Rakastan joulua. Eiköhän se ole tullut jo kaikille selväksi, mutta sanon sen kuitenkin. Sillä mä ihan tosissaan rakastan, rakastan, rakastan joulua. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan jouluihminen henkeen ja vereen.
Mä muistan kuinka ne lapsuuden joulut olivat jotain niin uskomatonta ja ihmeellistä, silloin kun vielä tosissaan uskoi joulupukkiin. Odotin koko päivän ikkunassa, ja aina välillä näin tontun vilahtelevan ikkunan takana. Aina välillä oli pakko rientää ovelle, vaikka tiesinkin tädin vain koputtelevan seinään kiusallaan. Kun pukki lopulta tuli, lauloin Tuiki tuiki tähtöstä tai Hepo hirnahtaa (jotka tosissaan olivat lapsuuden bravuurini) ja autoin lahjojen jakamisessa. Kerran äiti päätti viettää joulun Lapissa, jossa pukki tuli mökille oikean poron ja joulumuorin kanssa. Mä olin onneni kukkuloilla päästessäni istumaan joulupukin rekeen. Vaikka eihän se tuntunut tietenkään samanlaiselta kuin kotijoulut. Ne ovat parhaita. Yhtenä vuotena pukilla näkyikin valkean parran takaa mustaa tukkaa. Silloin mä lakkasin uskomasta.
Tänä aattona pukin tullessa lahjakierrokselleen mä katsoin mun ekaluokkalaisen pikkuveljen innostunutta ilmettä ja aloin miettiä, kuinka paljon mulle merkitsee se, että Laurilla on riittänyt uskoa näinkin kauan. Jos multa kysytään, niin en haluaisi sen koskaan lakkaavan uskomasta. Okei, mä myönnän, onhan se vähän lapsellista, mutta siinä on jotain täysin omanlaistaan jouluntaikaa. Jos sen kadottaa, sitä ei enää saa takaisin; se on mennyttä iäksi. Vaikka tokihan mä rakastan joulua näinkin. Aatonaattona koristellaan kuusi poikien kanssa ja aamulla herätään katsomaan Tonttu Toljanteri ja avaamaan Joulupukin kuuma linja. Lounaaksi syödään joulupuuro, ja mantelin saaja menee seuraavaksi naimisiin (kohtalo on ilmeisesti luovuttanut mun suhteeni: monen vuoden manteliputki loppui ja manteli päätyi Lassin lautaselle). Katsotaan joulurauhan julistus, rentoudutaan, pukki tulee jakamaan lahjat, syödään jouluruoka, käydään joulusaunassa ja vain nautitaan. Kukaan ei itke, kukaan ei marise, kukaan ei riitele, kukaan ei valita vaikkei lahja olisikaan mennyt täysin nappiin. Viedään kynttilät hautausmaalle. Ja Miirun haudalle myös.
Ehkä mä osaan nykyään nauttia joulusta jopa enemmän kuin silloin pienenä. Kyllä mä myönnän, että silloin näin sen päivänä, jolloin saa syödä valtavasti karkkia ja saa ison läjän uusia leluja. Tänä jouluna mä tosissani huomasin, että nykyään se antamisen ilo on paljon suurempi. Mä en ole ollut aikoihin niin onnellinen kuin viime yönä hiippaillessani olohuoneeseen viemään lahjapaketit kuusen alle ja seuratessani muiden ilmeitä pakettien avautuessa; ainakin pojat vaikuttivat maailman onnellisimmilta ihmisiltä. Aattoyössä oli jotain taianomaista. Mä vain istuin siinä kuusen juurella, katselin pakettikasaa jossa yhdessäkään lahjassa ei lukenut omaa nimeäni enkä oo aikoihin tuntenut itseäni yhtä eläväksi.
Joten hyvää ja ihanaa joulunaikaa! :)
♥:llä Katja
♥:llä Katja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti