#kutsumua

#kutsumua on vallannut somen viime päivinä. Mä harvoin osallistun mihinkään kampanjoihin; miten ne pohjimmiltaan eroavat niistä "jos 50 tykkää kirjoitan ihastukseni nimen käteeni"-päivityksistä joihin jokainen sortuu seiskalla? Tää kuitenkin osui mua suoraan ytimeen. Mä voin sanoa olevani onnekas: kiusaaminen ei ikinä oo seurannut mua peruskoulun ulkopuolelle. Harrastuksissa oon päässyt juuri niihin ryhmiin, joissa fiilis on hyvä ja kaikilla on hauskaa iästä tai sukupuolesta riippumatta, ja työporukatkin ovat olleet mitä parhaimpia. Ala-aste oli kuitenkin kaikkea muuta. Lapset osaavat olla todella julmia. En ole pitkävihainen enkä kanna kaunaa, monen entisen kiusaajani kanssa musta on tullut jopa hyviä ystäviä, mutta vaikka arvet haalistuvat ajan myötä, ne eivät koskaan täysin katoa. Paljon olen unohtanut, mutta kaikkea ei vain pysty.

Mulle ei ole vielä tänäkään päivänä täysin selvillä, että miksi juuri minä. Miksi minä päädyin olemaan se muiden tyttöjen silmätikku? Arvauksia mulla kyllä on. Suurin osa tytöistä tunsi toisensa entuudestaan ala-asteen alkaessa, mä puolestani lähinnä tiesin muutaman naapurintytön ja vanhan päiväkotitutun. En enää oikein mahtunut mukaan porukkaan, ja välitunnit kuluivat lähinnä jalkapalloa pelatessa ja poikien kanssa kisaillessa. Ehkä muut tytöt olivat kateellisia? Tai ehkä mä olin vain helppo kohde, se ainoa, joka ei mahtunut isoon tyttöporukkaan? Tuskinpa. Kaikki olivat mulle mukavia siihen asti, kunnes sairastuin ruokatorventulehdukseen. Mä en pystynyt syömään oikeastaan mitään, eikä diagnoosia meinannut löytyä monista lääkärikäynneistä huolimatta. Koulussa mut yritettiin saada syömään, mutta mä en vain pystynyt nielaisemaan, ja jouduin sylkemään kaiken pois. Lopulta sain erikoisluvan syödä omia eväitä (lähinnä sosekeittoja ja suklaata) keittiön puolella. Tästä varsinainen kiusaaminen alkoi. Ehkä sairaus vain teki mut liian erilaiseksi, enkä enää päässyt siitä irti taudin parannuttua.

Ikinä mua ei tönitty eikä uhkailtu. Muutaman kerran haukuttiin varkaaksi, kun luokkalaiselta oli kadonnut lyijykynä tai kumi, jos omistin samanlaisen. Pari kertaa kengät löytyivät poikien vessasta välitunnin alkaessa. Enemmän se kiusaaminen oli nenää pitkin katsomista ja ulkopuolelle jättämistä. Muhun suhtauduttiin aivan eri tavalla kuin muihin. Nimittely ja haukkuminen ei tapahtunut päin naamaa, vaan selän takana ja vaivihkaa. Ehkä viidennellä luokalla saimme uuden englanninopettajan, joka pyysi eturiviläisiä kirjoittamaan paperille jokaisen luokkalaisen nimen. Tästä listasta opettaja tunnin päätteeksi luki nimi kerrallaan ruokailemaan pääsevät. "Katja Virtsanen." Opettaja näytti huomanneen itsekin nimessä olevan jotain väärin, ja muu luokka hihittää kihersi. Se sattui. Mitä mä ikinä olin tehnyt ansaitakseni sellaista? Juoksin naama punaisena ruokalaan.

En mä ollut ainoa kiusattu. Erästä luokkalaistani poikaa kiusattiin oikein kovalla kädellä, lähinnä erikoisen puhetavan vuoksi. Pojan pulpetti raahattiin invavessaan tai toiseen luokkaan ja häntä tökittiin karttakepillä. Mua pelotti liikaa astuakseni väliin. Ainoa asia, jonka mä uskalsin tehdä, oli valita kyseinen poika aina parikseni pelatessamme tunnilla 'vettä kengässä' -leikkiä. Toivottavasti edes siitä oli jotain apua. Myös luokka-astetta alempana oli muutama poika, joita tönittiin, haukuttiin ja kiusattiin avoimesti. Tällekään asialle mä en ikinä uskaltanut tehdä mitään. Ja mä haluan pyytää anteeksi. Mä toivon, että olisin ollut tarpeeksi rohkea mennäkseni väliin.

