 |
| weheartit |
Se angstipilvi vain katosi. Puff, savuna ilmaan.
Mulla oli talvella vähän samanlainen masispuuska, ahkerimmat lukijat saattavat ehkä jopa muistaa sen. Tai ei ne nyt niin samanlaisia ehkä sittenkään olleet, aivan eri syistä johtuvia, mutta hassua kyllä molempiin löytyi apu sellaiselta ihmiseltä, jolta en sitä ikinä olisi uskonut. Ehkä ikinä on vähän väärä sana. Sanotaan vaikka, etten ois arvannut kumpaakaan näistä ihmisistä ensimmäisellä kymmenellä arvauksella.
Perjantaina käytiin juhlistamassa vähän enemmänkin mun synttäreitäni hieman isommalla porukalla. Dondossa sitten tavattiin illan mittaan yhä enemmän ja enemmän tuttuja, ja lopulta meidän porukka oli kasvanut ehkä kaksinkertaiseksi. Mulla oli tosi hauskaa, vaikka se surkupuuska kummittelikin takaraivossa. Mun tehdessäni lähtöä kävin moikkaamassa ihmiset, jolloin eräs abikaveri halasi mua ja sanoi mulle jotain. En nyt kerro mitä, mutta yhtäkkiä se pilvi vaan oli poissa ja mun oli oikeesti hyvä olla mun pään sisällä. Tää ihminen kyllä tietää, että puhun siitä.
Kai tää on mun tapani sanoa kiitos. Koska ihan oikeasti, ikinä ei tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan, ja kuka on se pelastava enkeli joka tulee ja puhaltaa kaiken harmin pois muutamalla sanalla. Ehkä se onkin koko jutun juju. Niiltä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä odottaakin kuulevansa, että on mukava ja hyvä kaveri. Vaikkei aina olisikaan, koska se on kavereitten tehtävä. Mutta kun ne pelastavat sanat kuule joltakulta, jolta ei niitä odota, se on oikeasti aitoa ja saa hyvälle mielelle. Joten iso kiitos, et arvaakaan kuinka paljon muutama ystävällinen sana auttoi! :---))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti