30. elokuuta 2014

#kutsumua


#kutsumua on vallannut somen viime päivinä. Mä harvoin osallistun mihinkään kampanjoihin; miten ne pohjimmiltaan eroavat niistä "jos 50 tykkää kirjoitan ihastukseni nimen käteeni"-päivityksistä joihin jokainen sortuu seiskalla? Tää kuitenkin osui mua suoraan ytimeen. Mä voin sanoa olevani onnekas: kiusaaminen ei ikinä oo seurannut mua peruskoulun ulkopuolelle. Harrastuksissa oon päässyt juuri niihin ryhmiin, joissa fiilis on hyvä ja kaikilla on hauskaa iästä tai sukupuolesta riippumatta, ja työporukatkin ovat olleet mitä parhaimpia. Ala-aste oli kuitenkin kaikkea muuta. Lapset osaavat olla todella julmia. En ole pitkävihainen enkä kanna kaunaa, monen entisen kiusaajani kanssa musta on tullut jopa hyviä ystäviä, mutta vaikka arvet haalistuvat ajan myötä, ne eivät koskaan täysin katoa. Paljon olen unohtanut, mutta kaikkea ei vain pysty.

Mulle ei ole vielä tänäkään päivänä täysin selvillä, että miksi juuri minä. Miksi minä päädyin olemaan se muiden tyttöjen silmätikku? Arvauksia mulla kyllä on. Suurin osa tytöistä tunsi toisensa entuudestaan ala-asteen alkaessa, mä puolestani lähinnä tiesin muutaman naapurintytön ja vanhan päiväkotitutun. En enää oikein mahtunut mukaan porukkaan, ja välitunnit kuluivat lähinnä jalkapalloa pelatessa ja poikien kanssa kisaillessa. Ehkä muut tytöt olivat kateellisia? Tai ehkä mä olin vain helppo kohde, se ainoa, joka ei mahtunut isoon tyttöporukkaan? Tuskinpa. Kaikki olivat mulle mukavia siihen asti, kunnes sairastuin ruokatorventulehdukseen. Mä en pystynyt syömään oikeastaan mitään, eikä diagnoosia meinannut löytyä monista lääkärikäynneistä huolimatta. Koulussa mut yritettiin saada syömään, mutta mä en vain pystynyt nielaisemaan, ja jouduin sylkemään kaiken pois. Lopulta sain erikoisluvan syödä omia eväitä (lähinnä sosekeittoja ja suklaata) keittiön puolella. Tästä varsinainen kiusaaminen alkoi. Ehkä sairaus vain teki mut liian erilaiseksi, enkä enää päässyt siitä irti taudin parannuttua.

Ikinä mua ei tönitty eikä uhkailtu. Muutaman kerran haukuttiin varkaaksi, kun luokkalaiselta oli kadonnut lyijykynä tai kumi, jos omistin samanlaisen. Pari kertaa kengät löytyivät poikien vessasta välitunnin alkaessa. Enemmän se kiusaaminen oli nenää pitkin katsomista ja ulkopuolelle jättämistä. Muhun suhtauduttiin aivan eri tavalla kuin muihin. Nimittely ja haukkuminen ei tapahtunut päin naamaa, vaan selän takana ja vaivihkaa. Ehkä viidennellä luokalla saimme uuden englanninopettajan, joka pyysi eturiviläisiä kirjoittamaan paperille jokaisen luokkalaisen nimen. Tästä listasta opettaja tunnin päätteeksi luki nimi kerrallaan ruokailemaan pääsevät. "Katja Virtsanen." Opettaja näytti huomanneen itsekin nimessä olevan jotain väärin, ja muu luokka hihittää kihersi. Se sattui. Mitä mä ikinä olin tehnyt ansaitakseni sellaista? Juoksin naama punaisena ruokalaan.

En mä ollut ainoa kiusattu. Erästä luokkalaistani poikaa kiusattiin oikein kovalla kädellä, lähinnä erikoisen puhetavan vuoksi. Pojan pulpetti raahattiin invavessaan tai toiseen luokkaan ja häntä tökittiin karttakepillä. Mua pelotti liikaa astuakseni väliin. Ainoa asia, jonka mä uskalsin tehdä, oli valita kyseinen poika aina parikseni pelatessamme tunnilla 'vettä kengässä' -leikkiä. Toivottavasti edes siitä oli jotain apua. Myös luokka-astetta alempana oli muutama poika, joita tönittiin, haukuttiin ja kiusattiin avoimesti. Tällekään asialle mä en ikinä uskaltanut tehdä mitään. Ja mä haluan pyytää anteeksi. Mä toivon, että olisin ollut tarpeeksi rohkea mennäkseni väliin.

Yläasteella ala-asteen suuri tyttöporukka hajosi, ja suurin osa huomasi mun olevan oikein kiva ja mukava tyttö. Kiusaaminen lakkasikin suurimmaksi osaksi. Muistan kuitenkin erään rinnakkaisluokkalaisen, joka käytti hyväkseen joka ikisen tilaisuuden nälväistäkseen tai huutaakseen mulle. Voi olla, että tyttö oli sellainen kaikille muillekin, mutta silti se tuntui pahalta.

Kiusaaminen ei tee kenestäkään coolia. Se on vain ja ainoastaan typerää. Ja jos edes joku olisi uskaltanut astua kiusaajan ja sen hassusti puhuvan pojan väliin, olisi kiusaaja huomannut pian olevansa yksin. Yksikin sana voi satuttaa ja jättää valtavan arven itsetuntoon. Ole siis se ensimmäinen, joka on tarpeeksi rohkea näyttääkseen, ettei kiusaaminen ole okei. älä odota jonkun muun tekevän sitä puolestasi. Älä jätä toista oman onnensa nojaan.

Älä #kutsumua miksikään, miksikä et halua itseäsi kutsuttavan, äläkä anna muidenkaan kutsua.

weheartit

22. elokuuta 2014

There's a girl in the tree top looking at the stars




Kesä vierähti taas ohitse yhdessä vilauksessa. Yhtenä päivänä vedin valkolakin päähäni ja huis hais viuh, yhtäkkiä huomaankin pikkuveljien palanneen jo takaisin oppivelvollisuutta suorittamaan ja mansikkasadon lähestyvän uhkaavasti loppuaan. Taas se kesä vain katosi jonnekin.


Marjanmyynti on pitänyt mut ihan aikuisten oikeesti kiireisenä. Kesätyöt alkoivat toukokuun loppupuolella ja viimeinen työviikko alkaa muutaman päivän päästä, sen jälkeen ovat kaikki maailman ovet mulle avoinna. Ei vielä mitään varmaa työtä tiedossa, ei myöskään opiskelupaikkaa. Toiveista huolimatta lääketieteellinen jäi muutamien pisteiden päähän. Lukiessani yliopistoon hyväksyttyjen listaa vatsassa ei tuntunut pettymyksen kouraisua vaan pikemminkin vähän helpotusta. Koska mä voin tehdä kuluvana vuonna mitä tahansa, eikä opiskelu pakota mua pysymään aloillani. Kahdentoista vuoden kouluputken jälkeen mä voin hyvillä mielin hengähtää hetken ja ihan vain elää. En mä ranttaliksi aio kuitenkaan heittää syksyä, on mulla suunnitelmia. Valmennuskurssi, ja jos ensikertalaiskiintiöstä joku joskus vaivautuisi antamaan hieman lisäinfoa niin saatan hakea varmuuden vuoksi kemiaa tai fysiikkaa opiskelemaan. Käyn kirjoittamassa uusiksi niin kemian kuin fysiikankin, jos saisin edes toisen nousemaan sinne laudaturiin ja antamaan kaksi lisäpistettä hakuun. Ja jos mitään tekemättömyys alkaa kyllästyttää, niin aina voi tehdä opettajansijaisuuksia tai tarttua pääsykoelukemisiin. Koska ensi syksynä mä aion aloittaa opinnot Tampereella vaikka mikä olisi.

Tää kesä on ollut tosi raskas, mutta samalla antoisa. Töiden takia olen lähtenyt töihin viidesti viikossa ennen aamukuutta tai palannut vasta kellon lähetessä puoltayötä. Töiden jälkeen olen vain heittäytynyt kirjojen ääreen väsyneenä, mutta ainakin olen viettänyt kesäni tehden jotain, mistä nautin. Aika moni on kuullut kauhutarinoita torimyynnistä, mutta mun kohdalla varsinkin tämän kesän kuskinhommat olivat paras kesätyö ikinä. Mulla on maailman parhaat työkaverit, työ jota tehdessä tuntee oikeasti ansaitsevansa palkkansa, ihanat pomot ja mansikoita saa maistella päivittäin. Palkkakin on noussut tasaisesti työkesien karttuessa. Ton työn ansiosta mä oon päässyt näkemään muikeita lasten hymyjä ja iloisia mummoja, saanut kehuja, päässyt näkemään Hyvinkään yöelämää ja kokemaan, kuinka järjestetään juhlat ukrainalaisittain. Eikä ensi vuodestakaan tarvitse hätäillä, sillä pomo pyysi tulemaan juttusille ennen kuin lyön mitään ensi kesäksi lukkoon.

Ehkä töiden loppuminen tarkoittaa sitä, että kirjoittelen taas aktiivisemmin. Tai ehkä ei. Sen näkee pian. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää minä. Viimeinen teinivuosi - check! Tästä se lähtee :)

22. kesäkuuta 2014

Kaikki korttini pelasin, salaisuuteni suurimmat paljastin





Melkein kuukausi on jo kulunut lakkiaisista, mutta ei sitä ajankulua ole huomannutkaan. Mun päiväni ovat menneet aika pitkälti töissä, töissä ja töissä. Pääsykokeesta selvisin enemmän tai vähemmän kunnialla, ja nyt jännitän tuloksia vielä reilun viikon verran. Työpaikka on pysynyt samana kuin muutamana aikaisempanakin vuonna, mutta työnkuvaan on tullut muutos: viimeiset pari viikkoa olen torimyynnin sijaan istunut kuskinpukilla ja ajanut mansikoita tilalta myyntipaikoille ja toisinpäin, herännyt tuskastuttavan aikaisin, mutta huomannut työpäivänkin kuluvan paljon nopeammin. Löysin suosikkiautoni heti oman pikku Nissanin jälkeen, ja se on tilan uusi (lue: "vähän" käytetty) Citroën Jumper, joka toimii kuin ihmisen ajatus ♡ (toisin kuin pieni Mazdan paku, jota banaaniautoksikin on haukuttu ja jolla jouduin tänään kauhukseni ajamaan...)

Kolme vuotta sitten mä istuin kutakuinkin sydänkohtauksen partaalla bussissa. Yritin keskittyä hengittämiseen ja siihen, etten paina bussin nappia liian aikaisin, mutten toisaalta mene pysäkin ohikaan. Pelkäsin, ja itse asiassa vähän odotinkin jääväni yksin. "Kuitenkin niillä on kaikilla siellä jo kaverit ennestään..." Mutta mä pelkäsin ihan turhaan. Koska nää kolme vuotta ovat olleet mun elämäni parasta aikaa, ja mä haluan kiittää siitä kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, jotka tekivät mun lukioajastani niin ihanaa. Jos olet Martsarilainen (ei ole väliä, oletko niitä, joiden kanssa juttelen päivittäin vai se takapulpetin hiljainen ja/tai vähän väliä torkahteleva opiskelija) ja luet tätä, niin tämä on tarkoitettu juuri sinulle: Kiitos kaikesta! ♡



Lukion aikana olen...
... tutustunut uusiin ihmisiin
... voittanut pelkoni ja osallistunut dt-kurssille
... tanssinut palomiehen asussa koko koulun edessä
... saanut ystäviä, joiden kanssa nauraa, itkeä, tai vaikka suorittaa vaativa kirurginen toimenpide puhelimelle kesken matematiikantunnin
... onnistunut enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä pakoiluoperaatiossa
... näytellyt koulun näytelmäproggiksessa arvaamatta, mitä kaikkea tulisinkaan vielä niiden ihmisten kanssa kokemaan
... oppinut, että parasta kertaamista on, kun Tinu ennen koetta sanoo: "Kerro mulle jotain oleellista!"
... tehnyt varmaan hienoimman taideteokseni ikinä
... osallistunut niin moneen leffailtaan ja muuhun illanviettoon, etten muista puoliakaan
... laulanut aivan liian monta disney-laulua, mutta vielä pystyy!
... huomannut, että vaikka me ysivitoset ollaankin ehkä maailman epäaktiivisin sukupolvi (mitä tulee ainakin politiikkaan, opkh-toimintaan, penkkarijärjestelyihin ja ylipäänsä kaikkeen kouluun liittyvään) niin me osataan pukeutua niin monnareihin kuin penkkareihinkin, ja että me huudetaan kovimmin ABITURIENTTI, ABITURIENTTI!
... tullut ulos kuorestani ja lakannut olemasta "se etupulpetissa istuva hiljainen hikari jonka kanssa puhuminen olisi vain ja ainoastaan noloa" (tähän väliin mainittakoon, että etupulpetti oli taktinen veto: siinä on helpointa piilotella kännykkää)
... tehnyt vaikka ja mitä noloa
... saanut pidettyä todistuksen kutakuinkin ennallaan yläasteesta, aivan yhtä vähällä työllä
... elänyt aivan eri levelillä kuin aiemmin


23. huhtikuuta 2014

Hello and goodbye, but don't worry, I always come back to you

Viikko betoniviidakossa muuttaa ihmistä. Ei paljoa, mutta jonkin verran kuitenkin. Sitä oppii arvostamaan asioita, joihin ei ole aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Sitä, että kissan voi antaa kulkea ulkona mielensä mukaan, ja sitä, että jos lukon kanssa on ongelmia, löytyy naapuritalosta apua. Sitä, että verot sisältyvät jo ilmoitettuun hintaan, eikä kassalla tulekaan yllätyksiä. Ennen kaikkea sitä, että voit kävellä läheiselle mäelle ja nähdä kirkkaasti niin kauas kuin silmä kantaa ilman, että savusumu ja pilvenpiirtäjät sumentavat näköalan. Istuin eilen lentokoneessa Helsinki-Vantaan lähestyessä, ja koko sen ajan mä vaan tuijottelin ikkunasta ulos ja näin kaikki ne metsät ja järvet ja lammet ja ihanan kodikkaan näköisen Helsingin ja ajattelin että vau, mä todellakin asun maailman kauneimmassa maassa.

Viikko sitten mä löysin itseni rapakon toiselta puolelta keskeltä Manhattania. Ja mulla oli aivan huikea matka. Nyt tilanne on kuitenkin se, että mun rakkaan uskollisen läppärini näyttö kärtsäsi ja toistaiseksi joudun turvautumaan äidin ikivanhaan koneeseen, jolla pystyy blogiin juuri ja juuri kirjoittamaan, mutta kuvien laittaminen on aivan toinen asia. Eli palaan piakkoin kuvien kera, sitä ennen pikakooste viimeisestä reilusta kuukaudesta.

Ylppärit tuli ja meni. Yhtenä iltana sitä stressasi aivan hulluna, ja sitten kaikki olikin jo ohi. Toisin kuin syksyllä, tällä kertaa mä jopa ehdin lukea kaikki kirjat ennen H-hetkeä, joten edellisenä päivänä kertasin vain pikaisesti alleviivaukset ja vihkomuistiinpanot. Siellä me istuttiin kaikki abit liikkasalissa, jaloissa villasukat ilmastoinnin pitäessä aivan järjetöntä mekkalaa, ja sitten koulu vaan tyhjeni kaikista abeista. Kai se on meidän aika jättää estradi nuoremmille.

Mä pärjäsin hyvin. Tosi hyvin. Sen pitäisi olla hyvä asia, mutta ei kai se sitten mun kohdallani olekaan. Älkää ymmärtäkö väärin ja alkako sättimään "älä valita, tein enemmän duunia kuin sä ja saan justjust C:n, oisit kiitollinen", en mä sit tarkoita. Mä oon tosi iloinen noista lähtöpisteistä, mutta nyt mun pitäisi pystyä keskittymään pääsykokeisiin lukemiseen, ja siitä ei tulekaan yhtään mitään. Nyt kun pärjäsin ylppäreissä hyvin mun alitajunta on jostain saanut ajatuksen, "ihan turhaan panostat nyt, sähän osaat jo ihan tarpeeksi". Ja mä tiedän, että se kostautuu mulle pääsykokeiden lähestyessä. Unelmana on edelleen pääsy Tampereen yliopistoon lukemaan lääketiedettä, kohtalon hetki koittaa 27.5. joten aikaa mulla vielä on. Nyt otan itsestäni niskapersausotteen ja vaan pakotan itseni lukemaan. Koska en ikinä pystyisi antamaan sitä itselleni anteeksi, että en pääse sisään oman laiskuuden takia. Jotenka siis, New Yorkin postaus olkoon toistaiseksi viimeinen. Sen jälkeen musta kuulee aikaisintaan kuukauden kuluttua. Wish me luck!

