Kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Mä oon tosi pahoillani että tää on mennyt tähän, mutta tää on sitä mitä mun mielessä oikeastaan pyörii tällä hetkellä. Vaikka mä kuinka haluaisin vain lopettaa angstailut, niin aina se ei vaan onnistu niin helposti kuin joskus.

Kai ihminen joskus saa tuntea itsensä yksinäiseksi, vai? Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin. Mun kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että mä tunnen olevani ylimääräinen. Jotain, jonka puuttumista ei niin helpolla huomaa, ja joka ei ikinä ole ensimmäinen vaihtoehto missään tilanteessa, jossa kaipaa kaveria. Mä oon sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään sydänystävä. Ihan kiva, muttei mitään sen enempää. Naama toisten joukossa, sellainen jota moikkaa, mutta jolle ei tule ikinä jutelleeksi mitään huomenia ihmeempää.

Ehkä mä vähän liioittelen, mutta mä nyt vaan haluan saada tän olon ulos ja unohduksiin. Tää sade masentaa mua. Ja kai musta vähän tuntuu, että mä hukkaan itseni kaiken kasautuessa mun harteille. Pitäisi tehdä sitä ja tehdä tuota, lukea vielä näin ja näin monta kappaletta ja eikun uudestaan. Pari päivää mulla on ollut mielessä, että jos makaan maassa ja oon oikein hiljaa, huomaakohan kukaan mua. Jos mä vaan katoan ja lakkaan olemasta.

Aina pitäisi olla niin vahva. Mutta entä jos ei tunnu siltä? Entä jos joskus haluaisi ajatella ihan vain itseäänkin, muttei vain pysty?