi joka kerta kertosäkeessä. Tykkään salaa siitäkin, kun päiväkodissa eräs pieni tyttö kutsuu mua äidikseen, vaikka joka kerta korjaankin 'ei, en minä ole äiti, minä olen Katja', ja vielä enemmän siitä, että se sama tyttö kutsuu seuraavalla kerralla mommyksi. Se on ihanaa, kun surettaa ja joku lohduttaa. Mä tykkään halata ihmisiä. Mutta se ei ole salaisuus.

Ylitse kaiken tykkään siitä, että jotakuta kiinnostaa, mitä luen, ja pääsen innoissani kertomaan juuri lukemastani kirjasta. Tykkään selata vanhoja valokuvia, niitä joissa olen vielä pieni polkkatukkainen blondi, joka halusi ehdottomasti vihreän tanssipuvun kaikkien muiden tanssiessa vaaleanpunaisessa. Tykkään siitä, että olen joskus ollut niin rohkea, että olen uskaltanut erottautua sillä tavoin. Tykkään ylipäätään siitä, kuinka ihmiset uskaltavat olla rohkeasti omia itsejään juuri sellaisina kuin ovatkin ja ovat ylpeitä siitä. Koska jokainen on kaunis ja tärkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää. Itsekin yritän nyt ymmärtää sen. Erityisen paljon tykkään eräästä ihan mahtavasta ihmisestä, luonnollisesti salaa, vaikken muistakaan, milloin olen hänet viimeksi nähnyt. Tykkään ihmisistä, jotka eivät vihoittele. Viha on niin ruma sana. Karu. Vihaaminen vain syö ihmistä sisältäpäin, vaikka aivan hyvin voisi olla vihaamattakin. Tykkään siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät mua. Eivät ymmärrä väärin, vaikka joskus sanonkin asioita, jotka voivat kuulostaa todella pahoilta mutta jollaisiksi en niitä ole tarkoittanut. Koska minut tuntien niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa, ikinä en pahaa tarkoita vaan möläytän vain jotain harkitsematta kunnolla, kuinka ne sanani asettelisin. 

Tykkään siitä, kun joku silittää ja rapsuttaa, siitä, kuinka joku muu tekee jotain hiuksilleni. Se on jotenkin oudolla tavalla ihanaa, kun varpaat jäätyvät ulkona ja sisälle tullessa niitä alkaa kihelmöidä epämukavasti niiden alkaessa sulaa. Tykkään salaa katsoa Pikku kakkosta pikkuveljen varjolla. Salaa tykkään myös elokuvista, jotka saattavat olla Netflixissä kategoriassa "Elokuvia 10-12-vuotiaille". Tykkään koulunkäynnistä. Se on ihanaa, ainakin niin kauan, kun kukaan ei tarkista läksyjä. Tykkään, kun joku sanoo vilpittömästi "hei" ja hymyilee.

Lähetetään hieman positiivisuutta ilmoille, sillä sitä tämä pimeä syksy nyt kaipaa. Niinpä siis haastan teidät miettimään ja kertomaan: Mistä sellaisista asioista te tykkäätte, joista ette ole kertoneet muille, jotka eivät ole kohdallanne mitään itsestäänselvyksiä?

'Cause all the cool kids they seem to fit in

Tiedättekö sen tunteen, että on ihan yksin omassa kuplassaan? Ihmisiä kaikkialla ympärillä, osa tuttuja, osa tuntemattomia, ystäviä, naapureita, ohikulkijoita, bussin matkustajia, kaupan kassoja. Kuulet, mitä muut puhuvat ja pystyt vastaamaan, nauramaan mukana olemaan lähellä. Kuuntelet, kuinka muut kertovat huolistaan, niin pienistä kuin isoista, naapurin öisin ulisevasta koirasta, juustokakkureseptistä, jota on pakko kokeilla. Mutta kun joku lopulta kysyy 'hei mitä sulle muuten kuuluu, onko kaikki okei?', hymyilet ja vastaat 'ihan hyvää, mikäs tässä'. Samaan aikaan pään sisällä se pieni ääni huutaa ja kirkuu, että helvetti, en todellakaan ole okei, miksei kukaan kuule ja ymmärrä?

Mitä se okei oikeastaan edes tarkoittaa? Joo, pään päällä on katto, perheeseen kuuluu hyvää, kukaan ei ole räjähdyspisteessä ja jääkaappi on täynnä. Vähän on ehkä flunssaa, mutta levollahan se nopeasti kaikkoaa. Ystäviä on ja niitä näkee enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ei ole rahaongelmiakaan. Ai niin, ei ole koulua eikä vakituista työtä, mutta keikkatyötä löytyy ja ainakin ehdin opiskella pääsykokeisiin. EI, EN SILTI OLE OKEI. Vaikka kaikki olisi ulkoisesti hyvin, niin usein musta tuntuu vaan aika pahalta. Yksinäiseltä. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin jakaa jonkun kanssa. Suurin osa ihan arkisia, tavallisia asioita. Kuten se, että kipeänä kirjoitan YoTuben hakukenttään 'cute couples' ja vaan ryven omassa yksinäisyydessäni. Koska vaikka kuinka sanon, etten halua parisuhdetta, niin oikeasti vain pelkään, ettei kukaan voisi ikinä rakastaa mua, koska en tiedä pystynkö siihen itsekään. Pelkään, etten osaakaan olla kuin yksin suljetun oven takana. Noin. Nyt sanoin sen. Tai kirjoitin, miten vain. Silti en vaan saa suuta auki ja sanottua kenellekään, miltä musta oikeasti tuntuu. Oli ne asiat sitten kuinka arkisia tahansa. 

Jotenkin se tuntuu niin paljon helpommalta ajatuksissa. Oikeasti, mitä vaikeaa siinä on? Sen kuin vain avaat sen suun ja puhut. Mutta kun saat tilaisuuden, ei ääntä tulekaan. Sen sijaan kuulet suusi puhuvan jotain turhaa ja merkityksetöntä, jotain, jota et todennäköisesti tarkoita, tai vaikka tarkoittaisitkin, et sitä juuri ajattele.

hei hei mitä kuuluu
sä kysyt ja kaikki on ok
no hyvä sun on puhuu
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(apulanta-mitä kuuluu)