Miks mä teen kaiken aina niin vaikeeksi?

Mua masentaa. Syvästi. Vääristä, tyhmistä, täysin turhista syistä. Miks mä annan sellaisten asioiden ylipäänsä vaikuttaa mun elämään?

Kuulin syyslomalla erään ihmisen sanoneen mua ärsyttäväksi, määräileväksi, dominoivaksi ja aivan liian kovaääniseksi. Tää ihminen ei kuitenkaan tunne mua, vaikka ollaankin samassa koulussa. Me ei olla varmaan ikinä juteltu, joten se ei oikeesti voi tuntee mua. Miks mä sitten annan sen juttujen vaikuttaa mitenkään muhun? Mä en vaan mahda sille mitään. Se oli se juttu joka laukais tän mun uusimman laskukauden.

Mulla on aina ollut tällaisia ihmeellisiä kausia, pienempänä ne vaan tuntui eriaiselta. Mun elämä on yhtä aaltoilua. Ensin oon jonkun aikaa tosi pirtee ja hyväntuulinen ja ainakin luulen, että ihmiset tykkää viettää aikaa mun kanssa. Ainakin ne ihmiset jotka mä voin laskea mun kavereiksi. Ja sitten kuulen tai teen jotain ja masennun. Tuntuu vaan siltä, että vaikka kaikki käyttäytyis ihan niin kuin hyvälläkin  kaudella, mä en silti riitä. Kun mä olin pieni, mun aallot kasvoi kauan ja sitten ne vaan käväisi nopeasti siellä aallonpohjalla. Tai ehkä mun päiväkotiaika olikin vaan pelkkää aallonharjaa. Eskarista mä muistan sellaisen lyhyen huonon hetken, eikä sekään varmaan kestänyt kuin korkeintaan muutaman viikon. Ala-asteella mun aallot muuttikin ihan muotoaan, ja tuntui siltä, et oisin koko ajan ollut pohjalla. Ja siltikin mä vaan jatkoin vajoamista. Joskus tuli hyviä hetkiä, mutta niitä hyviä kuukausia ehti olla vaan muutama ennen seuraavan yksinäisyyden fiiliksen iskemistä. Yläasteella ne vähän helpotti, lukion ekalla olin jo taas täysin aallonharjalla. Kai mä vaan odotin, et millon rysähtäisin alas. Ei siihen nyt sitten paljoa tarvittu, vaan pari sanaa joilla ei ollut oikeasti mitään merkitystä.

Okei, mä tykkään olla yksin. Oon vähän sellainen yksinäinen susi, pärjään oikein hyvin itsekin ja tartten aina mun oman rauhani. Mutta kyllä mä silti haluan että musta pidetään. Vaikka mä en hirveesti annakaan sille arvoa, et tää eräs sanoi musta tuollaisia asioita, niin se jää kaivamaan mieltä. Mietin, et ajatteleeks muut samoin, sellaiset ihmiset, joiden mielipiteellä on jotain merkitystä mulle. Ja musta tuntuu et ajattelee. Vaikka kaikki sanookin, ettei ne ajattele, ja et mä murehdin turhia, niin en mä silti saa sitä mun mielestä noin vaan. En enää lähettele ruokiksen alussa ihmisille tekstareita et missä oot, tulisitko syömään mun kanssa, koska musta tuntuu, et muut kokee sen roikkumisena. Tätä vielä pahentaa se, et joskus ainakin yläasteella oon ite kokenu sen aika ahdistavana kun joku haluais olla koulussa mun kanssa joka välkkä ja ruokis. Vihaan itteäni tän takia. Miks mä en vaan voi antaa olla ja uskoa kun mulle sanotaan, etten oo ärsyttävä? Kovaääninen, joo, mut se ei mua haittaa. Ainakaan en jää huomaamatta.

Anteeks avautuminen.