Paniikki iskee, vähän

Koeviikko. Bilsa ja yh takana, kemia, matikka ja fyssa edessä. Tiistaina koululle tekemään joku hissan seinäjuliste ja sitten kiinalaiseen ainakin Julian ja Nooran kanssa, saa nyt nähdä et saadaanko lisää seuraa. Keskiviikkona vapaapäivä. Sitä mä odotan. Vaikka se meneekin varmaan fyssan parissa. Miksi oi miksi oon jättänyt puolet tehtävistä näin viime tinkaan? Ja miksi oi miksi mä en vaan osaa ottaa kirjaa käteen ja alkaa pänttäämään? Miten mä tuun ikinä selviämään ylppäreistä jos saan nytkin hädin tuskin vihkon kertaalleen luettua? Bilsa meni tosi hyvin, yh:sta voi olla montaa mieltä (kyl mä läpi pääsen), kemia ja matikka onnistuu, fyssa pelottaa. Viel joskus yläasteella olin mielestäni ihan älyttömän hyvä fyssassa ja kemiassa. Sit tapahtu lukio. Ja nykyään oon tunneilla pihalla kuin lumiukko. Kyllä mä silti kokeista saan hyviä numeroita. Mut ainakin mä tiedän, mitä mä en valitse ylppäreiden pakolliseksi.

Sisun kuusvuotissynttärit. Käytiin serkuilla Pusulassa, syötiin serkkutytön tekemää älyhyvää legokakkua (oon jo ilmoittanut sille, et se saa luvan tehdä mun ylppärikakun), pelattiin Blokusta ja Picturekaa, kuunneltiin musiikkia. Yritettiin saada Lauri ja Sisu leikkimään sovussa. En oo ihan varma onnistuttiinko.

Taas jäänyt kamera käyttämättä. Hupsista.

Wilma ei toimi. Paniikki. Oiskohan mun tunnukset vanhentunu? Stressaan ainakin huomiseen saakka, et joku on kaapannu mun tunnukset ja vaihtanut salasanan ja poistanut mut loppuvuoden kursseilta. Oikeesti, mitä mä ajattelen. Kuka muka tekis sellaista?

Mul on nimpparit! Sain nukkuu pitkään aamulla ja lounaan jälkeen jälkkäriks kinuski-karpalo-jäätelöä. Nam. Naapurit olivat tuoneet mulle suklaarasian mun vielä nukkuessa, eilen serkut antoi mulle sellaisen yli-ihanan supersuloisen karkkijoulukuusen. Siit tulee mun joulukalenteri, syön yhden konvehdin päiväs uuteen vuoteen saakka. Mä muuten kaipaisin seuraa uuden vuoden aattona. Jos joku muu on yhtä nolife kuin mä eli ei oo mitään suunnitelmia, niin saa ilmoitella.

Elämä on nyt eikä ensi vuonna

Mulla on ollut ihan mahtava viikonloppu. Oikeesti.

Perjantaina meillä oli ensinnäkin viimeinen liikkatunti, ja mä selvisin. Oon nyt virallisesti liikka kakkosen päässä liikan pakollisten kurssien suorittamisesta. Perjantain tunti oli itse asiassa ihan kiva ja mulle jäi semmoinen fiilis, et olin oikeesti ihan hyvä. Ensin ultimatea ja kotiarestia alkulämppänä, lopputunti futista. Kaikkein kivointa oli se, et silloin kun vastajoukkueella oli niitten parhaat pelaajat kentällä ja meidän joukkueen jätkät halus kentälle hyvät pelaajat ettei tää yks vaan jyräis siellä, mut huolittiin kentälle. Eikä vaan silleen tyyliin et "joku vielä" "no mä voin tulla" vaan tyyliin "hei tuu katja viidenneks kentälle". Jäi kyl hyvä fiilis koko kurssista, toivotaan vaan et maikka muistais mun nimen ja saisin ihan kohtuullisen numeron.

Toiseks perjantaina oli draamaa, mikä nyt vaan tuppaa aina olemaan ihan älyttömän kivaa. Käytiin läpi pari kohtausta ja puvustusporukan kanssa meidän pukuja (multa puuttuu enää sukkikset ja marimekon raitapaita, sattuuko keltään löytymään vaik keltaista?).

Käytiin kääntymässä Samulilla ja lähdettiin sitten vähän isommalla porukalla Annalle viettää leffailtaa. Ja se oli ihan sikasiistiä. Meitä oli parhaimmillaan seitsemän ahtautuneena vuodesohvalle, naposteltavaa oli ties millaista (esimerkiksi venlan tosi hyvää juustokakkua, joka oli siis tosi hyvää ruiskurusketuksesta huolimatta ;P) ja leffavalikoimaa löytyi vaikka muille jakaa. Katottiin lopulta se Disneyn Prinsessa ja sammakko, enkä muista vollottaneeni ikinä piirretylle samalla tavalla. En edes, kun Mufasa tai Bambin äiti kuoli. Mut kun se tulikärpänen kuoli! Onneks oli vedenkestävä ripsari. Kauhuleffana katottiin Rec(? saa korjata jos nimi meni päin prinkkalaa) ja olin silmät kiinni varmaan puolet leffasta ja toisen puolen kurkistelin sormien välistä. Anna oli hirmu suloinen, se peitti mun silmät pahimmissa kohtauksissa. Ja sit loppuun viel Keisarin uudet kuviot, ihmisten saattelut taksille ja linjikselle ja sit vaan höpistiin Annan kanssa loppuilta ja aamulla Annan äiti sit heitti mut kotiin matkan varrella.

Eilen olin sit hoitamassa Laurin päikkäkavereita, ikää 4 ja 6 vuotta. Ihan illasta vaan, eka ne tuli meille ja leikkivät Laren kanssa ja mä sain tehdä ihan omia juttujani. Kasilta isä sit vei meidät niille ja hoidettiin iltatoimet. Pojat ei olleet ikinä menneet nukkumaan kenenkään muun kuin vanhempien ja mummojen hoidossa jotenka niiden äiti sit sanoi, etteivät varmaan suostuisi mennä nukkumaan ihan tosta noin vaan. Se  sit oli ehdottanut, et mennään sänkyyn pötköttelemään ja lukemaan satuja ja ehkä sitten nukahtavat siihen. No tää nuorempi oli sit heti et "vai mitä, et heti kun me nukahdetaan niin sä soitat isille ja äidille et saa tulla kotiin?", sillä ei selkeestikään ollut mitään ongelmaa nukkumaanmenon kanssa ja ilmoitti ekan sadun jälkeen et nyt saa nukkumatti tulla kylään. Vanhempi sit selkeesti taisteli nukahtamista vastaan, mut neljännen sadun jälkeen alkoi kuulua toinenkin kuorsaus ja sit mä vaan pari tuntia rapsuttelin koiria ja luin omaa kirjaani. Eli aika helppo homma.

Tänään sit käytiin äidin ja Laretsun kanssa jumbossa, löytyi joululahjat ainakin marsuille, Ninjalle ja Larelle. Isälle ja eräälle tosi spesiaalille kamulle mulla on jo joululahja hankittuna, eli jäljellä enää Lassi ja äiti ja mä oon jo tosi hyvässä vaiheessa. Ideoita otan vastaan, mitä voin antaa jouluna äidille, jolle annan aina suklaata tai jotain kylpyvaahtoo tms. ja lopult homma päättyy niin et mä käytän sen lahjan, ent mitä voisin antaa 12-v pikkuveljelle?

Niin, ja tää pitää vielä sanoa: mä ja Lauri luukutettiin koko ajomatkan vantaalle ja takaisin Robinia.

"I just love to see people smile!" ♥

Jos joskus tulee huono päivä, tää auttaa aina. When you smile, the whole world smiles for you!

♥

Miks mä teen kaiken aina niin vaikeeksi?

Mua masentaa. Syvästi. Vääristä, tyhmistä, täysin turhista syistä. Miks mä annan sellaisten asioiden ylipäänsä vaikuttaa mun elämään?

Kuulin syyslomalla erään ihmisen sanoneen mua ärsyttäväksi, määräileväksi, dominoivaksi ja aivan liian kovaääniseksi. Tää ihminen ei kuitenkaan tunne mua, vaikka ollaankin samassa koulussa. Me ei olla varmaan ikinä juteltu, joten se ei oikeesti voi tuntee mua. Miks mä sitten annan sen juttujen vaikuttaa mitenkään muhun? Mä en vaan mahda sille mitään. Se oli se juttu joka laukais tän mun uusimman laskukauden.

Mulla on aina ollut tällaisia ihmeellisiä kausia, pienempänä ne vaan tuntui eriaiselta. Mun elämä on yhtä aaltoilua. Ensin oon jonkun aikaa tosi pirtee ja hyväntuulinen ja ainakin luulen, että ihmiset tykkää viettää aikaa mun kanssa. Ainakin ne ihmiset jotka mä voin laskea mun kavereiksi. Ja sitten kuulen tai teen jotain ja masennun. Tuntuu vaan siltä, että vaikka kaikki käyttäytyis ihan niin kuin hyvälläkin  kaudella, mä en silti riitä. Kun mä olin pieni, mun aallot kasvoi kauan ja sitten ne vaan käväisi nopeasti siellä aallonpohjalla. Tai ehkä mun päiväkotiaika olikin vaan pelkkää aallonharjaa. Eskarista mä muistan sellaisen lyhyen huonon hetken, eikä sekään varmaan kestänyt kuin korkeintaan muutaman viikon. Ala-asteella mun aallot muuttikin ihan muotoaan, ja tuntui siltä, et oisin koko ajan ollut pohjalla. Ja siltikin mä vaan jatkoin vajoamista. Joskus tuli hyviä hetkiä, mutta niitä hyviä kuukausia ehti olla vaan muutama ennen seuraavan yksinäisyyden fiiliksen iskemistä. Yläasteella ne vähän helpotti, lukion ekalla olin jo taas täysin aallonharjalla. Kai mä vaan odotin, et millon rysähtäisin alas. Ei siihen nyt sitten paljoa tarvittu, vaan pari sanaa joilla ei ollut oikeasti mitään merkitystä.

Okei, mä tykkään olla yksin. Oon vähän sellainen yksinäinen susi, pärjään oikein hyvin itsekin ja tartten aina mun oman rauhani. Mutta kyllä mä silti haluan että musta pidetään. Vaikka mä en hirveesti annakaan sille arvoa, et tää eräs sanoi musta tuollaisia asioita, niin se jää kaivamaan mieltä. Mietin, et ajatteleeks muut samoin, sellaiset ihmiset, joiden mielipiteellä on jotain merkitystä mulle. Ja musta tuntuu et ajattelee. Vaikka kaikki sanookin, ettei ne ajattele, ja et mä murehdin turhia, niin en mä silti saa sitä mun mielestä noin vaan. En enää lähettele ruokiksen alussa ihmisille tekstareita et missä oot, tulisitko syömään mun kanssa, koska musta tuntuu, et muut kokee sen roikkumisena. Tätä vielä pahentaa se, et joskus ainakin yläasteella oon ite kokenu sen aika ahdistavana kun joku haluais olla koulussa mun kanssa joka välkkä ja ruokis. Vihaan itteäni tän takia. Miks mä en vaan voi antaa olla ja uskoa kun mulle sanotaan, etten oo ärsyttävä? Kovaääninen, joo, mut se ei mua haittaa. Ainakaan en jää huomaamatta.

Anteeks avautuminen.

I just wanted you to know that, baby, you're the best ♥

Apua. Kyllä mä nyt vaan julkaisen tän. Enkä oo yhtään nolona. Okei oon mä vähän, koska jotkut voi ymmärtää tän pikkaisen väärin, varsinkin, jos oon lipsauttanut tonne jonkun tosi ison virheen ja kirjoittanut siis jotain ihan muuta kuin oon tarkoittanut. Toivottavasti en. Eli: älkää ymmärtäkö tätä mitenkään väärin, en oo täällä mitenkään silmät sydäminä vaan tää on tarkoitettu puhtaaksi kohteliaisuudeksi (jos toikaan nyt on oikee sanavalinta...):



Tiiättekö, tänään mä päätin kirjoittaa enkuksi. Ja siihen on ihan hyvä syykin. Saksalaisten lentokone lähti takaisin sunnuntaina (koka siis kirjoitin tän viime viikolla, niin meinaan siis 28.10.). The end of story.

I'm sorry if there are some mistakes in this following text, I know that my English grammar isn't the best possible. But this one I wanted to write in English so that there wouldn't be any misunderstandings. Yeah, I heard a rumor that some of my friends, I'm not sure who, translated my Friday's (26.10.) post to that guy I talked about... And I thought that my friend was kidding when she promised to tell my greets for him. So I think that maybe they will tell about this post too when they go to Germany, I'm not sure when they're leaving (okay, now I know: they're leaving this Wednesday) so it's also possible that somebody is so impatient that she (I assume it's she, I'm quite sure there isn't any boys going to Germany from my school, at least my Facebook says so) will send this post's link to him. (Why do I have this feeling that my English sucks today? Normally writing isn't this hard!)

And now I forgot what I had to tell. Damn it. So, anyway, this is for S: You are the best-looking guy I've ever seen, and it was really... fun? to watch you those two days. I guess I'll never see you again, but I'm always in Facebook in case you want to contact me. In case you don't remember me, this might help: it was my history group's teacher who tried to teach in English on Thursday, I sat next to window. And Friday I had black translucent top with lace on shoulders, I was cutting bread same time as you at lunch with my black-haired friend. If you don't remember me now, then I guess you just don't remember me. But anyway, I just want to say that I like your hair and eyes :) Best wishes for you, I will probably always regret I didn't come to say hi to you. And I hope that you will see this text. AND take this post as a compliment.

And now someone will come here and tell me that this rumor about my Friday's post is just a rumor. It would be so my luck.

Dinosauruksia sängyn alla

Taas mennyt viikko kirjoittamatta. Kyl sen huomaa, et syysloma on ohi. Mullahan on melkeen kiire!

Okei, ei tää kirjoittamattomuus (onks se edes sana?) ei kyl oikeastaan johdu niin ollenkaan kiireestä. Juu, mulla on ollut kiire, mut hyvin oisin silti ehtinyt kirjoittaa. Itse asiassa oon kirjoittanutkin. Ja siinähän se ongelma olikin. Mulla on tuolla luonnoskansiossa yksi ihan spesiaali postaus, jonka kirjoitin maanantaina kuultuani yhden mua koskevan asian koulussa. Mutta se on sellainen postaus, etten tiedä, kehtaanko sitä tänne julkaista. Oon näyttänyt sitä parille kaverille, ja kaikki on sanoneet, ettei oo mitenkään nolo, mut saa nyt nähdä. Jos laitan sen, niin laitan sen viimeistään tiistaina. Mut sen näkee sit.

Mitään en kauheen ihmeemmin oo tehnyt. Kouluun oon raahautunut tunnollisesti kuten aina, samoin harrastuksiin, viikonlopun vaan löhösin. Torstaina selvisin kutakuinkin kunnialla bilsan välikokeesta, vaikka olinkin kerrannut ihan vääriä asioita. Mun ja rakkaan televisioni suhde takkuilee, aikaa ei löydy mistään ja tallentava digiboksi täyttyy täyttymistään, kun en ehdi päivittäin vilkaista kuin korkeintaan Simpsonit. Katsomatta ainakin koko viikon Criminal Mindsit, niistä saan sitten nauttia nyt viikonloppuna matikan ja fysiikan ohella.

Tänään meidän Laren päiväkodissa vietettiin Halloweenia (englanninkielinen päikkä, jonka omistaa amerikkalainen lastenhoitaja, joten Halloween on siellä tosi iso juttu), ja lapsilla oli lupa viedä jotain hyvää, kunhan siitä riitti kaikille. Ryhdyin sitten eilen illalla vääntämään kolmeakymmentä muffinssia. Pelkkään koristeluun meni tunti, mutta tuli niin hienoja, ettei haittaa yhtään. Ja hyvänmakuisiakin. Valmista tuli vasta puoli yhdeltätoista, joten se niistä yöunista. Mut maksoi kyllä vaivansa. Saivat kuulemma paljon kiitosta.

Spotify toimii taas, sen kanssa tappelin varmaan kuukauden päivät. Tortillat. Hyvä  Maria Kallio -dekkari, tosin olin taas niin kärsimätön et vilkaisin murhaajan Wikipediasta. Mistäköhän toi tapa on tullut? Varmaan siitä, kun luin Seita Parkkolan Jalostamon joskus kasilla. Heti ensimmäisellä sivulla kerrottiin jonkun kuolevan ennen tarinan loppua, ja sitten lopussa mun ehdoton suosikkini sitten hukkui. Vollotin kirjan loppuessa, enkä oo sen jälkeen halunnut enää kiintyä kirjoissa tai leffoissa murhaajiin/kuoleviin ja sen pystyy välttämään vain tietämällä nämä henkilöt etukäteen. Draamaa, ja mä alan olla oikeesti tosi rakastunut tohon mun rooliini. Se vaan on niin ihana. Malla on mulle oikee luonnerooli, ihan samanlainen kuin mä pienenä. Se möläytysten tasokaan ei paljoa lähemmäs voisi mennä mun lapsuuden puheita. Vai onko joku muu kailottanut päiväkodissa kovaan ääneen äidin olevan oikeen alkoholisti ja juovan ihan hirveästi? Oikeastihan kyse oli yhdestä saunasiideristä pari kertaa kuussa. Keväällä kukaan ei enää erota, missä Katja alkaa ja Malla loppuu. Ultimatea liikkatunnilla, kerrankin tunnen olevani oikeesti hyvä jossain lajissa. Marraskuukin tuli. Kuukauden päästä on jo talvi. Ja kohta mä huomaan varmaan olevani vanha keinutuolimummo. Minne tää aika oikein katoaa? Ellie Goulding. R-A-K-A-S-T-A-N. Miten oon voinut elää näin kauan ilman tota musiikkia? Luntakin tuli ja meni. Mun ihana höpsö kungfu-kisuni näki lunta ensimmäistä kertaa elämässään, hirmuisen hauskaa sillä tuntui olevan.

Oikeesti, kuin suloinen yksi pieni kissa voi olla? Nytkin toi pieni on tehnyt pesän mun sängyn alle ja ajattelee ilmeisesti jäädä yöks. Siellä se kehrää tyytyväisenä.