All the rules wide known they mean nothing to me

Kuvisluokan lattia vuorattu jesarilla ja jätesäkeillä, ihmiset hyppimässä märän maalin yli. Kädet ja polvet vähän kuin sateenkaaret, poskessa vaaleanvihreä maalitahra. Ikkunasta näkyy vain valkoista lunta kaikkialla. Disneymusiikkia jatkuvalla soitolla, ihmiset laulamassa mukana. Naurua ja iloista jutustelua. "Hei mitä jos tehtäisiinkin näin?" "Joo tehdään vaan!". Mehukattimehua ja sipsejä, hiukset hätäisellä nutturalla, päällä vaatteet joita ei ikinä kehtaisi käyttää koulussa normipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee, työn edistymisen näkee silmissä. Se tunne, kun kaikki seitsemän rekkalakanaa ovat sun silmiesi edessä valmiina ja niin hienoina. Vajaan parin viikon päästä voi kivuta ylpeydellä rekkoihin, koska hitto vie, niiden lakanoiden eteen on nähty vaivaa. Mä oon nähnyt vaivaa. Rakkautta.

Valtavan hyvä kirjasarja. Luen aamuisin, iltaisin, syödessäni, katsoessani televisiota, koko ajan. Imen vaan niitä sanoja mun silmilläni ja elän täysillä mukana. Tuntuu kuin se oikea elämä olisi siellä sivujen välissä eikä täällä. Ihanuutta, kun voi unohtaa kaiken ympärillä ja sulkea pois kaiken, mitä huudan pääni sisällä. Mikään ei oo niin ihanaa kuin kirjasarjat. Kun kirja loppuu, ei tarvitsekaan hyvästellä niitä niin tärkeiksi tulleita hahmoja vaan voi tarttua seuraavaan kirjaan ja aloittaa uuden tarinan. Kauheaa, kun kirja ei noudatakaan sitä tärkeintä kirjoittamatonta säätöä vaan juuri se hahmo, johon samaistuu täysillä, kuolee. Toisaalta, ne ovat niitä parhaita kirjoja. Itken illan, mietin yön ja aamulla tartun seuraavaan kirjaan ja aloitan uuden seikkailun. Tartun kirjastossa ihan spontaanisti kirjaan, jossa on jännä kansi ja huomaan, että se on ihan täydellinen, jotain erilaista kuin edellinen. Koska yksikään dystopia ei enää tunnu samalta nyt, kun Divergent on luettu kannesta kanteen, kaikki kolme kirjaa. Jos on aikaa, lukekaa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjarakkautta.

Autoja ei missään ketään muita kuin mä itse, matkalla mistä lienenkin takaisin kotiin. Radiosta ei tule mitään, joten kerrankin annan ajatusten vain kulkeutua sinne minne ne haluavatkin. Jotenkin alan käymään yksinkeskustelua asiasta, jossa ei ole mitään järkeä. Kuvittelen selittäväni eräälle ihmiselle yhtä mun tekoani, ja sanoja vaan tulee. Jossain vaiheessa mä huomaan puhuvani asioista joita en ole ikinä aiemmin tiedostanut. Niitä outoja hetkiä, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Koulussa tulee mieleen käydä kiittämässä tätä henkilöä, mutta kun nähdään käytävällä mä en saakaan suutani auki. Olisi outoa sanoa vaan kiitos eikä muuta, mutta en voi selittää. Ne asiat, ne jutut, ne on pieniä palasia musta, mun omia pieniä salaisuuksia.



Pieni kämppä ja pieni porukka ihmisiä, puolet mulle käytännössä vieraita. Jotenkin hassua. Ja outoa ja pelottavaa. Mutta samalla kauhean jännää, sillä lailla hyvällä tavalla. Kummallista käydä ulkona muidenkin kuin Vantaan ystävien kanssa. Musiikki ihan liian kovalla, lattialla ei lasinsiruja vaikka kello on jo yli puolenyön. Vessatkin toimii. Mitä ihmettä mä teen tällaisessa baarissa? Ikävä Dondoon, se on kotoisa. Mutta sitten soi YMCA ja Barbie Girl ja Ketchup Song, ja kaikki se unohtuu. Juoksu bussiin, höpöttelyä koko bussimatkan. Miksi yöbussit menevät aina Mäntysalon kautta? Perttula ihan tyhjä, kaverina vain pakkanen ja täysi hiljaisuus. Euroviisufiilistelyä keskellä yötä, ihanaa painaa pää tyynyyn ja nukahtaa kolmen jälkeen.

Pieni enkeli untuvapilvellä

Mä halusin aina pienenä koiraa ylitse kaiken. Pyysin jopa päiväkotitätejä puhumaan äidille ja isälle mun puolestani, mutta eihän meidän kissatalouteen tietenkään hankittu sitä dalmatialaista. Jossain vaiheessa mä pyysinkin, että jos en koiraa saa, niin antakaa mun ottaa edes marsu, eikä luvan saamiseen tainnut mennä päivää pitempään. 

Hani ja Ella muuttivat meille kesällä 2009, juuri ennen koulujen alkua. Virallisesti ne olivat mun ja Lassin yhteiset, mutta kyllä se vain minä olin joka niitä hoiti. Marsut asuivat mun huoneessani aina viime kevääseen asti, joten mä olen seurannut niiden kasvamista ja elämistä aitiopaikalta koko niiden pienen iän.

Hani ja Ella kesällä 2011

Hani mun rippijuhlissani 2010

Kesällä me huomattiin, että Ella laihtui silmissä. Tuttu eläinlääkäri antoi neuvoja, seurattiin painoa ja ruokittiin pientä kauravellillä ruiskun kautta. Välillä se paino lähtikin nousemaan. Aina joskus se oli vähän apaattinen ja vain kölli häkin pohjalla, mutta useimmiten ihan virkeä ja hyväntuulinen. Jossain vaiheessa paino laski taas ja kävin Ellan kanssa eläinlääkärissä. Kuiku oli siinä vaiheessa jo niin laiha, ettei sitä voinut rauhoittaa ja tutkia kunnolla, vain sen mitä eläinlääkäri päällepäin näki. Etuhampaat olivat kasvaneet ylipitkiksi ja ne lyhennettiin, käskettiin jatkaa tukiruokintaa ja seurailla painoa. Näin tehtiin, ja jälleen paino saatiin pieneen nousuun.

Aivan joulukuun lopussa, uudenvuoden aatonaattona, mä heräsin vasta muun perheen ollessa reissussa ja menin katsomaan marsuja. Ella oli aiemminkin löytynyt makoilemasta, mutta aina viimeistään kosketuksesta se pomppasi ylös. Nyt ihmettelin kun ei pientä kuulunut kolistellessani hieman häkkiä ja ruokapussia. Ella oli kaivanut mökissä itselleen kuopan, jossa se makasi.

Kaksi vuotta sitten meidän kissa jouduttiin lopettamaan. Se oli jo vanha,  mutta hyväkuntoinen vielä viimeisinä elinäivinäänkin. Yhtenä päivänä se oli pudonnut ojaan, noussut takaisin naapurin pihatielle ja jäänyt sinne makaamaan. Sieltä isä sen haki ja kantoi Miirun petiinsä, tarjottiin ruokaa ja vettä ja kuivattiin. Sinne petiinsä se jäi, ja myöhemmin illalla huomasin sen nousseen pedistä, kävelleen muutaman askeleen ja lyyhistynyt lattialle. Mä pidin Miirua sylissä ja silittelin sitä eläinlääkärille lähtöä odottaessa. Miiru tuli takaisin pahvilaatikossa, ja seuraavana päivänä se haudattiin pihan reunaan.

Mä en olisi ikinä uskonut, että marsu voisi muistuttaa kissaa. Mutta kun näin Ellan puruihin kaivautuneena mä näin Miirun lyhistyneenä olohuoneen lattialle.

Nappasin Ellan syliini ja yritin soittaa äidille ja isälle. Tarjosin vettä ja kurkkua, ja siinä se makasi mun sylissäni lähes täysin velttona. Lopulta äiti ja isä vastasivat ja tulivat kotiin, soiteltiin ensin tutut eläinlääkärit ja sitten eläinlääkäriasemalle. Lopulta eräs tuttu eläinlääkäri ajoi pihaan, ja myöhemmin samana päivänä Miirun haudan viereen kaivettiin toinen, hieman pienempi.

Hani jäi yksin, mutta vaikka meillä kaikillla oli Ellaa ikävä, täytyi Hanille etsiä seuraa. Marsut tarvitsevat seuraa toisilta marsuilta, ja Hanistakin näki, kuinka yksinäistä sillä oli ilman kaveriaan. 

Eilen mä ja Lassi ajettiin Itä-Helsinkiin, jossa meitä odotti pahvilaatikossa kaksi pientä kuikuttajaa. Mitään yhtä pientä ja suloista mä en ole nähnyt pitkään aikaan. Kotona pienet nimettiin Minniksi ja Iirikseksi, ja vaikkei Hani tuntunut korvaansa lotkauttavankaan vauvojen suuntaan, niin tänään mennessäni aamulla katsomaan marsuja ne nukkuivat kaikki kolme yhdessä kasassa. Iiris ja Minni ovat vielä niin pieniä, että mahtuvat helposti molemmat Hanin kylkeen kiinni, ja Hanikin tuntuu adoptoineen pikkuiset ihan omiksi lapsikseen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka tästähän vasta alkaakin Minnin ja Iiriksen tarina :)

Pikku-Iiris, takana näkyy vähän Minniäkin :)

Kaipaus ei katoa koskaan. Mulla on joka päivä hirmuinen ikävä niin Miirua kuin Ellaakin. Mutta vaikka ikävä ei unohdukaan, niin suru jää taakse. Ellalla on nyt paremmat oltavat eikä Miiruakaan enää vaivaa vanhuuden kivut ja säryt. Aika parantaa haavat, vaikka aina niin ei uskoisi.

Kun olet surullinen,
joku lohduttaa sinua.
Jos kukaan ei välitä,
jos kukaan ei lohduta,
istuu enkeli viereesi.
Se silittää poskeasi,
se pyyhkii kyyneeleesi.
Se hohkaa valoa ja ymmärrystä,
se halaa vaikeina aikoina.
Se kuiskaa korvaasi:
"Olet tärkeä."
Kuka vain voi olla juuri sinun enkelisi.
Levätkää rauhassa ♡

Conceal, don't feel, don't let them know

Mulla on keskiviikolle tai jo jopa tiistaille teitä varten eräs todella spesiaali postaus. Sitä ennen vähän pikapäivitystä mun alkuvuodestani.

Eräs ikuisuusprojekteista etenee. Ei huimaa vauhtia, pikemminkin etana jarruttaa mutkassa -fiiliksellä, mutta edistyy se kuitenkin. Oon viime kuukausina nimittäin hurahtanut macaronsien tekemiseen. Ongelma vaan on se, että se on ihan älyttömän vaikeaa. Joko ne ruskettuvat, jäävät ontoiksi, lattanoiksi tai tyhjiksi tai niihin ei tule sitä pohjan pitsireunusta. Hyvältä ne kuitenkin aina maistuvat, ja joka kerralla olen onnistunut aina paremmin ja paremmin. Kesällä mä vielä teen täydellisiä macaronseja ylioppilasjuhliini.

näistä kammotuksista lähdettiin liikkeelle...

...ja tässä eräs lähes onnistunut yritys, pitsireunuksiset viimeisimmät versiot ovat jääneet kuvaamatta :)

Sain lukea yhden mun ystäväni esseen, ja siitä lähtien musta on tuntunut siltä kuin oikein iso salaisuus söisi mua sisältä. Toki se oli tosi hyvä essee, mutta ei se siitä johdu. Sen alun lukeminen oli kuin katsominen peiliin. Vähän kuin se essee olisi tuntenut mut paremmin kuin mä itse. Vaikka eihän se kertonut musta, mutta silti.

Penkkarit lähestyvät päivä päivältä. Varsinaisia koulupäiviä on jäljellä enää kuusi, sitten preliminäärikokeet, äidinkielen tekstitaito ja englannin kuullunymmärtäminen. Sitten onkin jo penkkarit. Kaikki on vielä ihan kesken, mutta ainakin asiat on aloitettu. Vähän harmittaa. Penkkareiden kuuluisi olla kaikkien abien juhla, ja meitä onkin lähemmäs 140, mutta silti järjestelyhommat ovat jääneet noin kahdellekymmenelle abille. Apua ei suurimmalta osalta saa edes pyytämällä. Mä vannoin syksyllä abivaaterumban jälkeen jättäväni kaikki mahdolliset vastuuhommat muille, mutta nyt mä oon löytänyt itseni vetämästä abishow-tiimiä. Lisäksi maalailen rekkalakanoita ja autan koristelussa. Mä haluan penkinpainajaisista kivan ja onnistuneen ja sellaisen, jota voi sitten joskus hamassa tulevaisuudessa muistella lapsilleen hymy huulilla, ja jos muut eivät sitä tee niin pakko se on tehdä itse. Väitän, että niillä muilla parillakymmenellä on samanlaiset fiilikset kuin mulla. Asu mulla on tällä hetkellä vasta ajatuksen tasolla, mutta ainakin tiedän, mitä aion tehdä. Ennen joulua penkkareiden teemaksi valittiin pelit, joten mä aion pukeutua lempparipelikseni eli Candy Crush Sagaksi (taso 452 menossa köh köh...).

Kaaiken keskellä pitäisi löytää aikaa ylppäreihin preppaamiseen. Syksyllä mä en saanut luettua kunnolla edes kahteen kokeeseen, miten ihmeessä mä tulen selviämään viidestä? Lukuloma nyt totta kai helpottaa jonkin verran, mutta silti. Äidinkielen ajattelin mennä lähes lukematta, enkkuun ja matikkaan aloitan panostamisen vasta lukulomalla, mutta kemiaa ja fysiikkaa mun pitäisi ihan tosissani lukea. Fysiikka on nopeaa, kirjan saa luettua päivässä, mutta niitä on kuitenkin kahdeksan kurssin verran. Kemiasta riittää viisi kirjaa, mutta meidän koulun kirjasarja on täyttä hepreaa (lukekaa rivien välistä avunhuuto: löytyisikö keneltäkään lainaan Mooli-sarjaa?). Töitäkin pitäisi alkaa etsiä kesää ajatellen, siihen saakka luen pääsykokeisiin. Yksi työhaastattelu mulla on tiistaina, mutta se on viikonloppuhomma keväälle, eikä työpäiviä tule kovin montaa kuukaudelle.

Tiistain työhaastattelusta mä suuntaankin suoraan kohti Helsinkiä - mutta siitä saatte tietää enemmän silloin!

What happened in 2013

Vuonna 2013 ...

... opin vihdoin ja viimein, vuosien yrittämisen jälkeen, käyttämään ihan tuikitavallista taskukalenteria!
... mallailin lavalla ensimmäiset ja viimeiset kerrat elämässäni proggiksen merkeissä.
... mömmösin antaumuksella.
... onnistuin tartuttamaan itseeni kuntoilukärpäsen ja ajamaan sen kuukauden päästä tiehensä.
... shoppailin onnellisena Suomalaisen tyhjäksi mun lempikirjoistani.

... musta kuoriutui erakkoravun alta lähes sosiaalinen Katja: leffailtoja ja perjantai-iltoja tärkeiden ihmisten seurassa, ajelua sinne tänne ja hervotonta naurua.
... innostuin sosialisoitumisesta ja sain heti muutaman uuden ystävän leikkiessäni uusien kakkosten suojelusenkeliä (mutta enkö onnistunutkin hyvin, vai mitä :)?)
... onnistuin wanhoja tanssiessani repimään oman mekkoni lisäksi myös viereisen tytön mekon.
... ajelin limusiinilla ensimmäistä ja toistaiseksi myös viimeistä kertaa elämässäni.

... kävin risteilemässä muiden wanhojen kanssa.
... en oikein tiennyt mitä tuntea. Ensin masensi, sitten hymyilytti, sitten en enää tiennytkään, sen jälkeen totesin olevani tosissaan ihastunut, mutta lopulta tulin siihen tulokseen etten olekaan.

... tutustuin sellaiseen ihanuuteen kuin Nellaan. Leivottiin, naurettiin ja mä kerroin kaiken mitä martsarilaisen täytyy tietää.
... sain töitä ihan puskan takaa.

... seurasin uskollisesti Euroviisut ja lätkän MM-kisat.
... sain ratkottua erään ison ongelman, vähemmän tai vielä vähemmän hohdokkaasti.
... tanssin lavalla koko yleisön taputtaessa mukana, eikä mulla oo ikinä ollut lavalla samanlaista oloa.
... löysin tosiystävän sieltä, mistä en edes osannut etsiä.

... marjatyttöilin ja keikkailin lapsenvahtina.
... löysin itseni isostelemasta jälleen kerran ihan huomaamattani.
... materialismikärpänen pääsi puraisemaan.

... kävin Möheröllä ja jouduin superhyttysten hyökkäyksen kohteeksi.
... sain varmaan suloisimman postikortin tässä maailmankaikkeudessa.
... koukutuin netflixiin.
... laitoin hymyn kiertämään!

... luin koulukirjoja vapaa-aikana ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla.
... palasin kesälomalta kouluun abina.
... vietin mun 18. syntymäpäivääni leffailun merkeissä.
... kävin ensimmäistä kertaa baarissa ja sain uuden kamun.
... opin ajamaan, läpäisin inssin kerralla ja olen onnistunut jättämään mummot pystyyn suojateillä.

... juhlin muiden abien tavoin sataa aamua lähtemällä keskellä viikkoa baariin ja seuraavana aamuna parin tunnin yöunien jälkeen pyjama päällä ja nalle kainalossa kouluun.
... järkkäilin meille abivaatteita stressin saattelemana mutta onnistuneesti!
... ryhdyin tekotaiteelliseksi bloggaajaksi.
... kävin kirjoittamassa bilsan viikonlopun teholukemisella ja ruotsin yhden illan kielioppiselailulla, tuloksena bilsa E ja ruotsi M.

... kävin Erkan ja Iriksen kanssa Virossa, naurettiin kielelle, sovitettiin karvahattuja ja käytiin varmaan parhaassa kahvilassa ikinä.
... eksyin matkalla ikeaan.
... kuuntelin lääkisopiskelijoiden juttuja ja mun sisällä syttyi tosissaan palo päästä lääkikseen.

... kävin vierailemassa Annan ja Adan teatteridiplomissa.
... näin huonoimman elokuvan ikinä.
... yritin epätoivoisesti saada oman kuvisdiplomini valmiiksi.

... istuin koululla lähes kahdeksaan kuvisdiplomin deadline-päivänä.
... juhlin Wiltsun ylppäreitä.
... pääsin lavalle viimeistä kertaa draaman ja teatterin merkeissä.
... onnistuin leipomaan lähes täydellisiä macaronseja.
... menetin todella rakkaan lemmikin.

Merry Christmas, everyone!

Rakastan joulua. Eiköhän se ole tullut jo kaikille selväksi, mutta sanon sen kuitenkin. Sillä mä ihan tosissaan rakastan, rakastan, rakastan joulua. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan jouluihminen henkeen ja vereen.

Mä muistan kuinka ne lapsuuden joulut olivat jotain niin uskomatonta ja ihmeellistä, silloin kun vielä tosissaan uskoi joulupukkiin. Odotin koko päivän ikkunassa, ja aina välillä näin tontun vilahtelevan ikkunan takana. Aina välillä oli pakko rientää ovelle, vaikka tiesinkin tädin vain koputtelevan seinään kiusallaan. Kun pukki lopulta tuli, lauloin Tuiki tuiki tähtöstä tai Hepo hirnahtaa (jotka tosissaan olivat lapsuuden bravuurini) ja autoin lahjojen jakamisessa. Kerran äiti päätti viettää joulun Lapissa, jossa pukki tuli mökille oikean poron ja joulumuorin kanssa. Mä olin onneni kukkuloilla päästessäni istumaan joulupukin rekeen. Vaikka eihän se tuntunut tietenkään samanlaiselta kuin kotijoulut. Ne ovat parhaita. Yhtenä vuotena pukilla näkyikin valkean parran takaa mustaa tukkaa. Silloin mä lakkasin uskomasta.

Tänä aattona pukin tullessa lahjakierrokselleen mä katsoin mun ekaluokkalaisen pikkuveljen innostunutta ilmettä ja aloin miettiä, kuinka paljon mulle merkitsee se, että Laurilla on riittänyt uskoa näinkin kauan. Jos multa kysytään, niin en haluaisi sen koskaan lakkaavan uskomasta. Okei, mä myönnän, onhan se vähän lapsellista, mutta siinä on jotain täysin omanlaistaan jouluntaikaa. Jos sen kadottaa, sitä ei enää saa takaisin; se on mennyttä iäksi. Vaikka tokihan mä rakastan joulua näinkin. Aatonaattona koristellaan kuusi poikien kanssa ja aamulla herätään katsomaan Tonttu Toljanteri ja avaamaan Joulupukin kuuma linja. Lounaaksi syödään joulupuuro, ja mantelin saaja menee seuraavaksi naimisiin (kohtalo on ilmeisesti luovuttanut mun suhteeni: monen vuoden manteliputki loppui ja manteli päätyi Lassin lautaselle). Katsotaan joulurauhan julistus, rentoudutaan, pukki tulee jakamaan lahjat, syödään jouluruoka, käydään joulusaunassa ja vain nautitaan. Kukaan ei itke, kukaan ei marise, kukaan ei riitele, kukaan ei valita vaikkei lahja olisikaan mennyt täysin nappiin. Viedään kynttilät hautausmaalle. Ja Miirun haudalle myös.

Ehkä mä osaan nykyään nauttia joulusta jopa enemmän kuin silloin pienenä. Kyllä mä myönnän, että silloin näin sen päivänä, jolloin saa syödä valtavasti karkkia ja saa ison läjän uusia leluja. Tänä jouluna mä tosissani huomasin, että nykyään se antamisen ilo on paljon suurempi. Mä en ole ollut aikoihin niin onnellinen kuin viime yönä hiippaillessani olohuoneeseen viemään lahjapaketit kuusen alle ja seuratessani muiden ilmeitä pakettien avautuessa; ainakin pojat vaikuttivat maailman onnellisimmilta ihmisiltä. Aattoyössä oli jotain taianomaista. Mä vain istuin siinä kuusen juurella, katselin pakettikasaa jossa yhdessäkään lahjassa ei lukenut omaa nimeäni enkä oo aikoihin tuntenut itseäni yhtä eläväksi.

Joten hyvää ja ihanaa joulunaikaa! :)

♥:llä Katja

Kolme yötä jouluun on

Hupsista keikkaa. Elämä rullaa niin kuin aina. Onko kukaan muu huomannut, kuinka nopeasti se oikeasti kulkeekaan? Vastahan mä hihittelin yläasteen pihalla ensimmäisenä koulupäivänä, ja nyt mä huomaan eläväni keskellä mun vihoviimeistä lukion jaksoani. Varsinaisia koulupäiviä on kalenterissa ruksittavana enää 15, ja  kohta mä huomaankin et on jo penkkarit. Fiilis on vähän sama kuin junassa, joka vaan kiihtyy ja kiihtyy koko ajan. Istut kyytiin ja näät kun asema jää hiljalleen taakse, mutta kohta vauhti on jo niin kova että et ees ehdi vilkaisemaan ulos ikkunasta. Saati sitten uskaltaisi hypätä pois kyydistä. Mut se on vaan hyvä asia.

Ootte varmaan huomanneet, ettei musta oo taas vähään aikaan kuulunut. En rupea keksimään taaskaan tekosyitä. Mä oon elänyt keskellä ikuisuusprojekteja, ja tästä blogistakin on alkanut pikkuhiljaa tulla sellainen. Mulla on tunne, että aina pitäisi tulla vaan paremmaksi ja paremmaksi kirjoittajaksi, vaikka eihän se oikeasti niin mene. Oon kirjoittanut kymmeniä luonnoksia, mutta yhtäkään en ole julkaissut, koska ne vain eivät ole tuntuneet riittävän hyviltä. Mun pitäisi vaan oppia hyväksymään, että mä oon riittävä just tällaisena, ja samoin ovat mun tekstinikin. Blogi nyt vain on jäänyt toistaiseksi kaikkien muiden ikuisuusprojektien jalkoihin. Koulu, kynsien pureskelun lopettaminen, kuvisdiplomi, ihmissuhteet, jouluvalmistelut, joulumielen levittäminen, kevään ylppärit, tulevaisuus, uusien kirjojen (joita olen taas onnitunut haalimaan enemmän kuin kiitettävästi) lukeminen.

Mulla on ollut viime aikoina aika paljon levottomia päiviä. Sellaiset on hyviä päiviä. Vaikka mä en saisikaan aikaan mitään fiksua, niin ainakin mulla on hauskaa. Nauraminen ääneen, sinkoileminen sinne tänne, radion luukuttaminen yksin autossa, yhden hengen partyt omassa huoneessa. Popitan spotifyta, tanssin sängyllä, teen kuperkeikkoja. Välillä elämässä ei ole mitään järkeä, pitää vaan hypätä täysillä mukaan ja unohtaa kaikki muu. Koska se vaan on niin hauskaa.

Siinä se nyt vihdoinkin on: mun hermoaraastavin ikuisussprojekti, joka ei sit enää eräänä päivänä ollutkaan ikuisuusprojekti vaan valmis kuvisdiplomi!

Mitä ihmettä mä oon tehnyt saadakseni näin ihania kavereita? Ihan tosi. Mulla on maailman parhaat ystävät. Vaikka aina joskus tuntuukin et oon omassa oudossa maailmassani muiden maailman sisällä, niin aina joku kurkottaa kättään ja puhkaisee sen lasikupolin meidän väliltä ja vetää mut muiden mukaan. Niiden seurassa mulla vaan on aivan järjettömän hyvä olla. Kaikella rakkaudella. Tää oli tällainen pakollinen apua-koulu-on-kohta-ohi-pelkään-et-en-enää-näe-joitakin-rakkaita-ihmisiä-välihuomautus.

Joulurakkaus on huipussaan. Oon leiponut pipareita, paketoinut lahjoja (joiden valinta oli tänä vuonna jotenkin paljon helpompaa kuin yleensä, toivon että saajat tykkäävät :) !), väkertänyt joulukortteja, höpötellyt vaikka ja mitä jouluista, laulanut joululauluja, hymyillyt idioottimaisesti, seurannut jälleen uskollisesti Tonttu Toljanteria (ikähän ei mua estä!), siivoillut, kytännyt keittiön nurkan takana äidin tehdessä joulukakkuja (koska vuodesta dinosaurus on ollut mun kunniatehtäväni nuolla taikinakulho), leiponut joulukuppikakkuja (hyi inhoan tota sanaa mut cupcake vaan on niin vaikea vääntää suomalaisittain...), katsonut kaikki Gleen joulujaksot ja televisiosta tulevia jouluelokuvia, avannut päivittäin joulukalenterin, lakannut kynnet punaisiksi, käynyt kuusimetsällä hakemassa joulukuusen ja samalla toimittanut serkkujen lahjat, jaellut jouluhaleja ympäriinsä ja yrittänyt muutenkin kaikin mahdollisin tavoin levittää ympärilleni jouluinnostusta. Mutta kun joulu <3. Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen... :))

Kertokaa toki mullekin, mitä odotatte eniten joulussa? Mitä toivotte joululahjaksi? Onko teillä jotain erityistä jouluperinnettä? :)

You asked, I answered

Taas ollut taukoa, mutta ihan hyvästä syystä. Koulussa olen tehnyt niin pitkää päivää, että kotiin tullessa on jo pimeää, enkä todellakaan pidä keinovalossa otetuista kuvista. Postauksia on siis luonnoskansiossa odottamassa kuvia ja julkaisua. Koulussa on siis tosiaan tullut istuttua aivan liiassa määrin; kuvisdiplomin deadline lähestyy uhkaavasti ja vielä on tekemättä vaikka ja mitä, jakson lopuksi oli myös kaikki mahdolliset omalla ajalla tehtävät ryhmätyöt ja tietenkin äidinkielen esseen preliminäärikoe . Katsotaan josko huomenna saisin kameran käteeni.

Joka tapauksessa, vastasin kysymyksiinne, olkaa hyvät!

Lempibloggaaja?

• Tähän mä en oikeastaan osaa vastata, ainakaan ihan puolueettomasti, koska luen lähinnä kavereideni blogeja. Sanotaan nyt vaikka, että ainakin Heinin, Venlan ja Iriksen postauksia on kiva lukea :)

Lempikukka?

weheartit.com

• Orkideat on ihania. Ja ruusut kanssa. Ja joulutähdet. Ja lemmikit, sinivuokot, kielot, leskenlehdet, orvokit, särkynyt sydän... Kaikki ne on ihania :) Mutta ehkä mun ultimate-lempparini on kolibrikukka.

Tärkein ihminen?

weheartit.com

• Mä oon ehkä siitä hassu tyttö, että mulla ei oikeastaan ole ikinä ollut sitä parasta ystävää. Perheestä en lähde laittamaan ketään tärkeysjärjestykseen, koska kaikki ne on tärkeitä ja rakkaita omalla tavallaan. Kaikki ovat mulle tärkeimpiä omalla tavallaan niin perheen sisällä kuin kaveriporukassakin :)

Huonoin numero ysin todistuksessa?

• Ruotsi, musa ja liikka olivat päättärissä ysejä, loput kymppejä. (hehee, panostus)

Lempiväri?

weheartit.com

• Keltainen on sellainen raikas ja pirteä väri, ja sitten sellainen keväänvihreä on kanssa hirveän kiva :) Näin joulun alla mun kausilempparini on punainen.

Mitä teet, kun ei oo MITÄÄN tekemistä?

weheartit.com

• Luen kirjaa, sitä pystyy tekemään aina ja missä vain. Jos ei huvita lukea niin selailen randomisti tietokonetta tai nostan jalat seinää vasten ja tuijotan kattoon. Oon myös harvinaisen hyvä tuijottelemaan kaukaisuuteen! Silloin kun mun huoneessa oli vielä sellainen isompi peili mä juttelin omalle peilikuvalleni, kikattelin ja tein kuperkeikkoja. Tai sitten mä raapustan lappuja mun seinälleni.

Lempikoru?

• Mä käytän todella vähän koruja, ainoastaan korvikset on mulla päivittäin käytössä. Lemppari on ehkä kuitenkin Kalevala-korujen Vanamo-kaulaketju tai sitten pronssinen karhu.

Lempikappale?

• Näitä on ihan liikaa, ja ne vaihtuvat jatkuvasti. Heitetään nyt esimerkeiks vaikka Owl Cityn When Can I See You Again? ja PistePisteen Elän sut uudestaan.

Lempikirja?

weheartit.com

• Niitähän mulla riittää, ja hyviä kirjoja ei voi koskaan olla liikaa! Tällä hetkellä oon ihan koukussa Divergentiin, mutta saa nähdä mitä tapahtuu kun tartun seuraaviin kirjoihin. (pee äs mun lempikirjoista on olemassa postaus, jonka julkaisen kunhan saan taas poimittua kameran käteen! haluun kuitenkin vielä hioa sitä, koska en halua spoilata mut toisaalta haluun et jokainen sais siitä jonkun käsityksen et mistä ne kirjat kertovat)

Minkä supervoiman ottaisit, jos voisit?

weheartit.com (SE ON KILLI!)

• Mä oon aina halunnut lentää, mutta toisaalta poden aika pahaa korkean paikan kammoa, eli ei sitä. Ehkä mä ottaisin pimeänäön. Tai sen, että pystyisin hengittämään veden alla. Se olisi aika siistiä.

Mitä kadut eniten?

weheartit.com

• Ei kyllä tuu justiinsa nyt mieleen, mutta ainakin kadun sitä, etten lähtenyt ikinä kielikurssille, vaihtoon tai koulun ulkomaanprojekteihin. Joku päivä vielä mä lähden reissuun ilman äitiä tai isää!

Tärkein piirre kaverissa?

weheartit.com

• Luotettavuus. Mä oon vähän ailahtelevainen ihminen, joten mulle tosi tärkeää on pystyä luottamaan siihen, että kaveri haluaa olla mun seurassani silloinkin kun masentaa ja ärsyttää. Kaikkein paras fiilis tulee, kun joku haluaa olla Aliaksessa samassa joukkueessa eikä jää viimeiseksi jonkun muun parittoman kanssa. Se on kanssa supertärkeää, siitä tunnistaa tosiystävän.

Aiotko mennä vielä isoseksi?

• Mun isostelut on nyt isosteltu, mutta harkitsen kyllä yövalvojaksi ryhtymistä. Jätän estradin nuoremmille, mä alan olla vähän veteraani siinä hommassa.

Asia, jonka haluaisit joululahjaksi?

weheartit.com

• Kinuskikissan kirja olisi aivan ihana! Ylipäänsä mikä tahansa kirjoihin liittyvä. Mutta tärkeintä on tietty ajatus, pieninkin lahja tai halaus on ihana ja arvokas :)

Haluatko lapsia? Naimisiin? Ns siis tavallisen perhe-elämän?

weheartit.com

• Jonain päivänä, joo. Kauheasti en ole näitä ikinä ajatellut. Naimisiin ainakin, sitten jos joskus törmään siihen oikeaan. Lapsista en tiedä, mutta en ainakaan mitään hirmuisen suurta katrasta, kaksi tai kolme ihan korkeintaan. Haluan ajatella, että jonain päivänä joskus tulevaisuudessa voisin käpertyä rakkaan kainaloon illalla kun talo on hiljentynyt :)

Oletko ikinä seurustellut?

weheartit.com

• Riippuu tulkinnasta. "Seurustelin" koko ala-asteen, eskarista saakka, mutta se nyt oli sellaista puppy lovea. Treffeillä kiipeiltiin puissa ja sitä rataa, käytiin samalla kesäleirillä ja annettiin joululahjoja. Keväällä oli jotain, jota en ikinä päästänyt seurusteluksi. Eli siis omasta mielestäni en ole seurustellut, joku toinen on toista mieltä.

Asia, jota ilman et poistu ovesta?

weheartit.com

• Kännykkä tulee otettua mukaan aina ja kaikkialle, ilman sitä tuntuu orvolto. Lompakko ja huulirasva on myös mukana lähes poikkeuksetta.

Ask me anything

Kysykää. Mitä vain. Ja  mä todellakin tarkoitan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kysykää nimettömänä tai nimellä, ihan arkipäivän perusasioita tai jotain, jota et ikinä muualla tulisi kysyneeksi mutta haluaisit tietää. Tai sitten vaikka jotain, minkä vastauksen jo tiedät, mutta josta haluat kuulla lisää, esimerkiksi tarina lempivärin taustalla tai niitä loputtomia miksi oi miksi -kysymyksiä. Ihan kaikkeen en tietenkään vastaa, mutta antakaa mun hoitaa sen rajan asettaminen. Mut tavoittaa postauksen lopusta kommenttikentästä.

Mä tiedän, että tässä on ollut aika luvattoman kauan taukoa mun edellisen postaukseni jälkeen, eikä tätäkään voi haukkua kunnolliseksi sellaiseksi. Mitään tekosyytäkään ei ole olemassa. Koulussa on menossa ehkä rauhallisin jakso mun koko lukiourani aikana, ja tapahtunut on vaikka ja mitä, mistä olisin voinut kirjoittaa. Niin kuin vaikkapa jatko-opintopäivä ja siitä palosta, joka muhun siellä syttyi. Teatteridiplomit ja kuvisdiplomin eteneminen. Ruska ja syyspäivät, se kuinka olen oppinut käyttämään kalenteria. Jouluhypetys. Elämä. Ei vain ole tullut kirjoitettua, ja kai tämä on mun tapani ottaa siitä taas koppi. Mä haluan tietää, mitä te siellä näppäimistön toisella puolella ajattelette musta ja mun blogista ja mitä te oikeasti haluatte tietää. Katsotaan nyt, milloin vastaan, varmaan sitten kun niitä kysymyksiä on tullut vastattavaksi saakka.

Anteeksi vielä tää tauko. Mutta mä toivon, että kaikki, joilla on elämää netin ulkopuolella ymmärtävät mua kyllä.