Pieni enkeli untuvapilvellä

Mä halusin aina pienenä koiraa ylitse kaiken. Pyysin jopa päiväkotitätejä puhumaan äidille ja isälle mun puolestani, mutta eihän meidän kissatalouteen tietenkään hankittu sitä dalmatialaista. Jossain vaiheessa mä pyysinkin, että jos en koiraa saa, niin antakaa mun ottaa edes marsu, eikä luvan saamiseen tainnut mennä päivää pitempään. 

Hani ja Ella muuttivat meille kesällä 2009, juuri ennen koulujen alkua. Virallisesti ne olivat mun ja Lassin yhteiset, mutta kyllä se vain minä olin joka niitä hoiti. Marsut asuivat mun huoneessani aina viime kevääseen asti, joten mä olen seurannut niiden kasvamista ja elämistä aitiopaikalta koko niiden pienen iän.

Hani ja Ella kesällä 2011

Hani mun rippijuhlissani 2010

Kesällä me huomattiin, että Ella laihtui silmissä. Tuttu eläinlääkäri antoi neuvoja, seurattiin painoa ja ruokittiin pientä kauravellillä ruiskun kautta. Välillä se paino lähtikin nousemaan. Aina joskus se oli vähän apaattinen ja vain kölli häkin pohjalla, mutta useimmiten ihan virkeä ja hyväntuulinen. Jossain vaiheessa paino laski taas ja kävin Ellan kanssa eläinlääkärissä. Kuiku oli siinä vaiheessa jo niin laiha, ettei sitä voinut rauhoittaa ja tutkia kunnolla, vain sen mitä eläinlääkäri päällepäin näki. Etuhampaat olivat kasvaneet ylipitkiksi ja ne lyhennettiin, käskettiin jatkaa tukiruokintaa ja seurailla painoa. Näin tehtiin, ja jälleen paino saatiin pieneen nousuun.

Aivan joulukuun lopussa, uudenvuoden aatonaattona, mä heräsin vasta muun perheen ollessa reissussa ja menin katsomaan marsuja. Ella oli aiemminkin löytynyt makoilemasta, mutta aina viimeistään kosketuksesta se pomppasi ylös. Nyt ihmettelin kun ei pientä kuulunut kolistellessani hieman häkkiä ja ruokapussia. Ella oli kaivanut mökissä itselleen kuopan, jossa se makasi.

Kaksi vuotta sitten meidän kissa jouduttiin lopettamaan. Se oli jo vanha,  mutta hyväkuntoinen vielä viimeisinä elinäivinäänkin. Yhtenä päivänä se oli pudonnut ojaan, noussut takaisin naapurin pihatielle ja jäänyt sinne makaamaan. Sieltä isä sen haki ja kantoi Miirun petiinsä, tarjottiin ruokaa ja vettä ja kuivattiin. Sinne petiinsä se jäi, ja myöhemmin illalla huomasin sen nousseen pedistä, kävelleen muutaman askeleen ja lyyhistynyt lattialle. Mä pidin Miirua sylissä ja silittelin sitä eläinlääkärille lähtöä odottaessa. Miiru tuli takaisin pahvilaatikossa, ja seuraavana päivänä se haudattiin pihan reunaan.

Mä en olisi ikinä uskonut, että marsu voisi muistuttaa kissaa. Mutta kun näin Ellan puruihin kaivautuneena mä näin Miirun lyhistyneenä olohuoneen lattialle.

Nappasin Ellan syliini ja yritin soittaa äidille ja isälle. Tarjosin vettä ja kurkkua, ja siinä se makasi mun sylissäni lähes täysin velttona. Lopulta äiti ja isä vastasivat ja tulivat kotiin, soiteltiin ensin tutut eläinlääkärit ja sitten eläinlääkäriasemalle. Lopulta eräs tuttu eläinlääkäri ajoi pihaan, ja myöhemmin samana päivänä Miirun haudan viereen kaivettiin toinen, hieman pienempi.

Hani jäi yksin, mutta vaikka meillä kaikillla oli Ellaa ikävä, täytyi Hanille etsiä seuraa. Marsut tarvitsevat seuraa toisilta marsuilta, ja Hanistakin näki, kuinka yksinäistä sillä oli ilman kaveriaan. 

Eilen mä ja Lassi ajettiin Itä-Helsinkiin, jossa meitä odotti pahvilaatikossa kaksi pientä kuikuttajaa. Mitään yhtä pientä ja suloista mä en ole nähnyt pitkään aikaan. Kotona pienet nimettiin Minniksi ja Iirikseksi, ja vaikkei Hani tuntunut korvaansa lotkauttavankaan vauvojen suuntaan, niin tänään mennessäni aamulla katsomaan marsuja ne nukkuivat kaikki kolme yhdessä kasassa. Iiris ja Minni ovat vielä niin pieniä, että mahtuvat helposti molemmat Hanin kylkeen kiinni, ja Hanikin tuntuu adoptoineen pikkuiset ihan omiksi lapsikseen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka tästähän vasta alkaakin Minnin ja Iiriksen tarina :)

Pikku-Iiris, takana näkyy vähän Minniäkin :)

Kaipaus ei katoa koskaan. Mulla on joka päivä hirmuinen ikävä niin Miirua kuin Ellaakin. Mutta vaikka ikävä ei unohdukaan, niin suru jää taakse. Ellalla on nyt paremmat oltavat eikä Miiruakaan enää vaivaa vanhuuden kivut ja säryt. Aika parantaa haavat, vaikka aina niin ei uskoisi.

Kun olet surullinen,
joku lohduttaa sinua.
Jos kukaan ei välitä,
jos kukaan ei lohduta,
istuu enkeli viereesi.
Se silittää poskeasi,
se pyyhkii kyyneeleesi.
Se hohkaa valoa ja ymmärrystä,
se halaa vaikeina aikoina.
Se kuiskaa korvaasi:
"Olet tärkeä."
Kuka vain voi olla juuri sinun enkelisi.
Levätkää rauhassa ♡