You and I could be the best thing ever

Terveisiä yliopistomaailmasta ja mun omasta pienestä lääkiskuplastani Tampereelta!

Kesällä kaikki vain jotenkin järjestyi. Löysin unelmieni asunnon, jossa tulen näillä näkymin asustelemaan kutakuinkin seuraavat kuusi vuotta. Matkaa kampukselle on vain reilut pari kilometriä, ja kaikki muu on vielä sitäkin lähempänä. Joskus oli vaikeaa kuvitella, että kauppaan, puistoon tai baariin voisi vain kävellä, heittää takin niskaan ja löytää itsensä muutaman hetken kuluttua määränpäästä. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Muutama viikko sitten kävelimme ja pyöräilimme muutaman kurssikaverin kanssa käytännössä koko keskustan ympäri, söimme mustaa makkaraa (uskokaa pois, kyllä se on ihan syötävää, ainakin jos kyljessä tulee puolukkahilloa), kävimme ylhäällä Näsinneulassa, maistoimme Pyynikin kuuluisia munkkeja ja herkuttelimme paikallisen jätskifirman tarjonnalla (joka muuten on ehkä parasta jäätelöä koko Suomessa). Kotipuolessa ajatus olisi täysi mahdottomuus. Kivenheiton päässä on ihanan vehreä puisto suihkulähteineen, enkä malta odottaa sopivaa hetkeä käydä valokuvaamassa Tammerkoskea pimeän tultua. Koko kaupunki on niin kaunis, vielä nytkin kun syksy alkaa jo saapua sateineen ja kurakeleineen. Rakastan tätä paikkaa!

Lääkis on pitänyt mut kiireisenä koko kuluneen kuukauden ajan. Kaikkea mahdollista on tapahtunut hirveän lyhyessä ajassa. Jo tähän mennessä on tultu hyvin tutuiksi Anne-nuken ja defibrillaattorin kanssa, harjoiteltu verinäytteen ottoa, eristetty DNA:ta ja käyty seurailemassa sairaalan menoa muutaman potilaan kanssa. On istuttu luennoilla, seminaareissa ja paneeleissa, tuskasteltu PBL-keissien oppimistavoitteita (miten oi miten hengitystiepotilasta voi pitää aasinsiltana soluelimiin ja elektronimikroskooppiin?) ja tuijoteltu histologisia preparaatteja mikroskoopin läpi niin että silmiä särkee. On etkoiltu ja juhlittu, toogailtu, kierretty keskustan baareja yhdessä terveysalan opiskelijoiden kanssa ja selvitty injektioista aka fuksiaisista enemmän tai vähemmän kunnialla. Olen ollut jonottamassa injektioteemaa koulun ovella neljän jälkeen aamuyöstä, nauttinut ilmaisista kahveista ja pitsoista ja nauranut sydämeni kyllyydestä milloin missäkin seurassa.

19.7.2015

 "Pelottaa. Tai ehkä ennemminkin jännittää, sellaisena pienenä kutkutuksena vatsan pohjassa. Vanhat ystävät jäävät taakse pääkaupunkiseudulle, ja vaikka kuinka yrittäisi pysyä yhteyksissä pitäisi kyetä hyväksymään se tosiasia, ettei näkeminen enää onnistu tunnin varoitusajalla, enkä voi illalla tulla käymään täältä saakka vain kahvilla ja jutustelemassa. Löydänköhän uusia ystäviä? Mitä jos jäänkin taas yksin, niin kuin joskus aiemminkin? Tai jos olen aivan kummajainen siellä muiden joukossa? Sen näkee sitten, mutta kyllähän sitä hieman murehtii ja stressaa jo nyt."

Turhaan mä pelkäsin. En mä vielä sydänystäviä täältä ole löytänyt, en ehkä ystäviäkään, mutta kavereita aivan varmasti. Ja mistä sitä tietää mitä tässä käy kun ehditään paremmin tutustumaan. Kertaakaan en ole joutunut istumaan yksin luentosalissa tai ruokalassa, ja vaikka aluksi tunsinkin itseni vähän ylimääräiseksi istuessani pöydänjatkeeksi niin sekin tunne on jo helpottanut. Meillä on aivan timanttinen vuosikurssi, ja hupitutoritkin ovat kivoja. Vajaa pari vuotta sitten tuskailtiin penkkareita muutaman aktiivisen abin voimin, ja nyt yhtäkkiä uusissa ympyröissä niitä innokkaita tekijöitä onkin puolet vuosikurssista. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, jos kurssi on nimetty Cursus Kukoksi? ♥

(C) ??? (en siis minä)

(C) ???