3. luukku: Mitä pikkuveljesi OIKEASTI haluavat lahjaksi?

Joululahjojen hankkiminen on ihanaa. Sitä alkaa pohtia kuukausia etukäteen, millainen lahja kellekin sopisi. Valitset lahjat huolella ja paketoit ne, aaton koittaessa sujautat ne kuusen alle. Aina ei paketti huolellisesta  pohtimisesta huolimatta olekaan ihan niin mieluinen kuin toivoit, mutta ei se lannista. Ensi vuonna on siis parantamisvaraa, ja oikea lahja on silloin vieläkin mieluisampi! Kyselin vähän veljiltäni, mitä he ja muut heidän ikäisensä pojat haluaisivat lahjaksi, jos voisivat valita aivan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Pojat 2012

LASSI 14v

Jos mitä vain saisi pyytää, niin luokkalaisteni ykköstoive olisi mopokoulu ja kunnollinen mopo. Hyvät kuulokkeet mikrofonilla olisivat myös hyvät. Pelit ovat monen toiveissa, yleisin konsoli taitaa olla vielä PS3. Ihan äskettäin julkaistiin uusin Pokémon-peli (Pokémon Omega Ruby). Pleikka 4 ja siihen pelejä. Jos haluaa antaa halvemman lahjan, niin iso karkkipussi, leffalippu tai vaikka leipomus olisi kiva. Vaatteita älä hanki, ellet ole aivan varma, että lahjansaaja pitää niistä. Turvallisempi vaihtoehto olisi vaikka lahjakortti tai raha. Jos aivan kaikki olisi mahdollista niin kaikki paha maailmasta voisi loppua. Isis, Ebola, köyhyys, nälänhätä, rikollisuus ja huumeongelmat, eläinkokeet, taudit ylipäätään, Ukrainan kriisi... Villasukkiakaan en tyrmää, jos ne ovat pehmeät ja itse tehdyt. Kaupasta ostetut eivät paljoa mieltä lämmitä.

LAURI 8v

Minecraft! Skylanderseista haluan vain uusimpia. Meillä on aika monella luokkalaisella Xbox, sellaiseen halutaan pelejä. Jääkiekkovaatteet ovat kivoja, samoin Ferrari-tavarat. Ja avaruuspuku. Ei tarvitse olla oikea, sellainen naamiaspuku. Karkki on hyvää ja rahalla saan haluamiani leluja joulun jälkeen. Joku rakettikokoelma voisi olla hyvä. Sellainen, missä olisi monta vähän erilaisia rakettia. Leluista joululahjaksi voisin haluta jonkin robotin, joka osaisi kävellä, tai sitten (kauko-ohjattavan?) auton.

(Lauri on välillä vähän... vaikeaselkoinen. Puhetta tulee hirmuista vauhtia, sanat menevät sekaisin. Joten voi olla, että tuo toiveiden kirjaus meni vähän sinne päin. Mitä nyt Lauria kuitenkin tunnen, niin tuon ikäisille tuntuu kelpaavan mikä vain, mikä on printattu joulun alla postiluukusta kolahtaviin lelukuvastoihin, paitsi vauvojen ja tyttöjen sivuilta. Mitä enemmän siinä on pieniä, katoavia ja rikkoutuvia osia, mitä teknisempi härveli on ja mitä enemmän sitä on mainostettu televisiossa, sen parempi. Tuon ikäinen ei vielä oikein osaa arvostaa käsitettä 'itse tehty', mutta ei siitä haittaakaan ole, jos lahja muuten on mieluisa. Jääkiekkovaatteet taitavat Laurin tapauksessa tarkoittaa lähinnä Leijonien fanituotteita.)

BONUS: Äidin lahjatoivelistalla olisi helikopteri työpaikkamatkoihin ja vuoden palkallinen loma täysylläpidolla Australiassa.

2. luukku: Karpalonkirpeitä muistoja

(C)

Pieni, rakas joulumuisto joidenkin vuosien takaa. 

Kun mummo oli vielä elossa, olimme viettämässä joulua kotona; koko meidän perhe, mummoni sekä tätini. Mummo oli lämmin ja ihana ihminen, joka ei ikinä jättänyt ruokaa lautaselle. Päivällinen oli syöty, pukki käynyt ja lahjat avattu. Äiti oli laittanut jälkkäriksi karpaloita ja lämmintä kinuskikastiketta. En ollut ikinä aikaisemmin syönyt karpaloita, mutta päätin maistaa rohkeasti.

Kirpeitä. Naama vääntyi sitruunalle, enkä saanut molempia silmiä pysymään auki kun irvistytti. Käännyin katsomaan yhtälailla irvistelevää tätiäni ja hän minua, purskahdimme nauramaan. Kikatuksesta ei ollut tulla loppua, vaikka äiti puhisi ja tuhahteli hellan vieressä. Kai äiti koki, ettemme arvostaneet hänen jälkiruokaansa, vaikka emmehän me äidille nauraneet.

Mummokin maistoi. Ja maistoi uudelleen. Ja vielä kolmannenkin kerran. "Mitä jos minä säästäisin loput vaikka huomiseksi?" Äiti oli selkeästi pahoilla mielin, mutten mahtanut mitään uudelle naurukohtaukselle. 

PS. Karpaloita ei meidän taloudessamme sen koommin ole nähty kuin äidin lautasella.

1. luukku: Onnellisuutta

(C)

Vielä ei ole joulu. Ei aivan. Mutta pohjimmiltaan joulussa on kyse onnellisuudesta. Ja se on, tässä ja nyt.

Maailman onnellisin hetki on kalenterin juuri käännyttyä jouluaaton puolelle. Kuusi on koristeltu ja muut ovat menneet nukkumaan. Alakerrassa on lämmin valo, vaikka ulkona pihan mustuudesta tuikkivat vain pihakuusen valot. Radion kaiuttimen päällä on enkeli, jonka siivet vaihtavat väriä, Mörri istuu sohvannurkassa. Sohvapöydällä naapurin Anjan tekemä piparkakkutalo, johon ei saa koskea ennen joulupäivää. Hiippailen hiljaa kohti joulukuusta kissan tarkkaillessa portaiden raosta kulkuani. Takkahuoneesta kuuluu hiljainen puiputus ja heinän kahina, marsutkin vaistoavat ilmassa väreilevän rauhan, ilon ja odotuksen. Aamulla ne pääsevät maistelemaan kuusen alaoksia. Jos katson oikein tarkkaan, voin löytää huolimattomasti piilotetun lahjasäkin. Se saa kuitenkin odottaa, en mene ravistelemaan lahjoja ja pohtimaan, mitä mistäkin paketista paljastuu. Lasken kuukauden kaapissani piilossa olleet paketit kuusen juurelle ja hipsutan varpaisillani takaisin kohti omaa huonettani. Juuri ennen ovenraosta luikahtamista vilkaisen vielä kuusen alla olevia paketteja, joista ei vielä yhdessäkään lue omaa nimeäni. Antamisen iloa. Se on onnellisuutta puhtaimmillaan.

Onnea on ihanat ihmiset ympärillä. Ystävät, jotka saavat nauramaan, jotka kuuntelevat silloin kuin surettaa. Sellaiset, joiden kanssa voi puhua mistä vain. Onnea on joulun tuoksu, appelsiinit, kardemumma, inkivääri, neilikka, kaneli, pomeranssi. Onnea on, kun saa nuolla taikinakulhon äidin tehtyä maustekakkuja. Onnea on lahjojen paketointi, pienet, vaivattomat kortit, joilla saat kortin saajan hymyilemään. Onnea on se ihastuksen tunne vatsanpohjassa seisoessanne pakkasessa juttelemassa, onnea on kun kotiin päästyä tanssittaa ja laulattaa. Onnea on puhallella aamuhämärässä höyrypilviä, vaikka ripset jäätyvät ja hiukset muuttuvat jääpuikoiksi. Onnea on takkatuli ja lämmin teemuki, viltti ja hyvä kirja. Onnea on vastasatanut lumi. Onnea on lämmin halaus.

