Isä olen täällä maailman toisella puolen

Voisin aloittaa tän nyt ihan alusta, eli miksi vattumehussa mäkin aloin nyt kirjoittaa blogia. Sanotaan vaikka että eräs nimeltämainitsematon kaveri keksi rupee pitää blogia kesän alussa, ja keksin sitten tuppautua mukaan. Tässä nyt sitä sitten ollaan, tavoitteena olisi jaksaa kirjoittaa ainakin kesän loppuun saakka päivittäin ainakin pari kolme kertaa viikossa. Kuvia yritän viljellä jonkin verran, riippuu vähän siitä et miten muistan tota kameraa (joka btw on siis Canonin EOS 1000D ja joskus hyvin paljon harvemmin joku Pentaxin pokkari) raahata mukanani ja kaivaa laukusta. Ongelma vähän siinä että pentaxin laatu jostain hyvin syvältä ja näin kohta kaksi vuotta järkkärin omistaneena en oo vieläkään saanut luettua käyttöohjeista kuin ne kaikista pakollisimmat kohdat (plus vielä se, etten todellakaan saa otettua itsestäni kovin hyviä kuvia eikä kukaan muukaan ikinä kuvaile mua, joten saatte todennäköisesti tyytyä aika pitkälti luontokuviin). Saas nähdä jos innostuisin kokeilemaan ja tutkimaan kameraa tarkemmin tässä kesän aikana, jos niin käy niin lupaan laittaa kokeiluja tännekin.

Sitten voisi päästä pikkuhiljaa ihan sinne asiaankin: viitisen tuntia ajomatkaa takana ja navin mukaan vielä reilu tunti jäljellä. Suuntana siis Rautavaara ja ukin hautajaiset, eli oon tosi pahoillani että tää bloggaaminen alkaa tällaisella surullisemmalla jutulla. Sitä en tajuu miten kukaan - siis yhtään kukaan - haluaa tulla haudatuksi Rautavaaralle, jonka keski-ikä pyörii jossain kuudenkympin tienoilla ja joka on oikeesti ihan keskellä metsikköä (matkaa sivistyksen pariin varmana kymmeniä kilometrejä). Koko kylästä löytyy tuliterän terveysaseman/jonkin sortin vanhainkodin lisäksi ehkä hyvällä tuurilla jonkinnäköinen ruokakauppa, pankki ja vaatekauppa, jossa myyjä tietää kaikkien paikan asukkaiden vaatekoot ja hyvä kun ei ole pistänyt jo pussiin valmiiksi kun menee ostoksille. Turisteja käy ehkä viisi vuodessa jos ei lasketa lähellä olevaa Metsäkartanoa, ja kun sinne menee kaikki katsovat kuin sirkusapinaa ja tulevat kyselemään että oletkos sinä olavin sukulaisia. Oon ihan varma, että meidän viime käynnin jälkeen paikallislehdessä oli juttu turistiryntäyksestä. Eli vaikka mulla onkin oikeesti ihan hirvee ikävä ukkia niin Rautavaaran vierailuja en kyllä jää kaipaamaan niin ollenkaan.

Autossa istuminen on ollut mulle aina ihan hirveetä tuskaa enkä edelleenkään ymmärrä, mitä vitsiä on käydä ajelemassa huvikseen. Tätä tuskaa ei yhtään helpota se, että äiti ja isä eivät suostu laittamaan radiota sen verran kovalle että kuuluisi tänne takapenkille asti, radiokanava on ja pysyy suomipoppina eikä noi suostu vaihtaa sitä voicelle tai nrj:lle eikä ees novalle. Plus sitten vielä se, että läppärissä on akkua jäljellä enää vajaat kaksi tuntia. Mut mä aion kestää kuin nainen. Wish me luck.

Niin ja euroviisut on illalla!!! Vitsit oon venannu tätä varmaan koko vuoden, jonka tietää kaikki ketkä viettää mun kans aikaa koulussa, vaikka nyt ihmiset on joutunu kestää pikkaisen vähemmän kuin viime vuonna kun Martsariin osui toinenkin viisufani ja ollaan voitu rikun kans hehkutella niit ihan keskenämme. Huomen saatte sit varmaan lukea mun suuranalyysiani tästä illasta, mut tälleen etukäteen voin sanoa et vaikkei Ruotsi oo todellakaan muun suosikkini, se tulee silti voittamaan.