Ehkä joskus ensi elämässä

Ei tiedä mitä kirjoittais. Ajatukset vaan virtaa päässä, unohtuu heti sen jälkeen. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämmöisiäkin päiviä joskus tulee. Aivot käy viikonloppuvaihteella.

Kirja tuli luettua ja nyt olo on tyhjä. Mitä v*ttua sitä oikein tekisi? Vastaus: jatkan aivojeni tuhoamista ja vilkaisen yhden BB-jakson. Ei kannattanut, nyt tuntuu viel enemmän siltä et korvien välissä olisi kiisseliä.

Rupesin vähän miettimään, niin heti keksi hirmuisen läjän tekemistä. Huone on edelleen siivoamatta, marsujen häkinkin vois siivota, kaappiin en oo vielä koskenutkaan. Uudet tapetitkin vois jossain välissä laittaa, ja sitä ennen pitäisi repiä vanhat alas. Kouluhommiakin ois, matikassa oon jäljessä ja mantsaan pitäis tehdä kulttuurimantsan työ Islannista. Ei onnistu, ei niin millään. Jopa Laurin kanssa leikkiminen vei voiton. Toi kaapinsiivous on itse asiassa ihan kivaa hommaa, mut sitä vaan ei voi tehdä ennen kuin huone on muuten siisti. En jaksais yhtään. Blogin kirjoitus vie voiton, siitäkin huolimatta, et mulla ei oikeesti oo yhtään mitää kirjoitettavaa eilisen jälkeen. Kaipa mä siis voisin kertoo jostain vähän yleisemmästä. Härregyyd oon kateellinen Venlan kirjoitustaidolle. Ja sillä on aina kuviakin. Ei vaan mulla.

Nyt jos jaksoit lukea tänne saakka, niin onneksi olkoon. Saat tietää yhden jutun, jota en oo kertonut kuin muutamalle. Tai tavallaan oon, mutta tosi ohimennen, hyvä kun oon maininnut, ja nimen tietää ehkä viisi ihmistä, niistäkin vain yksi on sellainen, joka on tavannut tän henkilön. Tykkään yhestä ihmisestä ihan sikana. Oon tuntenut sen kutakuinkin puolitoista vuotta, ja se on osoittautunut aivan mahtavaksi ihmiseksi. Aloitetaan vaikka siitä, et se on hyvännäköinen. Ei ehkä sillä perinteisimmällä tavalla vaan silleen et se on mun mielestä hyvännäköinen. Toiseksi se on niitä harvoja poikia, joiden kanssa mun oikeesti helppo jutella, ja sitä oikeesti kiinnostaa mitä mä sanon. Aina, kun mä nään sen, sydän jättää yhden lyönnin välistä ja alkaa hymyilyttää. Aina se vilkuttaa ja hymyilee takaisin. Ongelma on, että mä oon ihan hemmetin ujo missään tuollaisissa tilanteissa. Välillä mä mietin, et miten kertoisin sille, mut sit en kerrokaan. Ja nyt tää ainoa ihminen, joka tietää tästä tilanteesta ja tietää kans tän mister x:n, on antanu mulle aikaa maaliskuuhun saakka tehdä jonkunlainen aloite. Sitä en sit tiedä, et mitä se on suunnitellut jos en tee mitään ennen sitä aikarajaa. En mä nimittäin uskalla kertoa sille et mitä oikeesti ajattelen. Ei siinä muuten olisi mitään ongelmaa, mut siit on tullut mulle tosi tärkee ihminen ja pelkään, et jos se ei ajattele samoin niin meidän ystävyys kärsii. Oon kuitenkin mieluummin pelkkä ystävä kuin en mitään. Ehkä mä sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, siinä vaiheessa, kun oon muuttamassa Tampereelle. Ehkä.