Itkuvirsiä

Long time no see!

Viime viikot ovat menneet aika ristiriitaisissa tunnelmissa.

Toka lääkisvuosi on lähtenyt oikein kunnolla käyntiin, ja on jollain tavalla aika ihanaa saada taas asua omassa rakkaassa pikku kodissani, nähdä ystäviä käytännössä päivittäin ja ihan vain opiskella vietettyäni kesän (jälleen kerran) marjahommissa kotikotona Nurmijärvellä. Joku vanhemmista opiskelijoista kuvaili meneillään olevaa LTT-jaksoa (Lääketieteellinen tieto ja tutkimus) jaksona, jossa motivaatio lähtee matalalta, mutta jossa se onnistuu vielä siitäkin laskemaan. Voin kyllä allekirjoittaa tämän. Tuntuu turhauttavalta istua luennolla, jonka parasta antia on, ettei taulukoihin saa laittaa pystyviivoja. Tiesin jo tänne hakiessani, ettei musta ole tulossa tutkijaa, joten en ole todellakaan kovin innoissani. Tietenkin yritän imeä kaiken tarpeellisen tiedon ensi kesälle suunnittelemaani syvärien tekoa ajatellen, ja on ihan palkitsevaa huomata, kuinka se tutkimuksen ymmärrys paranee joka päivä. Onneksi tätä on kuitenkin enää alle viikko jäljellä, jonka jälkeen alkaakin oikeasti mielenkiintoiselta vaikuttava ravintojakso.

Kaikista eniten olen tottakai innoissani uusista fukseista. Tuntuu jotenkin hassulta, että siitä on oikeasti vasta viikko, kun uudet pikku fuksit saapuivat emmekä olletkaan enää ne kandiseuran pienimmät. Keväällä mut valittiin yhdeksi kahdestatoista vastuuhutusta, ja nyt olen ihan täpinöissäni järkännyt etkoja ja muuta ohjelmaa täyttämään uusien opiskelijoiden vapaa-aikaa. Ehkä vähän liiankin täpinöissäni, joten ihan hyvä, että mulla on muut hutuni rauhoittamassa menoa. Jos se olisi musta kiinni, niin järjestäisin tekemistä varmaan joka päivälle... Ei ehkä se paras ajatus.

Kuitenkin tän opiskelijaelämään paluun riemun ohella mua surettaa. Ärsyttää, kun elämäntilanne ei etene, harmittaa, kun en tunne itseäni millään lailla tärkeäksi. Tuntuu vähän yksinäiseltä jopa keskellä kavereita. Sattuu, kun haluaisi vastauksia, jonkinlaisen päätepisteen tai uuden alun, muttei saa niitä. Pahinta on, kun tietää, ettei noihin fiiliksiin ehkä oikeasti olisi mitään kunnollista syytä. Miten jokin niin epäkonkreettinen asia voi tuntua niin pahalta?

Ehkä mulla on vaan perinteinen syysmasis; kun katsoo edellisvuosien postauksia, niin jotenkin ne kaikki ovat olleet näihin aikoihin vuodesta enemmän tai vähemmän alakuloisia. Viime vuonna en oikein ehtinyt kirjoittaa, mutta muistan kyllä, kuinka en yhtään tuntenut sopivani joukkoon ensimmäisinä yliopistoviikkoina. Silloin sen pisti alkujännnityksen piikkiin, mutta mitä jos tää ihan oikeasti on joku kausittainen juttu? Kesä loppuu ja muuta sellaista?

Joka tapauksessa, ajattelin, että kirjoittaminen helpottaisi. Jotenkin tästä hommasta on aina löytynyt mulle jonkinlaista lohtua, tai ainakin olen saanut tänne kirjoittamisesta väylän kertoa asioista, joista en ääneen oikein osaa puhua, mutta joita haluaisin muiden silti ymmärtävän. En muista kuluneelta vuodelta kertaakaan, jolloin olisin itkenyt (ainakaan ilman todella hyvää syytä), mutta nyt oon saanut monena päivänä pyyhkiä kyyneleitä tuntikaupalla. Joskus sitä vaan tarvitsee itkeä se turhautuminen ulos. Mutta ei se silti ole kivaa.

Tsemppiä pääsykokeisiin!

Apua, huomennahan on jo pääsykokeet! Mä muistan vielä näin vuotta myöhemminkin sen edellisen illan fiiliksen. Mitä jos en herääkään herätyskelloon? Entä jos kuski ei herää? Entä jos auto hajoaa matkalla? Mitä jos laskin unohtuu kotiin? Tai päätä alkaa särkeä eikä se helpota buranalla?

No kyllä heräsin, ja niin heräsi kuskikin. Auto pysyi ehjänä koko matkan, laskin oli mukana ja särkylääke tehosi aikalailla heti. Ja se koe meni hyvin, tai ainakin tarpeeksi hyvin.

Näin lyhyesti ja ytimekkäästi: AIVAN SAIRAASTI TSEMPPIÄ KAIKILLE, JOTKA HUOMENNA PÄÄSYKOKEEN ETEENSÄ SAAVAT! :) Se on vain koe, ja sä osaat ja pärjäät ja oot aivan mahtava ja sulla on kaikki ovet avoinna!

Jokaisesta voi tulla superlääkäri, kunhan mukana on ripaus huumoria ja itseironiaa ;)
#lukeminenkannatti

Ps. Ajattelin muuten, että tämä voisi olla ihan hyvä väylä tuoda oma mielipiteeni esille. Ylläoleva video on siis meidän kurssimme tekemä, ja uskokaa tai älkää, se on tehty aika pienellä budjetilla (puhutaan siis lähinnä kuvauksissa käytetyistä bensoista sekä Sibelius-akatemian vahvistusten matkakorvauksista). Vaikka yleisesti suurin osa katsojista on ottanut videon huumorilla ja ihan vaan hienona, hauskana projektina jollainen se on meille ollut, niin kyllä jotkut siitä ovat onnistuneet palkokasvin vetämään nenäänsä (ja ymmärrän heitä, jokaisellahan on omat näkemyksensä ja mielipiteensä ja täysi oikeus niihin). Yksi kommentti videosta on kuitenkin sellainen, josta haluaisin sanoa oman sanani, ja tässä se on vapaasti mukailtuna: "Video on elitistinen ja he haluavat liittää ammattinimikkeeseensä super-etuliitteen, ihan kuin ajattelisivat olevansa jotain yli-ihmisiä." Hei haloo. Eihän me olla vielä lääkäreitä, "superlääkäreitä" varsinkaan. Me ollaan opiskelijoita, vieläpä varhaisen vaiheen sellaisia. Mielestäni pointti on siinä, että haluamme jonain päivänä olla niin hyviä lääkäreitä kuin vain mahdollista, "superlääkäreitä", aivan kuten joku muu haluaa mahdollisimman hyväksi myyjäksi, asianajajaksi, insinööriksi, opettajaksi... Ei lääkäri ole mitenkään hienompi ammatti kuin mikään muukaan, mutta se on se meidän unelma-ammattimme.

Miksi Tampere ja sen lääkis?

Nyt se on käynnissä, korkeakoulujen yhteishaku nimittäin! Enää en joudu sitä itse miettimään, olenhan alani jo löytänyt, mutta aika monia se varmaan pohdituttaa. Tietenkin tärkein kysymys on se, mitä alaa sitä lähtisi opiskelemaan, mutta siihen minulla ei valitettavasti ole antaa vastausta. Toki voin suositella lämpimästi lääkistä: fuksivuoteni on ollut todella antoisa ja asiat mielenkiintoisia. Opiskeltavaa on paljon, mutta aikaa jää myös opiskelujen (ei tosin lääkiksen) ulkopuolelle. Toiset pärjäävät vähemmällä, toiset enemmällä lukemisella, mutta opiskelu on yhtälailla todella kiinnostavaa ja monipuolista.

Kun ala on päätetty, on edessä vielä Se Kysymys:

Missä kaupungissa haluan asua seuraavat vuodet elämästäni?

Tähänkään ei minulla ole suoraa vastausta, mutta tässä joitakin asioita, miksi minä valitsin juuri Tampereen ja sen lääketieteellisen.

TAMPERE

(C)

- Tampere on ihanan kompakti kaupunki! Asun itse Kalevassa, eli aika lailla keskellä kaikkea. Pyynikkiin, eli toiselle puolelle keskustaa, minulla on matkaa ehkä reilut kolme kilometriä ja juna-asemalle kilometri. Toiseen suuntaan minulla on matkaa sairaalalle ja kampukselleni 2,5km. Tätä kauempana käyn vain poikkeustilanteissa, sillä kaikki mitä tarvitsen löytyy kampuksen ja Pyynikin väliltä.

- Vaikka Tampere onkin Pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki ja Suomen kolmanneksi suurin kaupunki, täällä on  kaunista ja suhteellisen rauhallista, mutta kuitenkin eläväistä. Puistoja on vähän joka mutkassa ja talot varsinkin Kalevassa värikkäitä ja suhteellisen matalia. Jotenkin sitä aiemmin aina mielsi sanan kaupunki Helsingin keskustaan: kauheasti ihmisiä, korkeita taloja, jatkuvat ruuhkat, tähdetön taivas, pakokaasunhuuruinen ilma... Täällä on ihan erilaista, jopa keskustassa, ei vain täällä Kalevassa.

- Tampereella on ihan omanlaisensa ruokakulttuuri. Wingsit ja Tapolan musta eivät vielä ole oikein muhun iskeneet vaikka ihan syötävää sapuskaa nekin ovat, mutta Tampereelta löytyy muutama todellakin käymisen arvoinen vohvelikahvila. Pyynikin kuuluisat munkit vievät kielen mennessään ja perinteisten Valion ja Ingmanin sijaan Tampereen kaupunkikuvaa koristaa kesäisin Minetin jäätelökojut, joissa myydään mm. sellaisia makuja kuin jogurttimetsämarja ja hubbabuban makuinen Superman. Jos jäätelöä tulee talvella ikävä niin nou hätä, Minetillä on myös ympäri vuoden auki olevia jäätelökahviloita. Tampereelta löytyy myös valtava määrä aivan ihania kahviloita sekä pizzeria, jonka listalta voit valita sadasta eri vaihtoehdosta.

- Julkinen liikenne toimii oikeasti hyvin! Bussit ovat suht harvoin myöhässä, silloinkin yleensä vain muutaman minuutin, ja niitä kulkee ainakin Nurmijärveen verrattuna usein. Lähes jokaisessa bussissa näkyy valotaululla seuraavan pysäkin nimi, mikä helpottaa ainakin jos on menossa uuteen paikkaan. Hinnat ovat myös kohtuullisia kunhan on hankkinut itselleen matkakortin, tällä hetkellä hinnat ovat alle 24-vuotiaille ja opiskelijoille 1,3e arvolipulta ja kuukausikortti 34e (ilman matkakorttia kertalippu 3e). Ratikkakin on kuulemma joskus tulossa, tähän tosin kannattaa suhtautua skeptisesti. Kauemmas pääsee kätevästi junalla tai Onnibussilla. Suhteellisen harvoin tuota julkista liikennettä kuitenkaan tarvitsee, kun kävellen tai pyöräillenkin pääsee kätevästi paikasta toiseen :)

- Asuntotarjonta on suhteellisen hyvä moneen muuhun kaupunkiin verrattuna, ja ainakin Helsinkiin nähden vuokratkin ovat inhimillisiä. TOASilta saa soluasunnon käden käänteessä ja jos ei ole liian nirso asuinpaikan suhteen, niin yksiönkin saa yllättävän nopeasti.

- Ihmiset! Oikeasti. Toki tähän voi vasta-argumetiksi sanoa, että yhtälailla muuallakin on mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, mutta ei se tarkoita sitä etteikö täälläkin olisi. Ja Tampereen murre on oikeasti hauskaa kuunnella! Toisaalta, ei oikeastaan kukaan mun tuntemani sitä sanan varsinaisessa merkityksessä puhu, mutta aika monen puheesta kuulee ainakin silloin tällöin tamperelaisittain lausutun ärrän tai tamperelaisen sanan, kuten rotvalli, nääs tai moro.

- "Minä olen teidän matkaoppaanne Simo Frangén, ja minä en lähde matkalle maailman ympäri. Minä lähden Tampereelle."

- Ei väliä, mistä päin Suomea tulet, mutta osaat silti todennäköisesti ulkoa jo yhden Tampereen postinumeron. Valitettavasti "kolme kolme sata yksi Tampere kymmenen" on varattu postilokeroille, eli et koskaan tule tuossa osoitteessa asumaan.

- Tampereella on oikeasti tosi vilkas opiskelijaelämä. Poikkitieteellisiä bileitä on yleensä vähintään kolmet kuussa (Kolmiot, Haalarit ja Pistot), ja ainakin meidän kandiseura järjestää vaikka mitä muutakin puuhaa. Kerhoja on paljon aina Debate Societysta valokuvaus- ja tanssikerhoihin, ja yliopistoliikunta on halpaa ja tarjonta monipuolista.

TAMPEREEN YLIOPISTON LÄÄKETIETEEN YKSIKKÖ

TLK:n Tahkon reissulta viikko sitten, (C): A. Lassila

- PBL. Jos kysyt tamperelaisilta mediisinareilta kaupunkivalinnan syytä, hyvin moni antaa ensimmäiseksi vastaukseksi PBL. Olen tainnut tästä opintomuodosta kertoa jo aiemminkin, mutta nyt voisin avata tätä vielä hieman enemmän. Meillä Tampereella istutaan melko vähän luentosalissa. Se sijaan pääasiallinen opetusmuoto on vähän Housea muistuttava problem based learning. Pari kertaa viikossa tapaamme noin kymmenhenkisen pienryhmämme kanssa tutorin valvovan silmän alla. Puramme edellisellä kerralla sopimamme oppimistavoitteet puheenjohtajan johdolla yhdessä keskustellen. Jos jokin asia jäi epäselväksi, osaa todennäköisesti joku ryhmäläinen auttaa. Yleensä tutorit puuttuvat keskusteluun vain, jos asia alkaa mennä kovastikin ohi aiheen tai esitämme tutorin mielestä väärää tietoa. Kun oppimistavoitteet on käyty läpi tutor jakaa uuden ongelman ja valitsemme uuden puheenjohtajan ja sihteerin. Ongelmat vähän vaihtelevat, mutta usein paperilla lukee jokin klassinen potilastapaus, esimerkiksi tällainen:

"Vastaanotollesi tulee 20-vuotias perusterve naispuolinen opiskelija, joka on loukannut ranteensa luistellessaan. Muutaman vuoden luistelutauon jäljiltä taidot olivat hieman ruosteessa, ja kaatuessaan nainen oli ottanut oikealla kädellä vastaan. Ranteesta oli kuulunut napsahdus kaatumisen yhteydessä. Nyt havaitset ranteen olevan turvonnut, myös hematoomaa on selkeästi nähtävissä."

Ensin varmistetaan, että kaikki ymmärsivät lukemansa. Jos jokin sana on entuudestaan tuntematon, sitä pohditaan yhdessä  ja tarvittaessa kysytään tutorilta apua. Kaikki saavat heitellä ajatuksiaan tapauksesta, ja katsomme esimerkiksi tapauksen röntgenkuvat verrokkeineen jos sellaisia on. Sihteeri kirjaa ajatukset post-iteille, jotka ryhmitellään taululle ja joiden pohjalta sovitaan oppimistavoitteet (tässä tapauksessa niitä voisi olla esim. ranteen alueen anatomia ja yläraajan verisuonitus), joita tutor tarvittaessa täydentää. Tietenkin tää metodi tarkoittaa sitä, että omalla ajalla pitää opiskella enemmän ja useammin, mutta toisaalta tämä helpottaa tenttiviikkoa kun iso osa työstä on jo tehtynä ja luennoilla ei tarvitse aina olla ihan niin skarppina.

- Jaksomuotoinen opetus. Sen sijaan, että opiskelisimme anatomiaa yhdellä kurssilla ja fysiologiaa toisella ja kolmannella vielä histologiaa, opiskeluvuosi on jaettu n. kuuteen jaksoon, joihin sisältyy useita eri asioita. Esimerkiksi nyt lopuillaan olevassa liikuntajaksossa olemme opiskelleet mm. tuki- ja liikuntaelimistön anatomian, luun, ruston ja lihaksen histologian, murtuman paranemisen fysiologian, neurovaskulaarianatomiaa, haavojen sidontaa ja ompelua sekä refleksien toimintaa. Nämä kaikki läntätään yhteen jaksotenttiin, vaikka harvakseltaan onkin joitain pienempien kokonaisuuksien tenttejä kuten anatomian suullinen kuulustelu tai histologian preparaattitentti. Mielestäni tämä on hyvä juttu. Pienten yksityiskohtien sijaan jaksomuotoiset tentit testaavat kokonaisuuksien ymmärtämistä.

- Hyväksytty/hylätty-arvostelu. Luit oikein. Meillä ei jaeta arvosanoja, vaan noita pikkutenttejä lukuunottamatta arvosteluna toimii hyväksytty/hylätty, rajana 50% pisteistä. Omat pisteet saa toki tietää kysymällä, karkea pistejakauma ja keskiarvo ovat kaikkien nähtävillä. Opiskelijoita ei laiteta jonoon sen mukaan, kuka pärjää parhaiten, mikä vähentää kilpailua. Sen sijaan kaikki tsemppaavat toisiaan. Tuo 50% pisteistä saattaa kuulostaa vähältä, mutta sekin vaatii oikeasti töitä ja asioiden ymmärtämistä.

- Vaikka meillä klinikka alkaakin myöhemmin kuin muissa kaupungeissa (4. vuoden jouluna), niin se poisjäävä osa klinikasta on integroituna preklinikkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että me olemme jo nyt käyneet useampaan otteeseen sairaalan puolella juttelemassa potilaiden kanssa, seuranneet menoa neuvolassa ja ottaneet verinäytteitä, suturoineet, sitoneet haavoja, päässeet kokeilemaan olan ja polven punktioita ja tehneet muutenkin vaikka ja mitä. Ilmeisesti myös klinikkavaiheen teoriaa opetetaan enemmän preklinikassa, eikä klinikkavaiheessa enää ole luentoviikkoja (kuten kaiketi muualla) vaan pelkkiä maanantaiseminaareja.

- Syksyksi 2016 valmistuu aivan upouudet tilat Arvon kylkeen korvaamaan vanhan ja retrohenkisen Bion, nimittäin Arvo 2 (tutuille Brvo)! Arvo itsessäänkin on vain muutamia vuosia nuori, ja Taysia uudistetaan paraikaa. Dissektiot ja obduktiot sun muut tapahtuvat yhtälailla modernissa (jos tarkkoja ollaan, niin ilmeisesti Pohjoismaiden moderneimmassa) Kirurgian koulutuskeskuksessa. Brvon myötä tähän mennessä toisistaan erillään Kaupissa opiskelleet lääkisläiset, terveystieteilijät ja BioMediTechiläiset saadaan kaikki saman katon alle, joten lääkiskupla ei enää syksyllä ole aivan yhtä vahvana keskuudessamme (oikeasti, onko muitakin ihmisiä vielä olemassa, kun en ole sellaisia viime aikoina nähnyt? o.O) Brvon ulkoseinien kirjavankukertavat värit saattavat aluksi aiheuttaa oksennusrefkleksin, mutta kokemuksen syvällä äänellä: kyllä niihin tottuu.

- Kandis on rakkautta <3 Kandis on se asia, joka pelastaa aikaisen luentoaamun ja myöhäisen ryhmätyön ja pitkän tauon pakollisen opetuksen välissä ja oikeastaan kaiken. Ilmaista kahvia ja teetä sekä vertaistukea, uusia (ja vanhoja) lehtiä, lautapelejä... Kandis on hyvä paikka lukea Flatus ja pohdiskella kavereiden kanssa, keitä juorutädin uusimmat kohteet ovat. Villit huhut kertovat, että Brvolle siirtyvään kandikseen olisi tulossa myös tiskikone.

- Meidän kurssi on järjestänyt asiat niin, että pääsykokeen tekniset järjestelyt olisivat hakijoille mahdollisimman helppoja, nimittäin tarjolla on hotellitarjous pääsykokeiden ajaksi sisältäen opastuksen koesalille. Pääsykokeen jälkeen illalla järkätään myös aivan huikeat Ohi on -bileet, joissa saa purettua kaiken sen pääsykoestressin ja joista löytyy aivan varmasti vertaistukea. Kannattaa käydä tsekkaamassa enemmän bileistä ja hotellimajoituksesta fb-tapahtumassa:
Tampereen Ohi On-bileet