15. maaliskuuta 2014

Wanna hear your beating heart tonight







Mua on jo muutaman viikon vaan hymyilyttänyt hymyilyttämästä päästyäänkin. Vaikka kuinka yrittäisi pitää välillä vakavaa naamaa, niin silti se hymy puskee pintaan. Tiedän, mun pitäisi keskittyä siihen lukemiseen, mutta eihän sitä tarvitse kellon ympäri tehdä? Mun lukuloma on ollut täynnä kaikkea muutakin kuin lukemista: Facebookissa käytyjä tuntikausia kestäneitä juttutuokioita, koskella otettuja valokuvia, kevään merkkejä, ihana, rakas vanha ystävä, jonka edellisestä näkemisestä oli kulunut aivan liian kauan (tässä vaiheessa katson peiliin), leffailta yksien maailman parhaimpien ihmisten kanssa, Divergentin soundtrackin fiilistelyä, kuraisia kissantassuja tuulilasissa ja auton katolla. Kai se on se kevät. Auringon paistaessa enemmän ja enemmän ja lintujen laulaessa ulkona mäkin alan mönkiä pois kiven alta ja lakkaan leikkimästä erakkorapua. Tällaiset pienet takatalvet eivät mun kevättäni pilaa!

Ylppärit ovat nyt puolessavälissä. Enkun kuuntelusta ja äidinkielen tekstitaidosta tuli tosi kivat alustavat pisteet, ja esseekoekin tuntui menevän hyvin, joten sormet ristissä toivon sitä kirkkainta arvosanaa. Koska jos mä jostain sen laudaturin oikeasti haluaisin niin se olisi just äikkä. Ekasta luokasta lähtien mä oon kulkenut joka paikkaan nenä kirjassa ja kirjoittanut kirjoittamasta päästyäni. Se laudatur oikeasti merkitsisi mulle paljon. Tosi paljon.

Toinen koe mihin oon tosi tyytyväinen on kemia. Stressasin sitä ihan älyttömästi etukäteen, mutta tehtäviä selaillessa se kaikki vaan hälveni. Tietty sinne muutama aivopieru lipsahti, menin muun muassa väittämään vetyä yksiatomiseksi kaasuksi (not, hyvin tiesin et siin haettiin heliumia, mut no... en oo tunnettu siitä et tarkastaisin kokeen ennen palauttamista...), mutta kun illalla katsoin oikeita vastauksia, mielessä vaan pyöri et joo, ton osasin, ton osasin, toikin meni oikein. Tosissaan, voisiko mulla siinäkin olla jonkinlainen mahdollisuus saada se L? Kuulin vaan enkelikuoron laulamassa hallelujaa.

Enkku olikin sit ihan omanlaisensa tarina. Koska kielioppi ja avot. Miten ihmeessä ne YTL:n sedät ja tädit olivat onnistuneet tekemään niin hankalan kokeen? Kieliopissa tuli vastaan kohtia, joista en osannut yhden yhtä vastausvaihtoehtoa suomentaa, ja avojen kysymykset oli muotoiltu tosi huonosti. Ymmärsin kaiken teksteissä sanotun ja osasin vastata kysymyksiin, mutta jostain syystä YTL vaati ihan erilaisia vastauksia. No niissä sentään on mahdollisuus, että sensorit muuttavat vastauskriteerejä. Onneksi en oo kuulemma ainoa, jolla pistesaldo meni todennäköisesti alle oman tason, pisterajojen pitäisi siis laskea.

Edessä vielä pitkä matikka keskiviikkona ja fysiikka perjantaina, sormet ristissä lähdetään pisteitä kalastelemaan. Tsemppiä kaikille, joilla on ensi viikolla vielä urakka edessä, hyvin se menee! :)

27. helmikuuta 2014

Elämäni soittolista

weheartit.com

Oletteko ikinä löytäneet itsenne kuuntelemasta samaa laulua yhä uudelleen ja uudelleen? En tarkoita siis sitä suurinta kesähittiä, joka pauhaa radiossa yötä päivää ja jolta vain ei voi välttyä, enkä myöskään sitä sen hetkistä lempikappaletta. Mä tarkoitan, että vaikka vuodet vierisivät, niin aina jossain tietyssä tilanteessa jotenkin eksyy jälleen soittamaan sitä samaa kappaletta tai yhtyettä toistolla. Samat laulut joka kerta, kun olet riidellyt vanhempiesi kanssa, samat laulut aina syntymäpäivän lähestyessä. Mä tarkoitan sitä, että ihmisen Spotify-historiasta pystyy lukemaan tän ihmisen fiiliksiä kuin avointa kirjaa. Koska mä oon ainakin huomannut tän ilmiön itsessäni. Tässä on mun elämäni soittolista.

Tätä minä kuuntelen kun...

... olen korviani myöten ihastunut.






Suurimman osan ajasta mä en voi sietää Taylor Swiftiä. Mutta silloin harvoin, kun mä ihastun tosissaan, en mitään muuta kuuntelekaan. Myös niitä erobiisejä, mutta erityisesti näitä muutamaa, jotka kuvaavat fiiliksiä täydellisesti. And you've got a smile that could light up this whole town...

... kesä lähestyy.





Euroviisut, niin uudet kuin vanhatkin. Huhti-toukokuu menee aina niitä luukuttaessa, mutta muutama erottuu joukosta. Ne eivät ehkä ole niitä lemppareita, niitä vain tulee kuunneltua aina muita enemmän. Aina. Lukuunottamatta ehkä sitä tuoreinta vuosikertaa. Paradise Oskar oli rakkautta muutama vuosi sitten.

... elämä ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskoa ovia.



Ärsytysbiisit numero 1 ja 2. Jos oon oikein turhautunut tai vihainen, eikä pelkkä kirjoittaminen auta, mä kuuntelen näitä.

... haluaisin vain käpertyä nurkkaan ja kadota.


Masennusaallon osuessa kohdalle on jotenkin lohduttavaa vain laittaa keijulaulun taustalle sateenropinaa, kääriytyä peittoon ja sulkeutua omaan huoneeseen.

... olen surullinen.



Mä oon käynyt elämäni aikana liian monissa hautajaisissa. Muutaman vuoden sisällä mä oon menettänyt ukin lisäksi kaksi rakasta lemmikkiä. Kuolema tekee aina surulliseksi. Itkeminen helpottaa. Jos kuuntelee laulua, joka itkettää muutenkin, ei enää tiedä, onko surullinen laulun vai kuoleman vuoksi.

... kaikki tuntuu loksahtelevan paikoilleen.




Tiedättehän tunteen, kun se aurinko alkaa paistamaan risukasaan ja kaikki stressi on ohitse? Kun joku on sanonut, ettet pysty, ja pystyt siitä huolimatta? Kun katsot minne vain, niin elämä tuntuu näyttävän peukkua?

... kärsin sydänsuruista.


Kauhean montaa sydänsurua ei ole mun polulleni sattunut, ja hyvä niin. Pikemminkin se on sitä, kuinka ei halua loukata toista ja miettii viikkokaupalla asioita. Ja vaikka tietää, että se päätös oli oikea, jää silti miettimään, että mitä jos.

... tekisi mieli hyppiä sängyllä, tanssia kaduilla ja nauraa ääneen.




Harvinaisen usein mä löydän itseni tekemästä kuperkeikkoja, kikattelemasta, juttelemasta peilille ja luukuttamasta Disney-musaa. Robinkin menee aina silloin tällöin tähän samaan kategoriaan.

21. helmikuuta 2014

Lukulomalaisen selviytymisopas

Lukuloma ei ole mikään läpihuutojuttu. Koko talo on hiljainen ja sitä pitäisi hyödyntää siihen lukemiseen, varsinkin kun olet fiksuna päättänyt kirjoittaa kerralla viisi ainetta ja valinnut juuri ne aineet, joissa niitä kursseja on MONTA. Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Olisi niin ihanaa heittäytyä vaan vaaka-asentoon ja nukkua tai katsoa televisiota, lukea kerrankin rauhassa hyvää romaania, pelata päivät pitkät Candy Crushia tai heittäytyä ihan lapseksi ja rakentaa sohvasta ja keittiöntuoleista linnoitus, koteloitua makuupussin sisään ja leikkiä mittarimatoa. Kerrankin olisi aikaa katsoa putkeen kaikki Star Warsit tai kuunnella maratonina kaikki Euroviisukappaleet Lordin voitosta eteenpäin. Niinhän sä luulet. Vilkaisu läpikäymistä odottavaan kirjavuoreen saa aikaan siivousvimman. Miten saada jotain fiksua aikaiseksi näiden kolmen (enää kahden) viikon aikana? Kirjoitin itselleni ja muille lukulomalaisille 10 kohdan "Näin selviydyt ylppärilukemisista"-paketin. Toivottavasti siitä on teille apua! :)




Lukulomalaisen survival-opas

  1. Tee itsellesi lukujärjestys. Itse tein lukemisen päiväohjelman, eli siis luen jokaisena päivänä kemiaa tuosta tuohon, fysiikka tästä tähän ja niin edelleen. Älä aloita lukemista kovin aikaisin, unenpöpperössä kaikki tärkeä tieto käy siellä pääkopassa vain pikavisiitillä eikä todellakaan tule kestämään ylppäreihin tai varsinkaan pääsykokeisiin saakka. Älä kuitenkaan jätä lukemista myöskään iltapäivään, sillä mitä pidemmälle se päivä menee, sitä hauskempaa olisi tehdä mitä tahansa muuta kuin opiskella.
  2. Älä aloita lukemista heti heräämiseen. Syö kunnon aamupala, käy suihkussa, pese hampaat, anna itsellesi aikaa herätä ennen lukemista. Aamu-unisille herätyskello tuntia ennen lukemisen aloittamista on aika bueno, siinä on vielä varaa torkuttaa. Aamulenkki ei sekään ole huono ajatus.
  3. Lue useita aineita päivässä. Ainakaan mun pää ei kestäisi kuutta tuntia kemiaa yhtä huutoa. Aloita sillä inhottavimmalla aineella ja jätä mukavammat ja helpommat iltapäivälle.
  4. Muista tauot! Joillekin sopivat parinkymmenen minuutin lukupätkät viiden minuutin tauoilla, toisille puolentoista tunnin ahkera lukeminen ja pidemmät tauot. Älä tartu tauolla Harry Potteriin tai edes Aku Ankkaan, vaan lepuuta silmiäsi ja/tai aivojasi. Torkut on myöskin ehdoton NO NO. Jos olet suuri kahvin ystävä, juo kuppi kahvia, sulje silmät ja kuuntele musiikkia. Jätä aikaa myös lounaalle äläkä unohda pitää vapaapäiviä.
  5. Älä pidä esillä valtavaa kirjavuorta kerralla vaan yksi kirja per aine. Liian korkea pino saa vain motivaation tipahtamaan; eikös ole paljon mukavampaa ajatella, että "jee enää 80 sivua tätä kirjaa lukematta" kuin "plääh tämän jälkeen odottaa vielä kuusi vaikeampaa"?
  6. Löydä se mukavin paikka lukemiseen, on se sitten oma sänky, työpöytä, keittiön pöytä, lattia, terassi, kirjasto tai sohvalinnoitus. Jos karkaat usein lukiessa keittiöön, varaa lukupaikkaasi esimerkiksi viiniypäleitä tai pähkinöitä ja vesipullo.
  7. Tää saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta lukemisen aloittamista helpottaa, jos sen taustalla on jokin motivaatio. Etsi siis jostain itsellesi sellainen. Jos et halua palavasti jonnekin tiettyyn jatko-opiskelupaikkaan tai sinulle on aika lailla se ja sama, saatko biologiasta laudaturin vai approbaturin, sinulla tuskin on mahdollisuuksia saada itseäsi panostamaan. Yritä neuvotella vanhempiesi kanssa jokin sopimus ylppärituloksista. Mulle esimerkiksi on luvattu autokassaan tonni jokaisesta laudaturista ja satanen eximiasta. Jos sinulla ei ole tarvetta autolle, yritä neuvotella itsellesi vaikka pesämuna omaa asuntoa varten tai ulkomaanmatka hyviä arvosanoja vastaan.
  8. Jos houkutukset käyvät liian suuriksi, lahjo tai kiristä pikkusisarus avuksi. Teippaa kirjakaapin ovi kiinni, pyydä pikkuveljeä vahtimaan läppäriäsi ja kaukosäädintäsi ja tulemaan välillä tekemään yllätyskäyntejä ja siten varmistamaan, että todellakin luet. Tauolla voit käydä pikkuveljen huoneessa koneella, ja kun olet lukenut päivän ohjelman verran, saat tavarasi takaisin. Varmista, ettei kännykkä hälytä Facebook-viesteistä ja -ilmoituksista ja laita se äänettömälle. Vieroittaudu televisiosta. Tämä tosin olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, mutta pääsykokeita ajatellen vielä ehtii. Katso vain sarjoja, jotka sinulla on kesken, älä aloita uusia. Hupsista keikkaa, sarjat loppuvat aikanaan ja pian huomaat ruutuaikasi puolittuneen.
  9. Älä lue kaverin kanssa. Uskokaa mua, siitä ei ikinä tule mitään. Apua voi toki pyytää, mutta mieluiten puhelimen avulla tai illemmalla Facebookissa. Jos ajattelette pitää yhteisen lukupäivän päädytte kuitenkin puhumaan kaikesta, millä ei ole mitää tekemistä ylppäreiden kanssa. Kirjastossakin lukeminen muuttuu supatteluksi ja tulette häirinneeksi niitä, keillä sitä lukumotivaatiota riittää.
  10. Mieti illalle jotain mukavaa ohjelmaa. Silloin on aikaa pitää Star Wars -maraton tai leffailta ja nähdä kavereita. Itsensä hemmotteleminen on aina kova sana. "Luin niin paljon, että olen todellakin ansainnut pitkän saunavuoron kasvonaamioineen." Iltaisin nosta jalat kohti kattoa ja mieti mitä tahansa muuta kuin opiskelua.


