13. huhtikuuta 2013

We'll run away if we must




Mä selvisin koeviikosta. Ihan kiitettävästi jopa. Vain bilsan numero tippui, ja sekin ihan ymmärrettävää kun oli kuitenkin lukion vaikein bilsankurssi.

Tässä on tapahtunut vähän kaikenlaista. Illanistujaiset, leffa ja Korkeasaari. Uusi tyttö meidän ryhmään. Mä aloin heti leikkiä suojelusenkeliä, ihan mun tapaistani. Jalat kipeenä, koska mun elämäni viimeinen liikankurssi alkoi. Robinin konsertti. Kyllä, luitte oikein. SE Robin.

Eilen olin tosiaankin koulunpenkillä istumisen sijaan Korkeasaaressa herpderppailemassa Tinun kanssa vuotuisessa koululaiskonferenssissa. Nähtiin vaikka mimmoista otusta, kissaeläimistä ei kyllä näkynyt merkkiäkään. Kuunneltiin Itämeren öljyvahinkotorjunnasta ja öljyyntyneiden lintujen puhdistuksesta, väsäsin rautalangasta ja silkkipaperista sellaisen superhienon (NOT) linnun. Ei siellä nyt oikeastaan paljoa mitään tehty. Sellainen kiva sluibailupäivä koulun keskelle. Kävin sitten katsomassa samalla kerralla The Hostin, ja oli kyllä ihan erilainen kuin  mitä mä olin odottanut. Ihan hyvä silti. Velna sanoi mulle etukäteen, että sen oli tehnyt leffassa mieli sanoa et lopettakaa jo se pussailu. Olin vähän dafuq mut nyt kyllä tajuan et mitä se sillä tarkoitti. Eihän ne pystynyt pitää näppejä irti toisistaan viittä minuuttia pitempään.

Viikko sit olin siellä Robinin Nurmijärven konsertissa mun pikkuveljen kanssa. Älkääkä naurako, koska siel oli oikeesti hauskaa. Oltiin melkein eturivissä, mutta Lare ei tietty nähnyt mitään niiden ekojen rivien 10-15v tyttöjen ohi joten se oli koko sen tunnin mun reppuselässä. Oon ihan varma et mun kädet venyi vähintään kymmenen senttiä. Ainakin seuraavana päivänä kädet tuntui siltä.





Maailman ihanin tunne. Vieläkin parempi kuin se, että kokeet on takana mutta uusi jakso ei ole vielä alkanut. Se, kun kävelet illalla hämärässä tienreunaa, eikä missään ole ketään. Ei autoja, ei ihmisiä, ei ketään. Kuuluu vain musiikki korvanapeista, omien askelten rahina ja taustalta kosken kuohunta. Kuiva asfaltti ja lumen alta paljastuva ruskea ruoho. Ainakaan mä en tiedä mitään parempaa. Silloin tekisi vaan mieli nauraa ääneen. Ainoa asia, mikä olis parantanut sitä is ollu tähdet. Mutta kyllä ne vielä ehtivät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti