I'm sitting down here, but hey you can't see me

Eilen oli Laurin kuusveesynttärit, tänään ensimmäinen vapaapäivä sitten viime viikon torstain ja papan 80-vuotissynttärit. Kuvia mulla on tosi heikosti, eikä oikeestaan mitään ihmeellistä kerrottavaa mun tekemisistä, ainakaan sellaista, jota te jaksaisitte lukea. Sen sijaan mulla tuli ajatus, et voisin kertoo teille musta jotain, jota tuskin tiesitte ennen tätä! :)

Mulla on tosi isoja ongelmia siinä, mitä tulee ihmisiin luottamisessa. Mua kiusattiin, ja siis ihan oikeesti kiusattiin, käytännössä koko ala-aste. Päiväkodissa ja eskarissa mä olin tosi iloinen ja positiivinen ja mulla oli paljon kavereita minne ikinä meninkin, mut jotakin tapahtui mun aloittaessa ala-asteen. En yhtään tiedä mitä, mutta jotain kuitenkin, siitä oon varma. Ekat viikot oli sitä ympärilleen katselua ja tuntuman hakemista, mutta sit sen jälkeen huomasin jääneeni yksin. Tytöt olivat muodostaneet oman porukkansa, eikä niillä riittänyt kaveruutta mulle. Koko ekan vuoden olin sitten yksin tai pelasin futista poikien kanssa, ja oon aika varma et tulin pelanneeksi ala-asteella futista saman verran kuin muut tytöt yhteensä. Ekan oikeen kaverin sain vasta kakkosen jälkipuoliskolla uuden tytön tullessa samalle luokalle, mut kaikki muut tytöt kiusasivat mua yhtä tai kahta lukuunottamatta. Jotenkin ajattelen, et mun luottamuspula johtuu tosta kiusaamisesta, vaikka se vähenikin vaan pariin tyyppiin yläasteella ja loppui ihan kokonaan lukiossa. En kerro mun ihastuksista kuin tosi harvoille tyypeille ja yleensä vaan niille, jotka ei tunne sitä mun ihastumisen kohdetta. Muutenkin pidän melkeen kaikki asiat sisälläni, en kerro niitä ees lemmikeille. Kirjoittaminen taas on mulle jotenkin paljon helpompaa ja luonnollisempaa kuin puhuminen, joten luonnollisesti mä uskon mun jutut yhdelle mun seinälle pikkuisilla lappusilla, kuvilla ja muistoilla eri reissuista ja asioist. Toi seinä on mun päiväkirja, mut jos joku katsoo sitä, kukaan tuskin näkee ihmeemmin muuta kuin laulunpätkiä ja lainauksia, julisteita, laivalippuja ja valokuvia musta pienempänä. Mulle joka kuva ja lappu siin kertoo kuitenkin ihan oman tarinansa.

Luen ihan älyttömästi, työpäivinäkin ainakin neljä tai viis tuntia. Lähinnä luen fantasiaa ja Maria Kallio -dekkareita, mutta oikeestaan oon aika kaikkiruokainen. Mulle menee niin romaanit, lehdet kuin novellitkin, jopa runot. Joskus aikaisemmin luin kirjan aika nopeesti, viissataa sivua meni helposti kahessa tai kolmessa päivässä, mutta sit yläasteella iski vastaan se, et kokeisiin tartti lukee yleensä ees ne muistiinpanot. Kouluhommia oon tosi laiska lukemaan, joten mun aivot kehittivät lukemistyylin, jossa luen vähän hitaammin mutta niin ajatuksella, ettei tarvitse aluetta useempaan kertaan lukaista. Se sit tarttui myös muitten kirjojen lukemiseen, joten nykyään viiteensaataan sivuun menee melkeen viikko jos joka päivä on koulua tai töitä. Kun oon saanut hyvän kirjan luettua, muhun iskee aina päiväks tai kaheks hirveen tyhjä olo. Varsinkin jos jatko-osaa ei ole tai sitä ei ole vielä ilmestynyt suomeksi. Uppoudun täysillä kirjan maailmaan, ja vie oman aikansa irtautua siitä. Kai sitä vois verrata siihen, kuinka jotkut uppoutuu pelien maailmaan. Lisäksi mä kirjoitan itekin paljon, ihan oikeeta tekstiä enkä vaan tätä blogia. Multa löytyy vihkosta pöytälaatikkorunoja ja koneelta kaikenlaista tarinaa viimeiseltä seitsemältä vuodelta, yleensä jonkun muun kanssa kirjoitettua jatkotarinaa. Lisäksi multa löytyy vihkoista vähän kaikenlaista ajatuksenpätkää, jotka saan ehkä joskus kirjoitettua oikeaksi tarinaksi.

Viisaimmat asiat, mitä mulle on koskaan sanottu, ovat tulleet mun isäni suusta. Jos johonkin ryhtyy, niin tekee sitten kanssa kunnolla. Ei matka tapa, vaan matkan vauhti. Noi kaks on varmaan mun tärkeimmät elämänohjeet, ja jaksan aina muistuttaa itteeni ja vähän muitakin niistä. Mitään, mihin ryhdyn, en jätä puolitiehen, ja jos mut palkataan johonkin hommaan, niin mähän kanssa teen sen palkan eteen töitä. Toinen noista auttaa mua jaksamaan silloinkin, kun haluisin vaan luovuttaa. Iskä sanoi sen mulle, kun oltiin vitosluokalla leirikoulussa ja kiivettiin tunturille. Puolimatkassa mä halusin vaan kääntyy takaisin, koska se kiipeeminen oli niin raskasta. Mut tottahan se sit oli, että kun tarpeeks rauhallisesti käveli, niin päästiin perille saakka.

Mä pelkään. Paljon. Kaikkea. Hissiä, pimeää, yksinjäämistä, kiusaamista, sitä et joku päivä mun rakkaat lähtee kylille eivätkä pääse ikinä takaisin. Sitä, että jokin ei meekään niin kuin mä haluisin. Ylipäänsä mä vaan pelkään tosi paljon. Mä pelkään sameaa vettä, koska en näe pohjaan. Mä pelkään korkeita paikkoja, koska sieltä voi pudota, ja hissejä, koska sieltä mä en välttämättä pääse hätätilanteessa pois. Se voi jäädä jumiin mun ollessa siellä eikä apua välttämättä tulekaan. Pienempänä mä pelkäsin Muumipeikkoa, Mörkö taas oli ihan kiva. Mä pelkään soittaa ees varatakseni leffaliput ja ylipäänsäkin vieraiden kanssa juttelua. Mä pelkään vastuuta ja joitakin asioita, joita oon tehnyt joskus kun oon ollut viel nuorempi ja ajattelemattomampi. Kerran mä pelästyin kuollakseni postimiestä. Silloin mä tosin olin kakkosluokalla, en tunnistanut postiautoa se ei ollukkaa enää oranssi!, sillä miehellä oli takkuinen parta ja olin ihan varma, et jos se ei ollu murhaaja, niin ainakin rosvo. Mut sitä mä ihmettelen, et en pelkää hämähäkkejä tai ylipäänsä mitään muutakaan elävää niin kauan kuin tiedän, etten kuole sen puraisuun tai pistoon.

Oon varmaan maailman surkein ihminen puhumaan mun tunteista. En oo ikinä elämässäni kertonu kenellekään mun ihastukselle, et tykkään siitä. Monta kertaa mä oon ajatellut sitä, ja pari kertaa ollut ihan tipalla, mutta aina se on jäänyt ajatuksen tasolle. Sitä mä en oo pelännyt, et mun tunteisiin ei vastattais, koska en mä vois sitten asialle mitään, vaan sitä, et jos se ei tykkääkään musta muuten kuin kaverina niin meidän kaveruus vois kärsiä. En osaa kertoo niitä ikävämpiäkään juttuja suoraan, vaan oon aina yrittänyt vaan kestää kun eräs nimeltämainitsematon tyyppi X on selvittänyt mun kotiosoitteen ja tullut mun ovelle "kysymään läksyistä" siis ihan tosi? viiden kilsan päähän? puolet luokasta asui matkan varrella ja neljäsosa lähempänä toiseen suuntaan mentäessä? ja erään herra Yyn seuratessa mua kuin lemmenkipeä koira joka ikiseen paikkaan ja odottaessa mua vessan ulkopuolella melkee tunnin koska mä halusin hetken rauhaa siltä. Tää on asia, jolle mun pitäis tehdä jotain. Tätä asiaa rupeen wörkkimään heti kun vaan tulee uus tilaisuus.