+1. Älä kirjoita blogia. Edes iltaisin. Koska se on vain tekosyy lukemisesta luistamiseen, sillä tiedät haluavasi lisätä tekstiisi kuvia ja ottaa ne kuvat ehdottomasti päivänvalossa. Toisin sanoen silloin, kun sinun pitäisi lukea.

18. helmikuuta 2014

Vihdoin voidaan sanoo NOLLA PÄIVÄÄ JÄLJELLÄ!

(c) Maria Hemming


Ihan hassua. Nyt se sit on ohi. 12 vuotta koulunpenkillä, lukemattomia (enemmän tai vähemmän hermoja raastavia) kokeita, oppitunteja, yrityksiä pysyä hereillä opettajan paasatessa Luukkaasta ja Markuksesta ja kieltolaista ja kerta- ja kestomuovien eroista. Monta kuukautta noita penkkareita järkkäiltiin ja nyt ne on ohi, huis vaan ja hupsista ja tervemenoo lukulomalle. IHAN HUIKEA FIILIS EDELLEEN.


(c) Maria Hemming


Vaik abishow ei välttämättä mennytkään ihan kuin Strömsössä niin hauskaa oli siitä huolimatta. Abeilla fiilis katossa, abivideo ihan huikea, samoin kuin abibiisin ja ryhmänohjaajien laulujen sanat. JP:kin selvisi abien vähän poikkeuksellisesta tukisanalistapuheesta kunnialla vesinokkaeläimineen ja peruspalveluliikelaitoskuntayhtymineen kaikkineen, heitettiin karkkia ja tultiin heitellyiksi karkilla. Mäkin pääsin hetkeksi hyppimään lavalle abivisan ja titteliäänestyksen tuloksien merkeissä (mä sain olla se tyyppi joka luovuttaa kirjekuoret juontajille jee!), ja mä en vaan mahtanut mitään sille että koko ajan hymyilytti ja nauratti ja teki mieli vaan hyppiä ilosta kun kaikki abit huudettiin ABITURIENTTI, ABITURIENTTI:a.


(c) Maria Hemming

(c) Maria Hemming


Mut ei se abishow vaan ne rekat. Mun stressaaminen nimittäin loppui siihen paikkaan kun lakanat olivat rekan laidoissa ja abit kyydissä haalareissaan (herranjestas sitä panostuksen määrää haalareihin joita ei kukaan nää rekan laitojen yli ja johon mäkin syyllistyin mut ku ne oli niin HIENOJA!) ja rekat lähti liikkeelle. Mukana Vaskis ja Mersut, oltiin ylpeitä omista lakanoista ja buuattiin noille muille jotka eivät näköjään osaa hienoja rekkalakanoita tehdä, huudettiin MARTSARI HEI HEI HEI ja ME OLLAAN MARTSARI, ME OLLAAN TULEVAISUUS ja naurettiin kippurassa, vilkutettiin ihmisille kaduilla, ylikulkusilloilla, ikkunoissa, bussipysäkeillä, autoissa ja saatiin vilkutuksia takaisin, heitettiin karkkia lapsille jotka oli niin ylionnellisia siitä ja saatiin hyvä meno -tööttäys jopa junalta. PARHAUTTA. Illalla vielä Martsarin paikalliseen joka oli kokonaan meille varattu (ei Dondo kuitenkaan), laulettiin karaokea koko rahalla ja yritettiin saada vierailemaan tullut liikanmaikka mukaan laulamaan (mut ei.).







Sunnuntaina suunnattiin abiristeilylle, hyvä fiilis alkoi jo siinä vaiheessa kun laukkujen tarkastaja kumartui siitä pöydän yli kuiskaamaan "onks sulla paljon viinaa siellä sun laukussa" "ei yhtään" "okei, tää on sit meidän salaisuus et en tarkistanut sua". Miettikää et hirmuinen määrä abeja käyttää pari tuntia abiristeilystä siihen, että ne katsovat lätkää, mä mukaanlukien. Oli ihan huippua kun vaan päästi irti kaikesta stressistä, ei ollut koko ajan etsimässä niitä "omia kavereita" vaan hengas niitten ihanien ihmisten kanssa keihin nyt sattui törmäämään. Ihan loistavaa musaa Pubissa, ihmiset vaihtuu ympärillä, juoruilut siitä kenet bongattiin tekemässä mitäkin, TANSSIA JA LAULUA. Hymy silloin, toinen tällöin, muuten vain ANTOI MENNÄ. Ja hupsista keikkaa, yhtäkkiä mä olinkin meidän hytin viimeinen nukkumassa neljän jälkeen aamuyöllä. I-H-A-N H-U-I-P-P-U-A!


ps. kiitos Venlat penkkareista, heitän täältä tällaisen etäyläfemman, koska me ansaittiin se hauskanpito! :)
pps. nyt mua alkaa nähdäkin täällä vähän useammin, koska lukuloma ja siitä lukemisesta luistaminen.

2. helmikuuta 2014

All the rules wide known they mean nothing to me



Kuvisluokan lattia vuorattu jesarilla ja jätesäkeillä, ihmiset hyppimässä märän maalin yli. Kädet ja polvet vähän kuin sateenkaaret, poskessa vaaleanvihreä maalitahra. Ikkunasta näkyy vain valkoista lunta kaikkialla. Disneymusiikkia jatkuvalla soitolla, ihmiset laulamassa mukana. Naurua ja iloista jutustelua. "Hei mitä jos tehtäisiinkin näin?" "Joo tehdään vaan!". Mehukattimehua ja sipsejä, hiukset hätäisellä nutturalla, päällä vaatteet joita ei ikinä kehtaisi käyttää koulussa normipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee, työn edistymisen näkee silmissä. Se tunne, kun kaikki seitsemän rekkalakanaa ovat sun silmiesi edessä valmiina ja niin hienoina. Vajaan parin viikon päästä voi kivuta ylpeydellä rekkoihin, koska hitto vie, niiden lakanoiden eteen on nähty vaivaa. Mä oon nähnyt vaivaa. Rakkautta.


Valtavan hyvä kirjasarja. Luen aamuisin, iltaisin, syödessäni, katsoessani televisiota, koko ajan. Imen vaan niitä sanoja mun silmilläni ja elän täysillä mukana. Tuntuu kuin se oikea elämä olisi siellä sivujen välissä eikä täällä. Ihanuutta, kun voi unohtaa kaiken ympärillä ja sulkea pois kaiken, mitä huudan pääni sisällä. Mikään ei oo niin ihanaa kuin kirjasarjat. Kun kirja loppuu, ei tarvitsekaan hyvästellä niitä niin tärkeiksi tulleita hahmoja vaan voi tarttua seuraavaan kirjaan ja aloittaa uuden tarinan. Kauheaa, kun kirja ei noudatakaan sitä tärkeintä kirjoittamatonta säätöä vaan juuri se hahmo, johon samaistuu täysillä, kuolee. Toisaalta, ne ovat niitä parhaita kirjoja. Itken illan, mietin yön ja aamulla tartun seuraavaan kirjaan ja aloitan uuden seikkailun. Tartun kirjastossa ihan spontaanisti kirjaan, jossa on jännä kansi ja huomaan, että se on ihan täydellinen, jotain erilaista kuin edellinen. Koska yksikään dystopia ei enää tunnu samalta nyt, kun Divergent on luettu kannesta kanteen, kaikki kolme kirjaa. Jos on aikaa, lukekaa John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjarakkautta.




Autoja ei missään ketään muita kuin mä itse, matkalla mistä lienenkin takaisin kotiin. Radiosta ei tule mitään, joten kerrankin annan ajatusten vain kulkeutua sinne minne ne haluavatkin. Jotenkin alan käymään yksinkeskustelua asiasta, jossa ei ole mitään järkeä. Kuvittelen selittäväni eräälle ihmiselle yhtä mun tekoani, ja sanoja vaan tulee. Jossain vaiheessa mä huomaan puhuvani asioista joita en ole ikinä aiemmin tiedostanut. Niitä outoja hetkiä, kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Koulussa tulee mieleen käydä kiittämässä tätä henkilöä, mutta kun nähdään käytävällä mä en saakaan suutani auki. Olisi outoa sanoa vaan kiitos eikä muuta, mutta en voi selittää. Ne asiat, ne jutut, ne on pieniä palasia musta, mun omia pieniä salaisuuksia.



Pieni kämppä ja pieni porukka ihmisiä, puolet mulle käytännössä vieraita. Jotenkin hassua. Ja outoa ja pelottavaa. Mutta samalla kauhean jännää, sillä lailla hyvällä tavalla. Kummallista käydä ulkona muidenkin kuin Vantaan ystävien kanssa. Musiikki ihan liian kovalla, lattialla ei lasinsiruja vaikka kello on jo yli puolenyön. Vessatkin toimii. Mitä ihmettä mä teen tällaisessa baarissa? Ikävä Dondoon, se on kotoisa. Mutta sitten soi YMCA ja Barbie Girl ja Ketchup Song, ja kaikki se unohtuu. Juoksu bussiin, höpöttelyä koko bussimatkan. Miksi yöbussit menevät aina Mäntysalon kautta? Perttula ihan tyhjä, kaverina vain pakkanen ja täysi hiljaisuus. Euroviisufiilistelyä keskellä yötä, ihanaa painaa pää tyynyyn ja nukahtaa kolmen jälkeen.

22. tammikuuta 2014

Pieni enkeli untuvapilvellä


Mä halusin aina pienenä koiraa ylitse kaiken. Pyysin jopa päiväkotitätejä puhumaan äidille ja isälle mun puolestani, mutta eihän meidän kissatalouteen tietenkään hankittu sitä dalmatialaista. Jossain vaiheessa mä pyysinkin, että jos en koiraa saa, niin antakaa mun ottaa edes marsu, eikä luvan saamiseen tainnut mennä päivää pitempään. 

Hani ja Ella muuttivat meille kesällä 2009, juuri ennen koulujen alkua. Virallisesti ne olivat mun ja Lassin yhteiset, mutta kyllä se vain minä olin joka niitä hoiti. Marsut asuivat mun huoneessani aina viime kevääseen asti, joten mä olen seurannut niiden kasvamista ja elämistä aitiopaikalta koko niiden pienen iän.
Hani ja Ella kesällä 2011

Hani mun rippijuhlissani 2010

Kesällä me huomattiin, että Ella laihtui silmissä. Tuttu eläinlääkäri antoi neuvoja, seurattiin painoa ja ruokittiin pientä kauravellillä ruiskun kautta. Välillä se paino lähtikin nousemaan. Aina joskus se oli vähän apaattinen ja vain kölli häkin pohjalla, mutta useimmiten ihan virkeä ja hyväntuulinen. Jossain vaiheessa paino laski taas ja kävin Ellan kanssa eläinlääkärissä. Kuiku oli siinä vaiheessa jo niin laiha, ettei sitä voinut rauhoittaa ja tutkia kunnolla, vain sen mitä eläinlääkäri päällepäin näki. Etuhampaat olivat kasvaneet ylipitkiksi ja ne lyhennettiin, käskettiin jatkaa tukiruokintaa ja seurailla painoa. Näin tehtiin, ja jälleen paino saatiin pieneen nousuun.

Aivan joulukuun lopussa, uudenvuoden aatonaattona, mä heräsin vasta muun perheen ollessa reissussa ja menin katsomaan marsuja. Ella oli aiemminkin löytynyt makoilemasta, mutta aina viimeistään kosketuksesta se pomppasi ylös. Nyt ihmettelin kun ei pientä kuulunut kolistellessani hieman häkkiä ja ruokapussia. Ella oli kaivanut mökissä itselleen kuopan, jossa se makasi.

Kaksi vuotta sitten meidän kissa jouduttiin lopettamaan. Se oli jo vanha,  mutta hyväkuntoinen vielä viimeisinä elinäivinäänkin. Yhtenä päivänä se oli pudonnut ojaan, noussut takaisin naapurin pihatielle ja jäänyt sinne makaamaan. Sieltä isä sen haki ja kantoi Miirun petiinsä, tarjottiin ruokaa ja vettä ja kuivattiin. Sinne petiinsä se jäi, ja myöhemmin illalla huomasin sen nousseen pedistä, kävelleen muutaman askeleen ja lyyhistynyt lattialle. Mä pidin Miirua sylissä ja silittelin sitä eläinlääkärille lähtöä odottaessa. Miiru tuli takaisin pahvilaatikossa, ja seuraavana päivänä se haudattiin pihan reunaan.

Mä en olisi ikinä uskonut, että marsu voisi muistuttaa kissaa. Mutta kun näin Ellan puruihin kaivautuneena mä näin Miirun lyhistyneenä olohuoneen lattialle.

Nappasin Ellan syliini ja yritin soittaa äidille ja isälle. Tarjosin vettä ja kurkkua, ja siinä se makasi mun sylissäni lähes täysin velttona. Lopulta äiti ja isä vastasivat ja tulivat kotiin, soiteltiin ensin tutut eläinlääkärit ja sitten eläinlääkäriasemalle. Lopulta eräs tuttu eläinlääkäri ajoi pihaan, ja myöhemmin samana päivänä Miirun haudan viereen kaivettiin toinen, hieman pienempi.

Hani jäi yksin, mutta vaikka meillä kaikillla oli Ellaa ikävä, täytyi Hanille etsiä seuraa. Marsut tarvitsevat seuraa toisilta marsuilta, ja Hanistakin näki, kuinka yksinäistä sillä oli ilman kaveriaan. 

Eilen mä ja Lassi ajettiin Itä-Helsinkiin, jossa meitä odotti pahvilaatikossa kaksi pientä kuikuttajaa. Mitään yhtä pientä ja suloista mä en ole nähnyt pitkään aikaan. Kotona pienet nimettiin Minniksi ja Iirikseksi, ja vaikkei Hani tuntunut korvaansa lotkauttavankaan vauvojen suuntaan, niin tänään mennessäni aamulla katsomaan marsuja ne nukkuivat kaikki kolme yhdessä kasassa. Iiris ja Minni ovat vielä niin pieniä, että mahtuvat helposti molemmat Hanin kylkeen kiinni, ja Hanikin tuntuu adoptoineen pikkuiset ihan omiksi lapsikseen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka tästähän vasta alkaakin Minnin ja Iiriksen tarina :)
Pikku-Iiris, takana näkyy vähän Minniäkin :)

Kaipaus ei katoa koskaan. Mulla on joka päivä hirmuinen ikävä niin Miirua kuin Ellaakin. Mutta vaikka ikävä ei unohdukaan, niin suru jää taakse. Ellalla on nyt paremmat oltavat eikä Miiruakaan enää vaivaa vanhuuden kivut ja säryt. Aika parantaa haavat, vaikka aina niin ei uskoisi.



Kun olet surullinen,
joku lohduttaa sinua.
Jos kukaan ei välitä,
jos kukaan ei lohduta,
istuu enkeli viereesi.
Se silittää poskeasi,
se pyyhkii kyyneeleesi.
Se hohkaa valoa ja ymmärrystä,
se halaa vaikeina aikoina.
Se kuiskaa korvaasi:
"Olet tärkeä."
Kuka vain voi olla juuri sinun enkelisi.
Levätkää rauhassa ♡