Yläasteella ala-asteen suuri tyttöporukka hajosi, ja suurin osa huomasi mun olevan oikein kiva ja mukava tyttö. Kiusaaminen lakkasikin suurimmaksi osaksi. Muistan kuitenkin erään rinnakkaisluokkalaisen, joka käytti hyväkseen joka ikisen tilaisuuden nälväistäkseen tai huutaakseen mulle. Voi olla, että tyttö oli sellainen kaikille muillekin, mutta silti se tuntui pahalta.

Kiusaaminen ei tee kenestäkään coolia. Se on vain ja ainoastaan typerää. Ja jos edes joku olisi uskaltanut astua kiusaajan ja sen hassusti puhuvan pojan väliin, olisi kiusaaja huomannut pian olevansa yksin. Yksikin sana voi satuttaa ja jättää valtavan arven itsetuntoon. Ole siis se ensimmäinen, joka on tarpeeksi rohkea näyttääkseen, ettei kiusaaminen ole okei. älä odota jonkun muun tekevän sitä puolestasi. Älä jätä toista oman onnensa nojaan.

Älä #kutsumua miksikään, miksikä et halua itseäsi kutsuttavan, äläkä anna muidenkaan kutsua.

weheartit

There's a girl in the tree top looking at the stars

Kesä vierähti taas ohitse yhdessä vilauksessa. Yhtenä päivänä vedin valkolakin päähäni ja huis hais viuh, yhtäkkiä huomaankin pikkuveljien palanneen jo takaisin oppivelvollisuutta suorittamaan ja mansikkasadon lähestyvän uhkaavasti loppuaan. Taas se kesä vain katosi jonnekin.

Marjanmyynti on pitänyt mut ihan aikuisten oikeesti kiireisenä. Kesätyöt alkoivat toukokuun loppupuolella ja viimeinen työviikko alkaa muutaman päivän päästä, sen jälkeen ovat kaikki maailman ovet mulle avoinna. Ei vielä mitään varmaa työtä tiedossa, ei myöskään opiskelupaikkaa. Toiveista huolimatta lääketieteellinen jäi muutamien pisteiden päähän. Lukiessani yliopistoon hyväksyttyjen listaa vatsassa ei tuntunut pettymyksen kouraisua vaan pikemminkin vähän helpotusta. Koska mä voin tehdä kuluvana vuonna mitä tahansa, eikä opiskelu pakota mua pysymään aloillani. Kahdentoista vuoden kouluputken jälkeen mä voin hyvillä mielin hengähtää hetken ja ihan vain elää. En mä ranttaliksi aio kuitenkaan heittää syksyä, on mulla suunnitelmia. Valmennuskurssi, ja jos ensikertalaiskiintiöstä joku joskus vaivautuisi antamaan hieman lisäinfoa niin saatan hakea varmuuden vuoksi kemiaa tai fysiikkaa opiskelemaan. Käyn kirjoittamassa uusiksi niin kemian kuin fysiikankin, jos saisin edes toisen nousemaan sinne laudaturiin ja antamaan kaksi lisäpistettä hakuun. Ja jos mitään tekemättömyys alkaa kyllästyttää, niin aina voi tehdä opettajansijaisuuksia tai tarttua pääsykoelukemisiin. Koska ensi syksynä mä aion aloittaa opinnot Tampereella vaikka mikä olisi.

Tää kesä on ollut tosi raskas, mutta samalla antoisa. Töiden takia olen lähtenyt töihin viidesti viikossa ennen aamukuutta tai palannut vasta kellon lähetessä puoltayötä. Töiden jälkeen olen vain heittäytynyt kirjojen ääreen väsyneenä, mutta ainakin olen viettänyt kesäni tehden jotain, mistä nautin. Aika moni on kuullut kauhutarinoita torimyynnistä, mutta mun kohdalla varsinkin tämän kesän kuskinhommat olivat paras kesätyö ikinä. Mulla on maailman parhaat työkaverit, työ jota tehdessä tuntee oikeasti ansaitsevansa palkkansa, ihanat pomot ja mansikoita saa maistella päivittäin. Palkkakin on noussut tasaisesti työkesien karttuessa. Ton työn ansiosta mä oon päässyt näkemään muikeita lasten hymyjä ja iloisia mummoja, saanut kehuja, päässyt näkemään Hyvinkään yöelämää ja kokemaan, kuinka järjestetään juhlat ukrainalaisittain. Eikä ensi vuodestakaan tarvitse hätäillä, sillä pomo pyysi tulemaan juttusille ennen kuin lyön mitään ensi kesäksi lukkoon.

Ehkä töiden loppuminen tarkoittaa sitä, että kirjoittelen taas aktiivisemmin. Tai ehkä ei. Sen näkee pian. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää minä. Viimeinen teinivuosi - check! Tästä se lähtee :)