Sun katsees kääntyy taas kun lähden laulaa

(C)

Myönnän ihan suoraan, ettei blogi ole viime aikoina ollut päällimmäisenä mun ajatuksissani. Eipä mulla toisaalta juuri olisi ollut mitään kirjoitettavaakaan; tällä hetkellä elämäni koostuu aika pitkälti pääsykoelukemisesta, niiden hyvin hitaasta etenemisestä, neljästä seinästä ja pikkuveljien taksikuskina toimimisesta. Toisin sanoen mun elämässä ei tapahdu tällä hetkellä mitään, ainakaan mitään sellaista, jonka haluaisin näin julkisesti jakaa. On kuitenkin yksi asia: joulurakkaus!

Vielä en ole kaivanut esille joulukoristeita, eikä pihallakaan ole kuuset valaistuina. Joululaulut eivät soi eikä yhtään pakettia tai korttia ole vielä valmiina, vaikka muutama lahja onkin jo mietitty ja hankittu. Lumi tuli, mutta lumi myös suli, yhtään lumiukkoa en vielä ehtinyt tekemään. Alapihan omenapuussakin on vielä muutama (pakaste)omena. Silti olen jo aivan kissa pistoksissa joulun odotuksesta. Aina joulun alla saan valaistumisen ja koen tehtäväkseni levittää ja jakaa ympärilleni joulumieltä, jonka huomaa jatkuvana korviin ulottuvana hymynä, silloin tällöin aivan satunnaisissa paikoissa hihkaistuina "Enää 27 päivää!"-onnellisuuksina, joululaulujen hyräilynä tai laulamisena, sekä yltiöpositiivisuutena.

Mikä siis olisi parempi tapa saada jälleen kirjoittamisesta koppi kuin blogin joulukalenteri? Joka päivä blogiin tulee jotain uutta, mahdollisesti jouluaiheista, videoita, kuvia, joululeipomuksia, lahjavinkkejä... Mitä ikinä saankaan kehiteltyä.

AIKA VAIKUTTAA: Mitä toivoisitte luukuista paljastuvan?

(C)

Sun sateenvarjon alla ei tarvii piilotella arpia

Viime kuukausi on ollut... mielenkiintoinen. En oikein löydä sanaa, jolla sitä paremmin kuvailisi. Ravattuani puoli vuotta lääkäriltä toiselle ja käytyäni lukemattomissa testeissä sain viimein en-niin-mukavan diagnoosin. Itkin päivän, muutaman aamun ahdisti, mutta sitten vain päätin, että en anna asian haitata. Mulla on edelleen toimivat jalat ja kädet, pääkin toimii, pystyn tekemään kaikkea sitä, mitä ennenkin. Huomasin nauravani edelleen Putoukselle ja stand upille, innostuvani joulusuklaalevyistä kaupan hyllyllä ja tykkääväni lasten kanssa olemisesta. Aion edelleen päästä vuonna 2015 Tampereen lääketieteelliseen ja työskennellä joskus tulevaisuudessa Uudessa lastensairaalassa. Miksi siis masentuisin? Miksen vain päättäisi jatkaa samaa tahtia eteenpäin kuin tähänkin asti ja vain nauttia elämästä? Minä ainakaan en aio käyttää elämääni murehtimiseen, kun aivan hyvin voin suhtautua asioihin positiivisesti.

Lokakuun vietin sijaisena pikkuveljeni vanhassa päiväkodissa. Päikkä on pieni ja englanninkielinen, ja vietin aikani lähinnä niiden pienimpien, n. 1-3-vuotiaiden hoitamiseen. Pää meinasi monta kertaa räjähtää ihan vain sen vuoksi, että ne lapset olivat vain niin söpöjä ja ihania. Yksi kutsui mua äidiksi, toinen otti mummotyyliin poskista kiinni ja rutisteli. Jos istuin lattialle, ei kestänyt montaa minuuttia kun syli oli täynnä pikkuisia kaksivuotiaita, yksi molemmilla polvilla ja yksi mahtui vielä väliinkiin. Kerran sanoin eräälle hieman isommalle pojalle "Kokeile pukea itse se haalari, tiedän sun osaavan, oot jo iso poika!" pukiessani yhtä pienempää, ja vastaukseksi sain suurielkeisen "Katso nyt minua, en minä ole iso!". Mä en kestä, miksi niiden pitää olla niin suloisia? Olisin halunnut vain kaapata ne kainaloon ja ottaa mukaan kotiin. Työpäivän päätteeksi kaikki pihan lapset huutelivat "Bye bye Katja!" ja pienten ryhmäläiset ryntäsivät halaamaan riskeeraten mopojensa menetyksen isommille. Eikä mitään niin hauskaa oltu keksittykään kuin uusi ruokalaulu "Katja, Katja, Katja, KATJA! Hihihihiii!" pöydän rummutuksen säestämänä. Mä haluan takaisin sinne. Nyt. Vaikka opettajansijaisuuksista saakin tuplasti parempaa palkkaa. Siitä tulee niin hyvälle mielelle, kun kuulee lapsien kehuneen sua vanhemmilleen. Mun on jo nyt tosi kova ikävä niitä natiaisia.

Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa, ja mun päiväkotitädin lupaavasti alkanut ura on nyt tältä erää ohi. Edessä on kuitenkin uusia haasteita, sillä kohtalon päivä koittaa 20.5. ja siihen valmistautuminen alkaa nyt. Tammikuussa alkaa valmennuskurssi, mutta ennen sitä on kerrattava lukion fysiikka, kemia ja biologia ja yritettävä kahden ensimmäisen korotusta. Jos saan joko kemian tai fysiikan (tai mielellään vaikka molemmat) nousemaan laudaturiin, on kevään haussa tiedossa pari ylimääräistä lähtöpistettä. Eihän niistä haittaa olisi, eihän?

I really like the way you say my name

Salaa tykkään monista asioista. Asioista, joita en aina kehtaa edes myöntää. Tykkään siitä, kuinka joku kutsuu mua lapsuuden lempinimellä. Tykkään siitä, että olen fiksu. Tai pikemminkin siitä, että olen sitä myös muiden mielestä. Koska oikeastaanhan mä olen ihan fiksu. Katson videoita lapsista, jotka eivät vielä oikeasti osaa laulaa, mutta ovat niin ihania ja suloisia, koska eivät välitä, vaikka sanat eivät menisikään ihan jetsulleen tai ääni särkyisi joka kerta kertosäkeessä. Tykkään salaa siitäkin, kun päiväkodissa eräs pieni tyttö kutsuu mua äidikseen, vaikka joka kerta korjaankin 'ei, en minä ole äiti, minä olen Katja', ja vielä enemmän siitä, että se sama tyttö kutsuu seuraavalla kerralla mommyksi. Se on ihanaa, kun surettaa ja joku lohduttaa. Mä tykkään halata ihmisiä. Mutta se ei ole salaisuus.

Ylitse kaiken tykkään siitä, että jotakuta kiinnostaa, mitä luen, ja pääsen innoissani kertomaan juuri lukemastani kirjasta. Tykkään selata vanhoja valokuvia, niitä joissa olen vielä pieni polkkatukkainen blondi, joka halusi ehdottomasti vihreän tanssipuvun kaikkien muiden tanssiessa vaaleanpunaisessa. Tykkään siitä, että olen joskus ollut niin rohkea, että olen uskaltanut erottautua sillä tavoin. Tykkään ylipäätään siitä, kuinka ihmiset uskaltavat olla rohkeasti omia itsejään juuri sellaisina kuin ovatkin ja ovat ylpeitä siitä. Koska jokainen on kaunis ja tärkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää. Itsekin yritän nyt ymmärtää sen. Erityisen paljon tykkään eräästä ihan mahtavasta ihmisestä, luonnollisesti salaa, vaikken muistakaan, milloin olen hänet viimeksi nähnyt. Tykkään ihmisistä, jotka eivät vihoittele. Viha on niin ruma sana. Karu. Vihaaminen vain syö ihmistä sisältäpäin, vaikka aivan hyvin voisi olla vihaamattakin. Tykkään siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät mua. Eivät ymmärrä väärin, vaikka joskus sanonkin asioita, jotka voivat kuulostaa todella pahoilta mutta jollaisiksi en niitä ole tarkoittanut. Koska minut tuntien niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa, ikinä en pahaa tarkoita vaan möläytän vain jotain harkitsematta kunnolla, kuinka ne sanani asettelisin. 

Tykkään siitä, kun joku silittää ja rapsuttaa, siitä, kuinka joku muu tekee jotain hiuksilleni. Se on jotenkin oudolla tavalla ihanaa, kun varpaat jäätyvät ulkona ja sisälle tullessa niitä alkaa kihelmöidä epämukavasti niiden alkaessa sulaa. Tykkään salaa katsoa Pikku kakkosta pikkuveljen varjolla. Salaa tykkään myös elokuvista, jotka saattavat olla Netflixissä kategoriassa "Elokuvia 10-12-vuotiaille". Tykkään koulunkäynnistä. Se on ihanaa, ainakin niin kauan, kun kukaan ei tarkista läksyjä. Tykkään, kun joku sanoo vilpittömästi "hei" ja hymyilee.

Lähetetään hieman positiivisuutta ilmoille, sillä sitä tämä pimeä syksy nyt kaipaa. Niinpä siis haastan teidät miettimään ja kertomaan: Mistä sellaisista asioista te tykkäätte, joista ette ole kertoneet muille, jotka eivät ole kohdallanne mitään itsestäänselvyksiä?

'Cause all the cool kids they seem to fit in

Tiedättekö sen tunteen, että on ihan yksin omassa kuplassaan? Ihmisiä kaikkialla ympärillä, osa tuttuja, osa tuntemattomia, ystäviä, naapureita, ohikulkijoita, bussin matkustajia, kaupan kassoja. Kuulet, mitä muut puhuvat ja pystyt vastaamaan, nauramaan mukana olemaan lähellä. Kuuntelet, kuinka muut kertovat huolistaan, niin pienistä kuin isoista, naapurin öisin ulisevasta koirasta, juustokakkureseptistä, jota on pakko kokeilla. Mutta kun joku lopulta kysyy 'hei mitä sulle muuten kuuluu, onko kaikki okei?', hymyilet ja vastaat 'ihan hyvää, mikäs tässä'. Samaan aikaan pään sisällä se pieni ääni huutaa ja kirkuu, että helvetti, en todellakaan ole okei, miksei kukaan kuule ja ymmärrä?

Mitä se okei oikeastaan edes tarkoittaa? Joo, pään päällä on katto, perheeseen kuuluu hyvää, kukaan ei ole räjähdyspisteessä ja jääkaappi on täynnä. Vähän on ehkä flunssaa, mutta levollahan se nopeasti kaikkoaa. Ystäviä on ja niitä näkee enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ei ole rahaongelmiakaan. Ai niin, ei ole koulua eikä vakituista työtä, mutta keikkatyötä löytyy ja ainakin ehdin opiskella pääsykokeisiin. EI, EN SILTI OLE OKEI. Vaikka kaikki olisi ulkoisesti hyvin, niin usein musta tuntuu vaan aika pahalta. Yksinäiseltä. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin jakaa jonkun kanssa. Suurin osa ihan arkisia, tavallisia asioita. Kuten se, että kipeänä kirjoitan YoTuben hakukenttään 'cute couples' ja vaan ryven omassa yksinäisyydessäni. Koska vaikka kuinka sanon, etten halua parisuhdetta, niin oikeasti vain pelkään, ettei kukaan voisi ikinä rakastaa mua, koska en tiedä pystynkö siihen itsekään. Pelkään, etten osaakaan olla kuin yksin suljetun oven takana. Noin. Nyt sanoin sen. Tai kirjoitin, miten vain. Silti en vaan saa suuta auki ja sanottua kenellekään, miltä musta oikeasti tuntuu. Oli ne asiat sitten kuinka arkisia tahansa. 

