Just a stranger on the bus

kuvat weheartit

Joskus sitä vaan huomaa olevansa vain enemmän tai vähemmän sivustaseuraaja. Ei hyvällä eikä huonolla tavalla, vaan vähän samalla tavalla kuin istuisi bussissa. Sitä nousee ensimmäisenä kyytiin, maksaa matkansa ja istuu taaimmaiselle penkille. Hiljalleen muitakin ihmisiä nousee kyytiin, jotkut yhdessä ja jotkut erikseen, jotkut nousevat kyytiin kanssasi lähtöasemalla ja osa myöhemmin tienvarren pysäkeiltä. Aina joskus joku jää pois kyydistä, ehkä yksin, ehkä kaverinsa kanssa. Joskus bussi pysähtyy joka tienhaarassa, ja joskus kuljetaan monta kilometriä ilman, että kukaan painaisi stop-nappulaa tai viittaisi bussia pysähtymään. Ja koko sen ajan sä vain istut siellä sun takapenkilläsi, hymyilet ja moikkaat välillä takaisin jos joku tuttu nousee kyytiin, joskus joku saattaa jopa tulla istumaan viereesi ja juttelemaan ennen bussista poistumistaan, mutta pääasiassa sä vain katsot ja seuraat, mitä muille tapahtuu.

On tavallaan mukavaa olla se takapenkin ihminen. Se, joka huomaa vähän kaikenlaista, mutta joka ei itse herätä muiden huomiota. Varmastihan sitä huomiota saisi, jos sitä vain haluaisi. Voisi nousta ylös ja vetäistä karaokena Aikuisen naisen tai mennä juttelemaan vieraalle. Voisi nostaa puhelimen korvalleen ja höpöttää kovaan ääneen ummet ja lammet, kuinka se ja se teki taas sitä ja tätä. Voisi leikkiä saavansa sydänkohtauksen tai olevansa muuten vain hullu. Voisi leikkiä draamakuningatarta ja purskahtaa kovaääniseen itkuun ilman syytä. Voisi huutaa hirmuisen sotahuudon, juosta bussin läpi, kaapata kuljettajan mikrofoni ja ryhtyä tosi-tv-juontajaksi. Mutta silti sitä tyytyy vain istumaan ja katselemaan. Koska omalla tavallaan se on oikein mukavaa. 

Ihmiset mun ympärillä etenee elämässään. Ne oikeasti elävät. Jotkut kärsivät suruista ja selviävät niistä, jotkut ihastuvat tai ehkä jopa rakastuvat palavasti ja ovat planeettansa onnellisimpia ihmisiä. Jotkut haluavat pärjätä urheilussa ja treenaavat hullun lailla, ja kun lopulta pääsee kisakokoonpanoon, ei riemulla ole rajoja. Ja näinhän sen pitääkin olla. Ne, jotka elävät, uskaltavat. Uskaltavat yrittää ihan tosissaan ja heittäytyä, silläkin uhalla, että jossain vaiheessa se lentävä matto vetäistään alta ja tiputus maahan on pitkä ja kova. Mutta aina niin ei käy. Joskus se matto löytää hyvän pilven, jolle laskeutua, ja joka kantaa vaikka mitä, kunhan tarpeeksi jaksaa uskoa ja yrittää. 

Kun istut turvallisesti takapenkkiin, sä tiedät, ettei matkan varrella tule tapahtumaan mitään, mikä vaatisi uskallusta. Ei mitään, mikä nostaisi jalat maasta, muttei myöskään mitään, mikä pudottaisi sut alas. Pitäisi vaan uskaltaa siirtyä edemmäs, keskemmälle bussia, sinne, missä muutkin ovat. Sinne, missä oikeasti eletään, missä saadaan uusia ystäviä, tyttöystäviä, poikaystäviä, vihamiehiä, joukkuekavereita, elämänkumppaneita, hyviä tai huonoja neuvoja ja uusia kokemuksia. Missä oppii itsestään aina jotain uutta. Silti mä viihdyn siellä mun turvallisella, riskittömällä takapenkilläni.