Viime kuukausi on ollut... mielenkiintoinen. En oikein löydä sanaa, jolla sitä paremmin kuvailisi. Ravattuani puoli vuotta lääkäriltä toiselle ja käytyäni lukemattomissa testeissä sain viimein en-niin-mukavan diagnoosin. Itkin päivän, muutaman aamun ahdisti, mutta sitten vain päätin, että en anna asian haitata. Mulla on edelleen toimivat jalat ja kädet, pääkin toimii, pystyn tekemään kaikkea sitä, mitä ennenkin. Huomasin nauravani edelleen Putoukselle ja stand upille, innostuvani joulusuklaalevyistä kaupan hyllyllä ja tykkääväni lasten kanssa olemisesta. Aion edelleen päästä vuonna 2015 Tampereen lääketieteelliseen ja työskennellä joskus tulevaisuudessa Uudessa lastensairaalassa. Miksi siis masentuisin? Miksen vain päättäisi jatkaa samaa tahtia eteenpäin kuin tähänkin asti ja vain nauttia elämästä? Minä ainakaan en aio käyttää elämääni murehtimiseen, kun aivan hyvin voin suhtautua asioihin positiivisesti.
Lokakuun vietin sijaisena pikkuveljeni vanhassa päiväkodissa. Päikkä on pieni ja englanninkielinen, ja vietin aikani lähinnä niiden pienimpien, n. 1-3-vuotiaiden hoitamiseen. Pää meinasi monta kertaa räjähtää ihan vain sen vuoksi, että ne lapset olivat vain niin söpöjä ja ihania. Yksi kutsui mua äidiksi, toinen otti mummotyyliin poskista kiinni ja rutisteli. Jos istuin lattialle, ei kestänyt montaa minuuttia kun syli oli täynnä pikkuisia kaksivuotiaita, yksi molemmilla polvilla ja yksi mahtui vielä väliinkiin. Kerran sanoin eräälle hieman isommalle pojalle "Kokeile pukea itse se haalari, tiedän sun osaavan, oot jo iso poika!" pukiessani yhtä pienempää, ja vastaukseksi sain suurielkeisen "Katso nyt minua, en minä ole iso!". Mä en kestä, miksi niiden pitää olla niin suloisia? Olisin halunnut vain kaapata ne kainaloon ja ottaa mukaan kotiin. Työpäivän päätteeksi kaikki pihan lapset huutelivat "Bye bye Katja!" ja pienten ryhmäläiset ryntäsivät halaamaan riskeeraten mopojensa menetyksen isommille. Eikä mitään niin hauskaa oltu keksittykään kuin uusi ruokalaulu "Katja, Katja, Katja, KATJA! Hihihihiii!" pöydän rummutuksen säestämänä. Mä haluan takaisin sinne. Nyt. Vaikka opettajansijaisuuksista saakin tuplasti parempaa palkkaa. Siitä tulee niin hyvälle mielelle, kun kuulee lapsien kehuneen sua vanhemmilleen. Mun on jo nyt tosi kova ikävä niitä natiaisia.
Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa, ja mun päiväkotitädin lupaavasti alkanut ura on nyt tältä erää ohi. Edessä on kuitenkin uusia haasteita, sillä kohtalon päivä koittaa 20.5. ja siihen valmistautuminen alkaa nyt. Tammikuussa alkaa valmennuskurssi, mutta ennen sitä on kerrattava lukion fysiikka, kemia ja biologia ja yritettävä kahden ensimmäisen korotusta. Jos saan joko kemian tai fysiikan (tai mielellään vaikka molemmat) nousemaan laudaturiin, on kevään haussa tiedossa pari ylimääräistä lähtöpistettä. Eihän niistä haittaa olisi, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti