Mulla on päällä hirmuinen lagitus. Väsyttää ihan sikana. Muttei kuiteskaan. Eli siis aivot ei toimi vaikka ois miten päin, mutta ei ne silmät kiinni lurpsahtele. Wiiiird. Pahoittelen jo etukäteen maailman turhinta ja oudoimman kuuloista tekstiä.
Taas menny pari päivää töissä, ja täytyy kyl sanoo et tuol cittarilla on ollu tosi mukavaa näin vaihteeks. Meno jotenkin paljon iisimpi kuin ässällä mut tekemistä riittää silti kyl koko ajaks. Tylsä ei siis ehdi tulla. Menin tossa sunnuntaina kaatumaan kotimatkalla mopolla (vauhtia suurinpiirtein huikeat 10km/h, mutta mopo siis sutaisi ja kaatui mun jalan päälle) joten oon nyt ollu töissä vähän vammainen, huoomenna lupasin käydä lääkärissä jos ei helpota tässä yön aikana vielä enemmän. Joka päivä tuntunut siis aina vaan paremmalta, maanantaina olin töissä sormi teipattuna ja oikeessa jalassa geelipohjallinen ja tukiside sekä viel villasukat ja crocsit, ja tänään riitti pelkkä tukiside enkä sitäkään ois oikeestaan tarvinnut. Kyl vaan sormi ja kantapää on silti edelleen kipeitä, mut katotaan sitä lekuria sit huomenna.
Mun päivä pelastui ihan totaalisesti, kun töissä kävi moikkaamassa eräs henkilö, joka on mulle ihan älyttömän tärkee. Olin loppupäivän vaan pelkkää hymyä ja aurinkoa, ja kävin ihan spontaanisesti jopa vuokraamassa itelleni leffan. Sinun numerosi? oli ihan nappivalinta mulle täksi illaksi, paransi vaan mieltä ja oli jotenkin niin mulle sopivan pöhkö ja hupsu muutenkin. Vaikka se onkin sellainen höpsö rakkauskomedia, jossa ei oo niin päätä eikä häntää, sain siitä sellaisen suuren valaistumisen. Leffassa Allyn eli päähenkilön sisko menee naimisiin, ja maljapuheessa Ally sanoo opettaneensa siskolleen kaikkea, mitä isonsiskon kuuluukin, ja jotenkin rupesin sitten itse miettimään et oonko mä ikinä opettanut mun pikkuveljille jotain tärkeetä. Siitä sitten ajatukset lens siihen, et jos Lassilla tai Laurilla tulee ikinä mitään tyttöongelmia, niin mähän oon hyvä neuvomaan niissä, ja sit rupesin miettimään, et mitä mä sanoisin niille niihin samoihin juttuihin joita oon ite aina miettinyt. En oo ihan varma, kerroinko tätä silloin aikaisemmin, mut mä en ikinä uskalla kertoa mun tykkäämisistä, koska pelkään, et jos se toinen ei tykkääkään musta samalla tavalla niin se ei välttämättä halua enää ees olla mun kaveri. Ja sitähän mä taas en halua. Tota mä sit mietin et mitä sanoisin, jos joku muu pohtis samaa. Ja mä tulin tähän tulokseen: Jos se tyttö/poika ei haluu enää olla ees ystävä, niin silloin se ei oo kaiken sen vaivan arvoinen ihminen. Okei, toi kuulostaa tyhmältä tossa, mielessä se oli jotenkin paljon selkeemmän ja ymmärrettävämmän oloinen. Ja jos mä oon tota mieltä, niin miksi en sit toimis sen mukaisesti? Siinä on nyt mulle sitten seuraava suuri elämänohje.
Näin muuten pitkästä aikaa Saijaa, joka oli ihan mun paras kaveri niin kauan kuin oltiin samassa koulussa. Juteltiin ja istuskeltiin sen ja Moonan kanssa ja ihan kivaa oli.
Öitä, nyt mun aivot rupee tosissaankin tilttaamaan.
Ai niin, ja siinä leffassa on ihan paras soundtrack ikinä. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti