All the rules wide known they mean nothing to me

Kuvisluokan lattia vuorattu jesarilla ja jätesäkeillä, ihmiset hyppimässä märän maalin yli. Kädet ja polvet vähän kuin sateenkaaret, poskessa vaaleanvihreä maalitahra. Ikkunasta näkyy vain valkoista lunta kaikkialla. Disneymusiikkia jatkuvalla soitolla, ihmiset laulamassa mukana. Naurua ja iloista jutustelua. "Hei mitä jos tehtäisiinkin näin?" "Joo tehdään vaan!". Mehukattimehua ja sipsejä, hiukset hätäisellä nutturalla, päällä vaatteet joita ei ikinä kehtaisi käyttää koulussa normipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee, työn edistymisen näkee silmissä. Se tunne, kun kaikki seitsemän rekkalakanaa ovat sun silmiesi edessä valmiina ja niin hienoina. Vajaan parin viikon päästä voi kivuta ylpeydellä rekkoihin, koska hitto vie, niiden lakanoiden eteen on nähty vaivaa. Mä oon nähnyt vaivaa. Rakkautta.

Valtavan hyvä kirjasarja. Luen aamuisin, iltaisin, syödessäni, katsoessani televisiota, koko ajan. Imen vaan niitä sanoja mun silmilläni ja elän täysillä mukana. Tuntuu kuin se oikea elämä olisi siellä sivujen välissä eikä täällä. Ihanuutta, kun voi unohtaa kaiken ympärillä ja sulkea pois kaiken, mitä huudan pääni sisällä. Mikään ei oo niin ihanaa kuin kirjasarjat. Kun kirja loppuu, ei tarvitsekaan hyvästellä niitä niin tärkeiksi tulleita hahmoja vaan voi tarttua seuraavaan kirjaan ja aloittaa uuden tarinan. Kauheaa, kun kirja ei noudatakaan sitä tärkeintä kirjoittamatonta säätöä vaan juuri se hahmo, johon samaistuu täysillä, kuolee. Toisaalta, ne ovat niitä parhaita kirjoja. Itken illan, mietin yön ja aamulla tartun seuraavaan kirjaan ja aloitan uuden seikkailun. Tartun kirjastossa ihan spontaanisti kirjaan, jossa on jännä kansi ja huomaan, että se on ihan täydellinen, jotain erilaista kuin edellinen. Koska yksikään dystopia ei enää tunnu samalta nyt, kun Divergent on luettu kannesta kanteen, kaikki kolme kirjaa. Jos on aikaa, lukekaa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjarakkautta.

Autoja ei missään ketään muita kuin mä itse, matkalla mistä lienenkin takaisin kotiin. Radiosta ei tule mitään, joten kerrankin annan ajatusten vain kulkeutua sinne minne ne haluavatkin. Jotenkin alan käymään yksinkeskustelua asiasta, jossa ei ole mitään järkeä. Kuvittelen selittäväni eräälle ihmiselle yhtä mun tekoani, ja sanoja vaan tulee. Jossain vaiheessa mä huomaan puhuvani asioista joita en ole ikinä aiemmin tiedostanut. Niitä outoja hetkiä, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Koulussa tulee mieleen käydä kiittämässä tätä henkilöä, mutta kun nähdään käytävällä mä en saakaan suutani auki. Olisi outoa sanoa vaan kiitos eikä muuta, mutta en voi selittää. Ne asiat, ne jutut, ne on pieniä palasia musta, mun omia pieniä salaisuuksia.



Pieni kämppä ja pieni porukka ihmisiä, puolet mulle käytännössä vieraita. Jotenkin hassua. Ja outoa ja pelottavaa. Mutta samalla kauhean jännää, sillä lailla hyvällä tavalla. Kummallista käydä ulkona muidenkin kuin Vantaan ystävien kanssa. Musiikki ihan liian kovalla, lattialla ei lasinsiruja vaikka kello on jo yli puolenyön. Vessatkin toimii. Mitä ihmettä mä teen tällaisessa baarissa? Ikävä Dondoon, se on kotoisa. Mutta sitten soi YMCA ja Barbie Girl ja Ketchup Song, ja kaikki se unohtuu. Juoksu bussiin, höpöttelyä koko bussimatkan. Miksi yöbussit menevät aina Mäntysalon kautta? Perttula ihan tyhjä, kaverina vain pakkanen ja täysi hiljaisuus. Euroviisufiilistelyä keskellä yötä, ihanaa painaa pää tyynyyn ja nukahtaa kolmen jälkeen.