Mä rakastan kesäiltoja. Niissä on oma tunnelmansa, eikä ikinä tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan.
Oon siis ollut koko tän viikon iltavuorossa, ja päivän paras hetki on aina ollut ajomatka kotiin. Vaikka painava reppu saa selän aina kipeäksi viimeistään puolimatkassa, niin siitä huolimatta nautin siitä fiiliksestä kun aurinko laskee ja koko maailma kylpee keltaisen eri sävyissä . Taivaanranta on vielä hailakan sininen, mutta pellot ympärillä kylpee keltaisessa ilta-auringossa. Ilma on täynnä perhosia ja muita ötököitä. Ja tosiaan, ikinä ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa löytää.
Mä oon tosi eläinrakas ihminen, eikä se rakkaus rajoitu vain lemmikkeihin ja kotieläimiin. Jostain syystä tuun tosi onnelliseksi jo nähdessäni sisiliskon tai hiiren vilistävän tien yli. Nyt mä oon kohdannut parin illan sisään jo pari harvinaisempaa tuttavuutta. Keskiviikkona pysähdyin katsomaan, mikä piisamirotta siitä tien yli vilahti kohti pusikkoa, ja mua kääntyikin katsomaan varmaan maailman suloisin siili. Oon nähnyt siilejä aiemminkin, mutta viime kerrasta on jo monta vuotta, ja silloin oli niin pimeää, että ei siinä paljon nähtävää ollut. Tänään taas mua tapitti parin metrin päästä urospeura, ennen kuin se kääntyi pellolle ja mä jatkoin matkaa. Heti seuraavalta pellolta mä bongasinkin jo kissan ja jäniksen.
 |
| weheartit |
Mun rakas ihana kaverini tuli takaisin Turusta tänne pääkaupunkiseudulle tän viikon alussa, ja eilen kävin sitten päivittämässä kuulumiset ja katsomassa vähän sitä biologiaa, jonka me molemmat siis kirjoitetaan nyt syksyn ylppäreissä. Ei oltu nähty pariin kuukauteen, sitten koulujen loppumisen, ja oli hirveen ihanaa nähdä pitkästä aikaa. Helpotettiin toistemme ylppäristressiä, juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä ja naureskeltiin parvekkeella. Tollaista päivää mä oon kaivannut jo useamman viikon. Alan muuttua pikkuhiljaa joksikin, jota en tunnista itsekseni. Mun päivät kuluvat vaan töissä ja töissä ja vielä kerran töissä, ja ne työt, oli ne sit kuinka kivoja tahansa, seuraavat mua uniinkin asti. Ehdittyäni kotiin otan esiin biologian kirjan ja luen keskiyöhön. Mun ajatukset ovat alkaneet kulkea suuntaan, jossa bilsa pyörii mun päässäni aina ja kaikkialla. Nähdessäni puun mulle tulee mieleen sana puryvaatti josta alan miettiä sitruunahappokiertoa, mitokondriota ja soluhengitystä. Ja tää on vaan yksi esimerkki. Mielessä pyörii myös diktyosomit, protoplastit, letaalialleelit ja vaikka mitkä muut. Tänäänkin huomatessani herneiden seassa yhden muita vaaleamman palon mieleen pomppasi heti albinismi ja että se on resessiivinen alleeli, joka pitää periä molemmilta vanhemmilta jotta ominaisuus ilmenisi. Ei luoja oikeasti, jos ylppäreihin on vielä kuitenkin sen melkein kaksi kuukautta. Kohta kukaan muukaan ei enää tunnista mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti