Wanna hear your beating heart tonight

Mua on jo muutaman viikon vaan hymyilyttänyt hymyilyttämästä päästyäänkin. Vaikka kuinka yrittäisi pitää välillä vakavaa naamaa, niin silti se hymy puskee pintaan. Tiedän, mun pitäisi keskittyä siihen lukemiseen, mutta eihän sitä tarvitse kellon ympäri tehdä? Mun lukuloma on ollut täynnä kaikkea muutakin kuin lukemista: Facebookissa käytyjä tuntikausia kestäneitä juttutuokioita, koskella otettuja valokuvia, kevään merkkejä, ihana, rakas vanha ystävä, jonka edellisestä näkemisestä oli kulunut aivan liian kauan (tässä vaiheessa katson peiliin), leffailta yksien maailman parhaimpien ihmisten kanssa, Divergentin soundtrackin fiilistelyä, kuraisia kissantassuja tuulilasissa ja auton katolla. Kai se on se kevät. Auringon paistaessa enemmän ja enemmän ja lintujen laulaessa ulkona mäkin alan mönkiä pois kiven alta ja lakkaan leikkimästä erakkorapua. Tällaiset pienet takatalvet eivät mun kevättäni pilaa!

Ylppärit ovat nyt puolessavälissä. Enkun kuuntelusta ja äidinkielen tekstitaidosta tuli tosi kivat alustavat pisteet, ja esseekoekin tuntui menevän hyvin, joten sormet ristissä toivon sitä kirkkainta arvosanaa. Koska jos mä jostain sen laudaturin oikeasti haluaisin niin se olisi just äikkä. Ekasta luokasta lähtien mä oon kulkenut joka paikkaan nenä kirjassa ja kirjoittanut kirjoittamasta päästyäni. Se laudatur oikeasti merkitsisi mulle paljon. Tosi paljon.

Toinen koe mihin oon tosi tyytyväinen on kemia. Stressasin sitä ihan älyttömästi etukäteen, mutta tehtäviä selaillessa se kaikki vaan hälveni. Tietty sinne muutama aivopieru lipsahti, menin muun muassa väittämään vetyä yksiatomiseksi kaasuksi (not, hyvin tiesin et siin haettiin heliumia, mut no... en oo tunnettu siitä et tarkastaisin kokeen ennen palauttamista...), mutta kun illalla katsoin oikeita vastauksia, mielessä vaan pyöri et joo, ton osasin, ton osasin, toikin meni oikein. Tosissaan, voisiko mulla siinäkin olla jonkinlainen mahdollisuus saada se L? Kuulin vaan enkelikuoron laulamassa hallelujaa.

Enkku olikin sit ihan omanlaisensa tarina. Koska kielioppi ja avot. Miten ihmeessä ne YTL:n sedät ja tädit olivat onnistuneet tekemään niin hankalan kokeen? Kieliopissa tuli vastaan kohtia, joista en osannut yhden yhtä vastausvaihtoehtoa suomentaa, ja avojen kysymykset oli muotoiltu tosi huonosti. Ymmärsin kaiken teksteissä sanotun ja osasin vastata kysymyksiin, mutta jostain syystä YTL vaati ihan erilaisia vastauksia. No niissä sentään on mahdollisuus, että sensorit muuttavat vastauskriteerejä. Onneksi en oo kuulemma ainoa, jolla pistesaldo meni todennäköisesti alle oman tason, pisterajojen pitäisi siis laskea.

Edessä vielä pitkä matikka keskiviikkona ja fysiikka perjantaina, sormet ristissä lähdetään pisteitä kalastelemaan. Tsemppiä kaikille, joilla on ensi viikolla vielä urakka edessä, hyvin se menee! :)

Elämäni soittolista

weheartit.com

Oletteko ikinä löytäneet itsenne kuuntelemasta samaa laulua yhä uudelleen ja uudelleen? En tarkoita siis sitä suurinta kesähittiä, joka pauhaa radiossa yötä päivää ja jolta vain ei voi välttyä, enkä myöskään sitä sen hetkistä lempikappaletta. Mä tarkoitan, että vaikka vuodet vierisivät, niin aina jossain tietyssä tilanteessa jotenkin eksyy jälleen soittamaan sitä samaa kappaletta tai yhtyettä toistolla. Samat laulut joka kerta, kun olet riidellyt vanhempiesi kanssa, samat laulut aina syntymäpäivän lähestyessä. Mä tarkoitan sitä, että ihmisen Spotify-historiasta pystyy lukemaan tän ihmisen fiiliksiä kuin avointa kirjaa. Koska mä oon ainakin huomannut tän ilmiön itsessäni. Tässä on mun elämäni soittolista.

Tätä minä kuuntelen kun...

... olen korviani myöten ihastunut.





Suurimman osan ajasta mä en voi sietää Taylor Swiftiä. Mutta silloin harvoin, kun mä ihastun tosissaan, en mitään muuta kuuntelekaan. Myös niitä erobiisejä, mutta erityisesti näitä muutamaa, jotka kuvaavat fiiliksiä täydellisesti. And you've got a smile that could light up this whole town...

... kesä lähestyy.




Euroviisut, niin uudet kuin vanhatkin. Huhti-toukokuu menee aina niitä luukuttaessa, mutta muutama erottuu joukosta. Ne eivät ehkä ole niitä lemppareita, niitä vain tulee kuunneltua aina muita enemmän. Aina. Lukuunottamatta ehkä sitä tuoreinta vuosikertaa. Paradise Oskar oli rakkautta muutama vuosi sitten.

... elämä ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskoa ovia.



Ärsytysbiisit numero 1 ja 2. Jos oon oikein turhautunut tai vihainen, eikä pelkkä kirjoittaminen auta, mä kuuntelen näitä.

... haluaisin vain käpertyä nurkkaan ja kadota.


Masennusaallon osuessa kohdalle on jotenkin lohduttavaa vain laittaa keijulaulun taustalle sateenropinaa, kääriytyä peittoon ja sulkeutua omaan huoneeseen.

... olen surullinen.



Mä oon käynyt elämäni aikana liian monissa hautajaisissa. Muutaman vuoden sisällä mä oon menettänyt ukin lisäksi kaksi rakasta lemmikkiä. Kuolema tekee aina surulliseksi. Itkeminen helpottaa. Jos kuuntelee laulua, joka itkettää muutenkin, ei enää tiedä, onko surullinen laulun vai kuoleman vuoksi.

... kaikki tuntuu loksahtelevan paikoilleen.




Tiedättehän tunteen, kun se aurinko alkaa paistamaan risukasaan ja kaikki stressi on ohitse? Kun joku on sanonut, ettet pysty, ja pystyt siitä huolimatta? Kun katsot minne vain, niin elämä tuntuu näyttävän peukkua?

... kärsin sydänsuruista.


Kauhean montaa sydänsurua ei ole mun polulleni sattunut, ja hyvä niin. Pikemminkin se on sitä, kuinka ei halua loukata toista ja miettii viikkokaupalla asioita. Ja vaikka tietää, että se päätös oli oikea, jää silti miettimään, että mitä jos.

... tekisi mieli hyppiä sängyllä, tanssia kaduilla ja nauraa ääneen.




Harvinaisen usein mä löydän itseni tekemästä kuperkeikkoja, kikattelemasta, juttelemasta peilille ja luukuttamasta Disney-musaa. Robinkin menee aina silloin tällöin tähän samaan kategoriaan.

Lukulomalaisen selviytymisopas

Lukuloma ei ole mikään läpihuutojuttu. Koko talo on hiljainen ja sitä pitäisi hyödyntää siihen lukemiseen, varsinkin kun olet fiksuna päättänyt kirjoittaa kerralla viisi ainetta ja valinnut juuri ne aineet, joissa niitä kursseja on MONTA. Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Olisi niin ihanaa heittäytyä vaan vaaka-asentoon ja nukkua tai katsoa televisiota, lukea kerrankin rauhassa hyvää romaania, pelata päivät pitkät Candy Crushia tai heittäytyä ihan lapseksi ja rakentaa sohvasta ja keittiöntuoleista linnoitus, koteloitua makuupussin sisään ja leikkiä mittarimatoa. Kerrankin olisi aikaa katsoa putkeen kaikki Star Warsit tai kuunnella maratonina kaikki Euroviisukappaleet Lordin voitosta eteenpäin. Niinhän sä luulet. Vilkaisu läpikäymistä odottavaan kirjavuoreen saa aikaan siivousvimman. Miten saada jotain fiksua aikaiseksi näiden kolmen (enää kahden) viikon aikana? Kirjoitin itselleni ja muille lukulomalaisille 10 kohdan "Näin selviydyt ylppärilukemisista"-paketin. Toivottavasti siitä on teille apua! :)

Lukulomalaisen survival-opas

1. Tee itsellesi lukujärjestys. Itse tein lukemisen päiväohjelman, eli siis luen jokaisena päivänä kemiaa tuosta tuohon, fysiikka tästä tähän ja niin edelleen. Älä aloita lukemista kovin aikaisin, unenpöpperössä kaikki tärkeä tieto käy siellä pääkopassa vain pikavisiitillä eikä todellakaan tule kestämään ylppäreihin tai varsinkaan pääsykokeisiin saakka. Älä kuitenkaan jätä lukemista myöskään iltapäivään, sillä mitä pidemmälle se päivä menee, sitä hauskempaa olisi tehdä mitä tahansa muuta kuin opiskella.
2. Älä aloita lukemista heti heräämiseen. Syö kunnon aamupala, käy suihkussa, pese hampaat, anna itsellesi aikaa herätä ennen lukemista. Aamu-unisille herätyskello tuntia ennen lukemisen aloittamista on aika bueno, siinä on vielä varaa torkuttaa. Aamulenkki ei sekään ole huono ajatus.
3. Lue useita aineita päivässä. Ainakaan mun pää ei kestäisi kuutta tuntia kemiaa yhtä huutoa. Aloita sillä inhottavimmalla aineella ja jätä mukavammat ja helpommat iltapäivälle.
4. Muista tauot! Joillekin sopivat parinkymmenen minuutin lukupätkät viiden minuutin tauoilla, toisille puolentoista tunnin ahkera lukeminen ja pidemmät tauot. Älä tartu tauolla Harry Potteriin tai edes Aku Ankkaan, vaan lepuuta silmiäsi ja/tai aivojasi. Torkut on myöskin ehdoton NO NO. Jos olet suuri kahvin ystävä, juo kuppi kahvia, sulje silmät ja kuuntele musiikkia. Jätä aikaa myös lounaalle äläkä unohda pitää vapaapäiviä.
5. Älä pidä esillä valtavaa kirjavuorta kerralla vaan yksi kirja per aine. Liian korkea pino saa vain motivaation tipahtamaan; eikös ole paljon mukavampaa ajatella, että "jee enää 80 sivua tätä kirjaa lukematta" kuin "plääh tämän jälkeen odottaa vielä kuusi vaikeampaa"?
6. Löydä se mukavin paikka lukemiseen, on se sitten oma sänky, työpöytä, keittiön pöytä, lattia, terassi, kirjasto tai sohvalinnoitus. Jos karkaat usein lukiessa keittiöön, varaa lukupaikkaasi esimerkiksi viiniypäleitä tai pähkinöitä ja vesipullo.
7. Tää saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta lukemisen aloittamista helpottaa, jos sen taustalla on jokin motivaatio. Etsi siis jostain itsellesi sellainen. Jos et halua palavasti jonnekin tiettyyn jatko-opiskelupaikkaan tai sinulle on aika lailla se ja sama, saatko biologiasta laudaturin vai approbaturin, sinulla tuskin on mahdollisuuksia saada itseäsi panostamaan. Yritä neuvotella vanhempiesi kanssa jokin sopimus ylppärituloksista. Mulle esimerkiksi on luvattu autokassaan tonni jokaisesta laudaturista ja satanen eximiasta. Jos sinulla ei ole tarvetta autolle, yritä neuvotella itsellesi vaikka pesämuna omaa asuntoa varten tai ulkomaanmatka hyviä arvosanoja vastaan.
8. Jos houkutukset käyvät liian suuriksi, lahjo tai kiristä pikkusisarus avuksi. Teippaa kirjakaapin ovi kiinni, pyydä pikkuveljeä vahtimaan läppäriäsi ja kaukosäädintäsi ja tulemaan välillä tekemään yllätyskäyntejä ja siten varmistamaan, että todellakin luet. Tauolla voit käydä pikkuveljen huoneessa koneella, ja kun olet lukenut päivän ohjelman verran, saat tavarasi takaisin. Varmista, ettei kännykkä hälytä Facebook-viesteistä ja -ilmoituksista ja laita se äänettömälle. Vieroittaudu televisiosta. Tämä tosin olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, mutta pääsykokeita ajatellen vielä ehtii. Katso vain sarjoja, jotka sinulla on kesken, älä aloita uusia. Hupsista keikkaa, sarjat loppuvat aikanaan ja pian huomaat ruutuaikasi puolittuneen.
9. Älä lue kaverin kanssa. Uskokaa mua, siitä ei ikinä tule mitään. Apua voi toki pyytää, mutta mieluiten puhelimen avulla tai illemmalla Facebookissa. Jos ajattelette pitää yhteisen lukupäivän päädytte kuitenkin puhumaan kaikesta, millä ei ole mitää tekemistä ylppäreiden kanssa. Kirjastossakin lukeminen muuttuu supatteluksi ja tulette häirinneeksi niitä, keillä sitä lukumotivaatiota riittää.
10. Mieti illalle jotain mukavaa ohjelmaa. Silloin on aikaa pitää Star Wars -maraton tai leffailta ja nähdä kavereita. Itsensä hemmotteleminen on aina kova sana. "Luin niin paljon, että olen todellakin ansainnut pitkän saunavuoron kasvonaamioineen." Iltaisin nosta jalat kohti kattoa ja mieti mitä tahansa muuta kuin opiskelua.

+1. Älä kirjoita blogia. Edes iltaisin. Koska se on vain tekosyy lukemisesta luistamiseen, sillä tiedät haluavasi lisätä tekstiisi kuvia ja ottaa ne kuvat ehdottomasti päivänvalossa. Toisin sanoen silloin, kun sinun pitäisi lukea.

Vihdoin voidaan sanoo NOLLA PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ!

(c) Maria Hemming

Ihan hassua. Nyt se sit on ohi. 12 vuotta koulunpenkillä, lukemattomia (enemmän tai vähemmän hermoja raastavia) kokeita, oppitunteja, yrityksiä pysyä hereillä opettajan paasatessa Luukkaasta ja Markuksesta ja kieltolaista ja kerta- ja kestomuovien eroista. Monta kuukautta noita penkkareita järkkäiltiin ja nyt ne on ohi, huis vaan ja hupsista ja tervemenoo lukulomalle. IHAN HUIKEA FIILIS EDELLEEN.

(c) Maria Hemming

Vaik abishow ei välttämättä mennytkään ihan kuin Strömsössä niin hauskaa oli siitä huolimatta. Abeilla fiilis katossa, abivideo ihan huikea, samoin kuin abibiisin ja ryhmänohjaajien laulujen sanat. JP:kin selvisi abien vähän poikkeuksellisesta tukisanalistapuheesta kunnialla vesinokkaeläimineen ja peruspalveluliikelaitoskuntayhtymineen kaikkineen, heitettiin karkkia ja tultiin heitellyiksi karkilla. Mäkin pääsin hetkeksi hyppimään lavalle abivisan ja titteliäänestyksen tuloksien merkeissä (mä sain olla se tyyppi joka luovuttaa kirjekuoret juontajille jee!), ja mä en vaan mahtanut mitään sille että koko ajan hymyilytti ja nauratti ja teki mieli vaan hyppiä ilosta kun kaikki abit huudettiin ABITURIENTTI, ABITURIENTTI:a.

(c) Maria Hemming

(c) Maria Hemming

Mut ei se abishow vaan ne rekat. Mun stressaaminen nimittäin loppui siihen paikkaan kun lakanat olivat rekan laidoissa ja abit kyydissä haalareissaan (herranjestas sitä panostuksen määrää haalareihin joita ei kukaan nää rekan laitojen yli ja johon mäkin syyllistyin mut ku ne oli niin HIENOJA!) ja rekat lähti liikkeelle. Mukana Vaskis ja Mersut, oltiin ylpeitä omista lakanoista ja buuattiin noille muille jotka eivät näköjään osaa hienoja rekkalakanoita tehdä, huudettiin MARTSARI HEI HEI HEI ja ME OLLAAN MARTSARI, ME OLLAAN TULEVAISUUS ja naurettiin kippurassa, vilkutettiin ihmisille kaduilla, ylikulkusilloilla, ikkunoissa, bussipysäkeillä, autoissa ja saatiin vilkutuksia takaisin, heitettiin karkkia lapsille jotka oli niin ylionnellisia siitä ja saatiin hyvä meno -tööttäys jopa junalta. PARHAUTTA. Illalla vielä Martsarin paikalliseen joka oli kokonaan meille varattu (ei Dondo kuitenkaan), laulettiin karaokea koko rahalla ja yritettiin saada vierailemaan tullut liikanmaikka mukaan laulamaan (mut ei.).

Sunnuntaina suunnattiin abiristeilylle, hyvä fiilis alkoi jo siinä vaiheessa kun laukkujen tarkastaja kumartui siitä pöydän yli kuiskaamaan "onks sulla paljon viinaa siellä sun laukussa" "ei yhtään" "okei, tää on sit meidän salaisuus et en tarkistanut sua". Miettikää et hirmuinen määrä abeja käyttää pari tuntia abiristeilystä siihen, että ne katsovat lätkää, mä mukaanlukien. Oli ihan huippua kun vaan päästi irti kaikesta stressistä, ei ollut koko ajan etsimässä niitä "omia kavereita" vaan hengas niitten ihanien ihmisten kanssa keihin nyt sattui törmäämään. Ihan loistavaa musaa Pubissa, ihmiset vaihtuu ympärillä, juoruilut siitä kenet bongattiin tekemässä mitäkin, TANSSIA JA LAULUA. Hymy silloin, toinen tällöin, muuten vain ANTOI MENNÄ. Ja hupsista keikkaa, yhtäkkiä mä olinkin meidän hytin viimeinen nukkumassa neljän jälkeen aamuyöllä. I-H-A-N H-U-I-P-P-U-A!

ps. kiitos Venlat penkkareista, heitän täältä tällaisen etäyläfemman, koska me ansaittiin se hauskanpito! :)

pps. nyt mua alkaa nähdäkin täällä vähän useammin, koska lukuloma ja siitä lukemisesta luistaminen.

All the rules wide known they mean nothing to me

Kuvisluokan lattia vuorattu jesarilla ja jätesäkeillä, ihmiset hyppimässä märän maalin yli. Kädet ja polvet vähän kuin sateenkaaret, poskessa vaaleanvihreä maalitahra. Ikkunasta näkyy vain valkoista lunta kaikkialla. Disneymusiikkia jatkuvalla soitolla, ihmiset laulamassa mukana. Naurua ja iloista jutustelua. "Hei mitä jos tehtäisiinkin näin?" "Joo tehdään vaan!". Mehukattimehua ja sipsejä, hiukset hätäisellä nutturalla, päällä vaatteet joita ei ikinä kehtaisi käyttää koulussa normipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee, työn edistymisen näkee silmissä. Se tunne, kun kaikki seitsemän rekkalakanaa ovat sun silmiesi edessä valmiina ja niin hienoina. Vajaan parin viikon päästä voi kivuta ylpeydellä rekkoihin, koska hitto vie, niiden lakanoiden eteen on nähty vaivaa. Mä oon nähnyt vaivaa. Rakkautta.

Valtavan hyvä kirjasarja. Luen aamuisin, iltaisin, syödessäni, katsoessani televisiota, koko ajan. Imen vaan niitä sanoja mun silmilläni ja elän täysillä mukana. Tuntuu kuin se oikea elämä olisi siellä sivujen välissä eikä täällä. Ihanuutta, kun voi unohtaa kaiken ympärillä ja sulkea pois kaiken, mitä huudan pääni sisällä. Mikään ei oo niin ihanaa kuin kirjasarjat. Kun kirja loppuu, ei tarvitsekaan hyvästellä niitä niin tärkeiksi tulleita hahmoja vaan voi tarttua seuraavaan kirjaan ja aloittaa uuden tarinan. Kauheaa, kun kirja ei noudatakaan sitä tärkeintä kirjoittamatonta säätöä vaan juuri se hahmo, johon samaistuu täysillä, kuolee. Toisaalta, ne ovat niitä parhaita kirjoja. Itken illan, mietin yön ja aamulla tartun seuraavaan kirjaan ja aloitan uuden seikkailun. Tartun kirjastossa ihan spontaanisti kirjaan, jossa on jännä kansi ja huomaan, että se on ihan täydellinen, jotain erilaista kuin edellinen. Koska yksikään dystopia ei enää tunnu samalta nyt, kun Divergent on luettu kannesta kanteen, kaikki kolme kirjaa. Jos on aikaa, lukekaa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjarakkautta.

Autoja ei missään ketään muita kuin mä itse, matkalla mistä lienenkin takaisin kotiin. Radiosta ei tule mitään, joten kerrankin annan ajatusten vain kulkeutua sinne minne ne haluavatkin. Jotenkin alan käymään yksinkeskustelua asiasta, jossa ei ole mitään järkeä. Kuvittelen selittäväni eräälle ihmiselle yhtä mun tekoani, ja sanoja vaan tulee. Jossain vaiheessa mä huomaan puhuvani asioista joita en ole ikinä aiemmin tiedostanut. Niitä outoja hetkiä, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Koulussa tulee mieleen käydä kiittämässä tätä henkilöä, mutta kun nähdään käytävällä mä en saakaan suutani auki. Olisi outoa sanoa vaan kiitos eikä muuta, mutta en voi selittää. Ne asiat, ne jutut, ne on pieniä palasia musta, mun omia pieniä salaisuuksia.



Pieni kämppä ja pieni porukka ihmisiä, puolet mulle käytännössä vieraita. Jotenkin hassua. Ja outoa ja pelottavaa. Mutta samalla kauhean jännää, sillä lailla hyvällä tavalla. Kummallista käydä ulkona muidenkin kuin Vantaan ystävien kanssa. Musiikki ihan liian kovalla, lattialla ei lasinsiruja vaikka kello on jo yli puolenyön. Vessatkin toimii. Mitä ihmettä mä teen tällaisessa baarissa? Ikävä Dondoon, se on kotoisa. Mutta sitten soi YMCA ja Barbie Girl ja Ketchup Song, ja kaikki se unohtuu. Juoksu bussiin, höpöttelyä koko bussimatkan. Miksi yöbussit menevät aina Mäntysalon kautta? Perttula ihan tyhjä, kaverina vain pakkanen ja täysi hiljaisuus. Euroviisufiilistelyä keskellä yötä, ihanaa painaa pää tyynyyn ja nukahtaa kolmen jälkeen.

Pieni enkeli untuvapilvellä

Mä halusin aina pienenä koiraa ylitse kaiken. Pyysin jopa päiväkotitätejä puhumaan äidille ja isälle mun puolestani, mutta eihän meidän kissatalouteen tietenkään hankittu sitä dalmatialaista. Jossain vaiheessa mä pyysinkin, että jos en koiraa saa, niin antakaa mun ottaa edes marsu, eikä luvan saamiseen tainnut mennä päivää pitempään. 

Hani ja Ella muuttivat meille kesällä 2009, juuri ennen koulujen alkua. Virallisesti ne olivat mun ja Lassin yhteiset, mutta kyllä se vain minä olin joka niitä hoiti. Marsut asuivat mun huoneessani aina viime kevääseen asti, joten mä olen seurannut niiden kasvamista ja elämistä aitiopaikalta koko niiden pienen iän.

Hani ja Ella kesällä 2011

Hani mun rippijuhlissani 2010

Kesällä me huomattiin, että Ella laihtui silmissä. Tuttu eläinlääkäri antoi neuvoja, seurattiin painoa ja ruokittiin pientä kauravellillä ruiskun kautta. Välillä se paino lähtikin nousemaan. Aina joskus se oli vähän apaattinen ja vain kölli häkin pohjalla, mutta useimmiten ihan virkeä ja hyväntuulinen. Jossain vaiheessa paino laski taas ja kävin Ellan kanssa eläinlääkärissä. Kuiku oli siinä vaiheessa jo niin laiha, ettei sitä voinut rauhoittaa ja tutkia kunnolla, vain sen mitä eläinlääkäri päällepäin näki. Etuhampaat olivat kasvaneet ylipitkiksi ja ne lyhennettiin, käskettiin jatkaa tukiruokintaa ja seurailla painoa. Näin tehtiin, ja jälleen paino saatiin pieneen nousuun.

Aivan joulukuun lopussa, uudenvuoden aatonaattona, mä heräsin vasta muun perheen ollessa reissussa ja menin katsomaan marsuja. Ella oli aiemminkin löytynyt makoilemasta, mutta aina viimeistään kosketuksesta se pomppasi ylös. Nyt ihmettelin kun ei pientä kuulunut kolistellessani hieman häkkiä ja ruokapussia. Ella oli kaivanut mökissä itselleen kuopan, jossa se makasi.

Kaksi vuotta sitten meidän kissa jouduttiin lopettamaan. Se oli jo vanha,  mutta hyväkuntoinen vielä viimeisinä elinäivinäänkin. Yhtenä päivänä se oli pudonnut ojaan, noussut takaisin naapurin pihatielle ja jäänyt sinne makaamaan. Sieltä isä sen haki ja kantoi Miirun petiinsä, tarjottiin ruokaa ja vettä ja kuivattiin. Sinne petiinsä se jäi, ja myöhemmin illalla huomasin sen nousseen pedistä, kävelleen muutaman askeleen ja lyyhistynyt lattialle. Mä pidin Miirua sylissä ja silittelin sitä eläinlääkärille lähtöä odottaessa. Miiru tuli takaisin pahvilaatikossa, ja seuraavana päivänä se haudattiin pihan reunaan.

Mä en olisi ikinä uskonut, että marsu voisi muistuttaa kissaa. Mutta kun näin Ellan puruihin kaivautuneena mä näin Miirun lyhistyneenä olohuoneen lattialle.

Nappasin Ellan syliini ja yritin soittaa äidille ja isälle. Tarjosin vettä ja kurkkua, ja siinä se makasi mun sylissäni lähes täysin velttona. Lopulta äiti ja isä vastasivat ja tulivat kotiin, soiteltiin ensin tutut eläinlääkärit ja sitten eläinlääkäriasemalle. Lopulta eräs tuttu eläinlääkäri ajoi pihaan, ja myöhemmin samana päivänä Miirun haudan viereen kaivettiin toinen, hieman pienempi.

Hani jäi yksin, mutta vaikka meillä kaikillla oli Ellaa ikävä, täytyi Hanille etsiä seuraa. Marsut tarvitsevat seuraa toisilta marsuilta, ja Hanistakin näki, kuinka yksinäistä sillä oli ilman kaveriaan. 

Eilen mä ja Lassi ajettiin Itä-Helsinkiin, jossa meitä odotti pahvilaatikossa kaksi pientä kuikuttajaa. Mitään yhtä pientä ja suloista mä en ole nähnyt pitkään aikaan. Kotona pienet nimettiin Minniksi ja Iirikseksi, ja vaikkei Hani tuntunut korvaansa lotkauttavankaan vauvojen suuntaan, niin tänään mennessäni aamulla katsomaan marsuja ne nukkuivat kaikki kolme yhdessä kasassa. Iiris ja Minni ovat vielä niin pieniä, että mahtuvat helposti molemmat Hanin kylkeen kiinni, ja Hanikin tuntuu adoptoineen pikkuiset ihan omiksi lapsikseen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka tästähän vasta alkaakin Minnin ja Iiriksen tarina :)

Pikku-Iiris, takana näkyy vähän Minniäkin :)

Kaipaus ei katoa koskaan. Mulla on joka päivä hirmuinen ikävä niin Miirua kuin Ellaakin. Mutta vaikka ikävä ei unohdukaan, niin suru jää taakse. Ellalla on nyt paremmat oltavat eikä Miiruakaan enää vaivaa vanhuuden kivut ja säryt. Aika parantaa haavat, vaikka aina niin ei uskoisi.

Kun olet surullinen,
joku lohduttaa sinua.
Jos kukaan ei välitä,
jos kukaan ei lohduta,
istuu enkeli viereesi.
Se silittää poskeasi,
se pyyhkii kyyneeleesi.
Se hohkaa valoa ja ymmärrystä,
se halaa vaikeina aikoina.
Se kuiskaa korvaasi:
"Olet tärkeä."
Kuka vain voi olla juuri sinun enkelisi.
Levätkää rauhassa ♡

Conceal, don't feel, don't let them know

Mulla on keskiviikolle tai jo jopa tiistaille teitä varten eräs todella spesiaali postaus. Sitä ennen vähän pikapäivitystä mun alkuvuodestani.

Eräs ikuisuusprojekteista etenee. Ei huimaa vauhtia, pikemminkin etana jarruttaa mutkassa -fiiliksellä, mutta edistyy se kuitenkin. Oon viime kuukausina nimittäin hurahtanut macaronsien tekemiseen. Ongelma vaan on se, että se on ihan älyttömän vaikeaa. Joko ne ruskettuvat, jäävät ontoiksi, lattanoiksi tai tyhjiksi tai niihin ei tule sitä pohjan pitsireunusta. Hyvältä ne kuitenkin aina maistuvat, ja joka kerralla olen onnistunut aina paremmin ja paremmin. Kesällä mä vielä teen täydellisiä macaronseja ylioppilasjuhliini.

näistä kammotuksista lähdettiin liikkeelle...

...ja tässä eräs lähes onnistunut yritys, pitsireunuksiset viimeisimmät versiot ovat jääneet kuvaamatta :)

Sain lukea yhden mun ystäväni esseen, ja siitä lähtien musta on tuntunut siltä kuin oikein iso salaisuus söisi mua sisältä. Toki se oli tosi hyvä essee, mutta ei se siitä johdu. Sen alun lukeminen oli kuin katsominen peiliin. Vähän kuin se essee olisi tuntenut mut paremmin kuin mä itse. Vaikka eihän se kertonut musta, mutta silti.

Penkkarit lähestyvät päivä päivältä. Varsinaisia koulupäiviä on jäljellä enää kuusi, sitten preliminäärikokeet, äidinkielen tekstitaito ja englannin kuullunymmärtäminen. Sitten onkin jo penkkarit. Kaikki on vielä ihan kesken, mutta ainakin asiat on aloitettu. Vähän harmittaa. Penkkareiden kuuluisi olla kaikkien abien juhla, ja meitä onkin lähemmäs 140, mutta silti järjestelyhommat ovat jääneet noin kahdellekymmenelle abille. Apua ei suurimmalta osalta saa edes pyytämällä. Mä vannoin syksyllä abivaaterumban jälkeen jättäväni kaikki mahdolliset vastuuhommat muille, mutta nyt mä oon löytänyt itseni vetämästä abishow-tiimiä. Lisäksi maalailen rekkalakanoita ja autan koristelussa. Mä haluan penkinpainajaisista kivan ja onnistuneen ja sellaisen, jota voi sitten joskus hamassa tulevaisuudessa muistella lapsilleen hymy huulilla, ja jos muut eivät sitä tee niin pakko se on tehdä itse. Väitän, että niillä muilla parillakymmenellä on samanlaiset fiilikset kuin mulla. Asu mulla on tällä hetkellä vasta ajatuksen tasolla, mutta ainakin tiedän, mitä aion tehdä. Ennen joulua penkkareiden teemaksi valittiin pelit, joten mä aion pukeutua lempparipelikseni eli Candy Crush Sagaksi (taso 452 menossa köh köh...).

Kaaiken keskellä pitäisi löytää aikaa ylppäreihin preppaamiseen. Syksyllä mä en saanut luettua kunnolla edes kahteen kokeeseen, miten ihmeessä mä tulen selviämään viidestä? Lukuloma nyt totta kai helpottaa jonkin verran, mutta silti. Äidinkielen ajattelin mennä lähes lukematta, enkkuun ja matikkaan aloitan panostamisen vasta lukulomalla, mutta kemiaa ja fysiikkaa mun pitäisi ihan tosissani lukea. Fysiikka on nopeaa, kirjan saa luettua päivässä, mutta niitä on kuitenkin kahdeksan kurssin verran. Kemiasta riittää viisi kirjaa, mutta meidän koulun kirjasarja on täyttä hepreaa (lukekaa rivien välistä avunhuuto: löytyisikö keneltäkään lainaan Mooli-sarjaa?). Töitäkin pitäisi alkaa etsiä kesää ajatellen, siihen saakka luen pääsykokeisiin. Yksi työhaastattelu mulla on tiistaina, mutta se on viikonloppuhomma keväälle, eikä työpäiviä tule kovin montaa kuukaudelle.

Tiistain työhaastattelusta mä suuntaankin suoraan kohti Helsinkiä - mutta siitä saatte tietää enemmän silloin!

What happened in 2013

Vuonna 2013 ...

... opin vihdoin ja viimein, vuosien yrittämisen jälkeen, käyttämään ihan tuikitavallista taskukalenteria!
... mallailin lavalla ensimmäiset ja viimeiset kerrat elämässäni proggiksen merkeissä.
... mömmösin antaumuksella.
... onnistuin tartuttamaan itseeni kuntoilukärpäsen ja ajamaan sen kuukauden päästä tiehensä.
... shoppailin onnellisena Suomalaisen tyhjäksi mun lempikirjoistani.

... musta kuoriutui erakkoravun alta lähes sosiaalinen Katja: leffailtoja ja perjantai-iltoja tärkeiden ihmisten seurassa, ajelua sinne tänne ja hervotonta naurua.
... innostuin sosialisoitumisesta ja sain heti muutaman uuden ystävän leikkiessäni uusien kakkosten suojelusenkeliä (mutta enkö onnistunutkin hyvin, vai mitä :)?)
... onnistuin wanhoja tanssiessani repimään oman mekkoni lisäksi myös viereisen tytön mekon.
... ajelin limusiinilla ensimmäistä ja toistaiseksi myös viimeistä kertaa elämässäni.

... kävin risteilemässä muiden wanhojen kanssa.
... en oikein tiennyt mitä tuntea. Ensin masensi, sitten hymyilytti, sitten en enää tiennytkään, sen jälkeen totesin olevani tosissaan ihastunut, mutta lopulta tulin siihen tulokseen etten olekaan.

... tutustuin sellaiseen ihanuuteen kuin Nellaan. Leivottiin, naurettiin ja mä kerroin kaiken mitä martsarilaisen täytyy tietää.
... sain töitä ihan puskan takaa.

... seurasin uskollisesti Euroviisut ja lätkän MM-kisat.
... sain ratkottua erään ison ongelman, vähemmän tai vielä vähemmän hohdokkaasti.
... tanssin lavalla koko yleisön taputtaessa mukana, eikä mulla oo ikinä ollut lavalla samanlaista oloa.
... löysin tosiystävän sieltä, mistä en edes osannut etsiä.

... marjatyttöilin ja keikkailin lapsenvahtina.
... löysin itseni isostelemasta jälleen kerran ihan huomaamattani.
... materialismikärpänen pääsi puraisemaan.

... kävin Möheröllä ja jouduin superhyttysten hyökkäyksen kohteeksi.
... sain varmaan suloisimman postikortin tässä maailmankaikkeudessa.
... koukutuin netflixiin.
... laitoin hymyn kiertämään!

... luin koulukirjoja vapaa-aikana ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla.
... palasin kesälomalta kouluun abina.
... vietin mun 18. syntymäpäivääni leffailun merkeissä.
... kävin ensimmäistä kertaa baarissa ja sain uuden kamun.
... opin ajamaan, läpäisin inssin kerralla ja olen onnistunut jättämään mummot pystyyn suojateillä.

... juhlin muiden abien tavoin sataa aamua lähtemällä keskellä viikkoa baariin ja seuraavana aamuna parin tunnin yöunien jälkeen pyjama päällä ja nalle kainalossa kouluun.
... järkkäilin meille abivaatteita stressin saattelemana mutta onnistuneesti!
... ryhdyin tekotaiteelliseksi bloggaajaksi.
... kävin kirjoittamassa bilsan viikonlopun teholukemisella ja ruotsin yhden illan kielioppiselailulla, tuloksena bilsa E ja ruotsi M.

... kävin Erkan ja Iriksen kanssa Virossa, naurettiin kielelle, sovitettiin karvahattuja ja käytiin varmaan parhaassa kahvilassa ikinä.
... eksyin matkalla ikeaan.
... kuuntelin lääkisopiskelijoiden juttuja ja mun sisällä syttyi tosissaan palo päästä lääkikseen.

... kävin vierailemassa Annan ja Adan teatteridiplomissa.
... näin huonoimman elokuvan ikinä.
... yritin epätoivoisesti saada oman kuvisdiplomini valmiiksi.

... istuin koululla lähes kahdeksaan kuvisdiplomin deadline-päivänä.
... juhlin Wiltsun ylppäreitä.
... pääsin lavalle viimeistä kertaa draaman ja teatterin merkeissä.
... onnistuin leipomaan lähes täydellisiä macaronseja.
... menetin todella rakkaan lemmikin.

Merry Christmas, everyone!

Rakastan joulua. Eiköhän se ole tullut jo kaikille selväksi, mutta sanon sen kuitenkin. Sillä mä ihan tosissaan rakastan, rakastan, rakastan joulua. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan jouluihminen henkeen ja vereen.

Mä muistan kuinka ne lapsuuden joulut olivat jotain niin uskomatonta ja ihmeellistä, silloin kun vielä tosissaan uskoi joulupukkiin. Odotin koko päivän ikkunassa, ja aina välillä näin tontun vilahtelevan ikkunan takana. Aina välillä oli pakko rientää ovelle, vaikka tiesinkin tädin vain koputtelevan seinään kiusallaan. Kun pukki lopulta tuli, lauloin Tuiki tuiki tähtöstä tai Hepo hirnahtaa (jotka tosissaan olivat lapsuuden bravuurini) ja autoin lahjojen jakamisessa. Kerran äiti päätti viettää joulun Lapissa, jossa pukki tuli mökille oikean poron ja joulumuorin kanssa. Mä olin onneni kukkuloilla päästessäni istumaan joulupukin rekeen. Vaikka eihän se tuntunut tietenkään samanlaiselta kuin kotijoulut. Ne ovat parhaita. Yhtenä vuotena pukilla näkyikin valkean parran takaa mustaa tukkaa. Silloin mä lakkasin uskomasta.

Tänä aattona pukin tullessa lahjakierrokselleen mä katsoin mun ekaluokkalaisen pikkuveljen innostunutta ilmettä ja aloin miettiä, kuinka paljon mulle merkitsee se, että Laurilla on riittänyt uskoa näinkin kauan. Jos multa kysytään, niin en haluaisi sen koskaan lakkaavan uskomasta. Okei, mä myönnän, onhan se vähän lapsellista, mutta siinä on jotain täysin omanlaistaan jouluntaikaa. Jos sen kadottaa, sitä ei enää saa takaisin; se on mennyttä iäksi. Vaikka tokihan mä rakastan joulua näinkin. Aatonaattona koristellaan kuusi poikien kanssa ja aamulla herätään katsomaan Tonttu Toljanteri ja avaamaan Joulupukin kuuma linja. Lounaaksi syödään joulupuuro, ja mantelin saaja menee seuraavaksi naimisiin (kohtalo on ilmeisesti luovuttanut mun suhteeni: monen vuoden manteliputki loppui ja manteli päätyi Lassin lautaselle). Katsotaan joulurauhan julistus, rentoudutaan, pukki tulee jakamaan lahjat, syödään jouluruoka, käydään joulusaunassa ja vain nautitaan. Kukaan ei itke, kukaan ei marise, kukaan ei riitele, kukaan ei valita vaikkei lahja olisikaan mennyt täysin nappiin. Viedään kynttilät hautausmaalle. Ja Miirun haudalle myös.

Ehkä mä osaan nykyään nauttia joulusta jopa enemmän kuin silloin pienenä. Kyllä mä myönnän, että silloin näin sen päivänä, jolloin saa syödä valtavasti karkkia ja saa ison läjän uusia leluja. Tänä jouluna mä tosissani huomasin, että nykyään se antamisen ilo on paljon suurempi. Mä en ole ollut aikoihin niin onnellinen kuin viime yönä hiippaillessani olohuoneeseen viemään lahjapaketit kuusen alle ja seuratessani muiden ilmeitä pakettien avautuessa; ainakin pojat vaikuttivat maailman onnellisimmilta ihmisiltä. Aattoyössä oli jotain taianomaista. Mä vain istuin siinä kuusen juurella, katselin pakettikasaa jossa yhdessäkään lahjassa ei lukenut omaa nimeäni enkä oo aikoihin tuntenut itseäni yhtä eläväksi.

Joten hyvää ja ihanaa joulunaikaa! :)

♥:llä Katja

Kolme yötä jouluun on

Hupsista keikkaa. Elämä rullaa niin kuin aina. Onko kukaan muu huomannut, kuinka nopeasti se oikeasti kulkeekaan? Vastahan mä hihittelin yläasteen pihalla ensimmäisenä koulupäivänä, ja nyt mä huomaan eläväni keskellä mun vihoviimeistä lukion jaksoani. Varsinaisia koulupäiviä on kalenterissa ruksittavana enää 15, ja  kohta mä huomaankin et on jo penkkarit. Fiilis on vähän sama kuin junassa, joka vaan kiihtyy ja kiihtyy koko ajan. Istut kyytiin ja näät kun asema jää hiljalleen taakse, mutta kohta vauhti on jo niin kova että et ees ehdi vilkaisemaan ulos ikkunasta. Saati sitten uskaltaisi hypätä pois kyydistä. Mut se on vaan hyvä asia.

Ootte varmaan huomanneet, ettei musta oo taas vähään aikaan kuulunut. En rupea keksimään taaskaan tekosyitä. Mä oon elänyt keskellä ikuisuusprojekteja, ja tästä blogistakin on alkanut pikkuhiljaa tulla sellainen. Mulla on tunne, että aina pitäisi tulla vaan paremmaksi ja paremmaksi kirjoittajaksi, vaikka eihän se oikeasti niin mene. Oon kirjoittanut kymmeniä luonnoksia, mutta yhtäkään en ole julkaissut, koska ne vain eivät ole tuntuneet riittävän hyviltä. Mun pitäisi vaan oppia hyväksymään, että mä oon riittävä just tällaisena, ja samoin ovat mun tekstinikin. Blogi nyt vain on jäänyt toistaiseksi kaikkien muiden ikuisuusprojektien jalkoihin. Koulu, kynsien pureskelun lopettaminen, kuvisdiplomi, ihmissuhteet, jouluvalmistelut, joulumielen levittäminen, kevään ylppärit, tulevaisuus, uusien kirjojen (joita olen taas onnitunut haalimaan enemmän kuin kiitettävästi) lukeminen.

Mulla on ollut viime aikoina aika paljon levottomia päiviä. Sellaiset on hyviä päiviä. Vaikka mä en saisikaan aikaan mitään fiksua, niin ainakin mulla on hauskaa. Nauraminen ääneen, sinkoileminen sinne tänne, radion luukuttaminen yksin autossa, yhden hengen partyt omassa huoneessa. Popitan spotifyta, tanssin sängyllä, teen kuperkeikkoja. Välillä elämässä ei ole mitään järkeä, pitää vaan hypätä täysillä mukaan ja unohtaa kaikki muu. Koska se vaan on niin hauskaa.

Siinä se nyt vihdoinkin on: mun hermoaraastavin ikuisussprojekti, joka ei sit enää eräänä päivänä ollutkaan ikuisuusprojekti vaan valmis kuvisdiplomi!

Mitä ihmettä mä oon tehnyt saadakseni näin ihania kavereita? Ihan tosi. Mulla on maailman parhaat ystävät. Vaikka aina joskus tuntuukin et oon omassa oudossa maailmassani muiden maailman sisällä, niin aina joku kurkottaa kättään ja puhkaisee sen lasikupolin meidän väliltä ja vetää mut muiden mukaan. Niiden seurassa mulla vaan on aivan järjettömän hyvä olla. Kaikella rakkaudella. Tää oli tällainen pakollinen apua-koulu-on-kohta-ohi-pelkään-et-en-enää-näe-joitakin-rakkaita-ihmisiä-välihuomautus.

Joulurakkaus on huipussaan. Oon leiponut pipareita, paketoinut lahjoja (joiden valinta oli tänä vuonna jotenkin paljon helpompaa kuin yleensä, toivon että saajat tykkäävät :) !), väkertänyt joulukortteja, höpötellyt vaikka ja mitä jouluista, laulanut joululauluja, hymyillyt idioottimaisesti, seurannut jälleen uskollisesti Tonttu Toljanteria (ikähän ei mua estä!), siivoillut, kytännyt keittiön nurkan takana äidin tehdessä joulukakkuja (koska vuodesta dinosaurus on ollut mun kunniatehtäväni nuolla taikinakulho), leiponut joulukuppikakkuja (hyi inhoan tota sanaa mut cupcake vaan on niin vaikea vääntää suomalaisittain...), katsonut kaikki Gleen joulujaksot ja televisiosta tulevia jouluelokuvia, avannut päivittäin joulukalenterin, lakannut kynnet punaisiksi, käynyt kuusimetsällä hakemassa joulukuusen ja samalla toimittanut serkkujen lahjat, jaellut jouluhaleja ympäriinsä ja yrittänyt muutenkin kaikin mahdollisin tavoin levittää ympärilleni jouluinnostusta. Mutta kun joulu <3. Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen... :))

Kertokaa toki mullekin, mitä odotatte eniten joulussa? Mitä toivotte joululahjaksi? Onko teillä jotain erityistä jouluperinnettä? :)