Jotenkin se tuntuu niin paljon helpommalta ajatuksissa. Oikeasti, mitä vaikeaa siinä on? Sen kuin vain avaat sen suun ja puhut. Mutta kun saat tilaisuuden, ei ääntä tulekaan. Sen sijaan kuulet suusi puhuvan jotain turhaa ja merkityksetöntä, jotain, jota et todennäköisesti tarkoita, tai vaikka tarkoittaisitkin, et sitä juuri ajattele.

hei hei mitä kuuluu
sä kysyt ja kaikki on ok
no hyvä sun on puhuu
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(apulanta-mitä kuuluu)

#kutsumua

#kutsumua on vallannut somen viime päivinä. Mä harvoin osallistun mihinkään kampanjoihin; miten ne pohjimmiltaan eroavat niistä "jos 50 tykkää kirjoitan ihastukseni nimen käteeni"-päivityksistä joihin jokainen sortuu seiskalla? Tää kuitenkin osui mua suoraan ytimeen. Mä voin sanoa olevani onnekas: kiusaaminen ei ikinä oo seurannut mua peruskoulun ulkopuolelle. Harrastuksissa oon päässyt juuri niihin ryhmiin, joissa fiilis on hyvä ja kaikilla on hauskaa iästä tai sukupuolesta riippumatta, ja työporukatkin ovat olleet mitä parhaimpia. Ala-aste oli kuitenkin kaikkea muuta. Lapset osaavat olla todella julmia. En ole pitkävihainen enkä kanna kaunaa, monen entisen kiusaajani kanssa musta on tullut jopa hyviä ystäviä, mutta vaikka arvet haalistuvat ajan myötä, ne eivät koskaan täysin katoa. Paljon olen unohtanut, mutta kaikkea ei vain pysty.

Mulle ei ole vielä tänäkään päivänä täysin selvillä, että miksi juuri minä. Miksi minä päädyin olemaan se muiden tyttöjen silmätikku? Arvauksia mulla kyllä on. Suurin osa tytöistä tunsi toisensa entuudestaan ala-asteen alkaessa, mä puolestani lähinnä tiesin muutaman naapurintytön ja vanhan päiväkotitutun. En enää oikein mahtunut mukaan porukkaan, ja välitunnit kuluivat lähinnä jalkapalloa pelatessa ja poikien kanssa kisaillessa. Ehkä muut tytöt olivat kateellisia? Tai ehkä mä olin vain helppo kohde, se ainoa, joka ei mahtunut isoon tyttöporukkaan? Tuskinpa. Kaikki olivat mulle mukavia siihen asti, kunnes sairastuin ruokatorventulehdukseen. Mä en pystynyt syömään oikeastaan mitään, eikä diagnoosia meinannut löytyä monista lääkärikäynneistä huolimatta. Koulussa mut yritettiin saada syömään, mutta mä en vain pystynyt nielaisemaan, ja jouduin sylkemään kaiken pois. Lopulta sain erikoisluvan syödä omia eväitä (lähinnä sosekeittoja ja suklaata) keittiön puolella. Tästä varsinainen kiusaaminen alkoi. Ehkä sairaus vain teki mut liian erilaiseksi, enkä enää päässyt siitä irti taudin parannuttua.

Ikinä mua ei tönitty eikä uhkailtu. Muutaman kerran haukuttiin varkaaksi, kun luokkalaiselta oli kadonnut lyijykynä tai kumi, jos omistin samanlaisen. Pari kertaa kengät löytyivät poikien vessasta välitunnin alkaessa. Enemmän se kiusaaminen oli nenää pitkin katsomista ja ulkopuolelle jättämistä. Muhun suhtauduttiin aivan eri tavalla kuin muihin. Nimittely ja haukkuminen ei tapahtunut päin naamaa, vaan selän takana ja vaivihkaa. Ehkä viidennellä luokalla saimme uuden englanninopettajan, joka pyysi eturiviläisiä kirjoittamaan paperille jokaisen luokkalaisen nimen. Tästä listasta opettaja tunnin päätteeksi luki nimi kerrallaan ruokailemaan pääsevät. "Katja Virtsanen." Opettaja näytti huomanneen itsekin nimessä olevan jotain väärin, ja muu luokka hihittää kihersi. Se sattui. Mitä mä ikinä olin tehnyt ansaitakseni sellaista? Juoksin naama punaisena ruokalaan.

En mä ollut ainoa kiusattu. Erästä luokkalaistani poikaa kiusattiin oikein kovalla kädellä, lähinnä erikoisen puhetavan vuoksi. Pojan pulpetti raahattiin invavessaan tai toiseen luokkaan ja häntä tökittiin karttakepillä. Mua pelotti liikaa astuakseni väliin. Ainoa asia, jonka mä uskalsin tehdä, oli valita kyseinen poika aina parikseni pelatessamme tunnilla 'vettä kengässä' -leikkiä. Toivottavasti edes siitä oli jotain apua. Myös luokka-astetta alempana oli muutama poika, joita tönittiin, haukuttiin ja kiusattiin avoimesti. Tällekään asialle mä en ikinä uskaltanut tehdä mitään. Ja mä haluan pyytää anteeksi. Mä toivon, että olisin ollut tarpeeksi rohkea mennäkseni väliin.

Yläasteella ala-asteen suuri tyttöporukka hajosi, ja suurin osa huomasi mun olevan oikein kiva ja mukava tyttö. Kiusaaminen lakkasikin suurimmaksi osaksi. Muistan kuitenkin erään rinnakkaisluokkalaisen, joka käytti hyväkseen joka ikisen tilaisuuden nälväistäkseen tai huutaakseen mulle. Voi olla, että tyttö oli sellainen kaikille muillekin, mutta silti se tuntui pahalta.

Kiusaaminen ei tee kenestäkään coolia. Se on vain ja ainoastaan typerää. Ja jos edes joku olisi uskaltanut astua kiusaajan ja sen hassusti puhuvan pojan väliin, olisi kiusaaja huomannut pian olevansa yksin. Yksikin sana voi satuttaa ja jättää valtavan arven itsetuntoon. Ole siis se ensimmäinen, joka on tarpeeksi rohkea näyttääkseen, ettei kiusaaminen ole okei. älä odota jonkun muun tekevän sitä puolestasi. Älä jätä toista oman onnensa nojaan.

Älä #kutsumua miksikään, miksikä et halua itseäsi kutsuttavan, äläkä anna muidenkaan kutsua.

weheartit

There's a girl in the tree top looking at the stars

Kesä vierähti taas ohitse yhdessä vilauksessa. Yhtenä päivänä vedin valkolakin päähäni ja huis hais viuh, yhtäkkiä huomaankin pikkuveljien palanneen jo takaisin oppivelvollisuutta suorittamaan ja mansikkasadon lähestyvän uhkaavasti loppuaan. Taas se kesä vain katosi jonnekin.

Marjanmyynti on pitänyt mut ihan aikuisten oikeesti kiireisenä. Kesätyöt alkoivat toukokuun loppupuolella ja viimeinen työviikko alkaa muutaman päivän päästä, sen jälkeen ovat kaikki maailman ovet mulle avoinna. Ei vielä mitään varmaa työtä tiedossa, ei myöskään opiskelupaikkaa. Toiveista huolimatta lääketieteellinen jäi muutamien pisteiden päähän. Lukiessani yliopistoon hyväksyttyjen listaa vatsassa ei tuntunut pettymyksen kouraisua vaan pikemminkin vähän helpotusta. Koska mä voin tehdä kuluvana vuonna mitä tahansa, eikä opiskelu pakota mua pysymään aloillani. Kahdentoista vuoden kouluputken jälkeen mä voin hyvillä mielin hengähtää hetken ja ihan vain elää. En mä ranttaliksi aio kuitenkaan heittää syksyä, on mulla suunnitelmia. Valmennuskurssi, ja jos ensikertalaiskiintiöstä joku joskus vaivautuisi antamaan hieman lisäinfoa niin saatan hakea varmuuden vuoksi kemiaa tai fysiikkaa opiskelemaan. Käyn kirjoittamassa uusiksi niin kemian kuin fysiikankin, jos saisin edes toisen nousemaan sinne laudaturiin ja antamaan kaksi lisäpistettä hakuun. Ja jos mitään tekemättömyys alkaa kyllästyttää, niin aina voi tehdä opettajansijaisuuksia tai tarttua pääsykoelukemisiin. Koska ensi syksynä mä aion aloittaa opinnot Tampereella vaikka mikä olisi.

Tää kesä on ollut tosi raskas, mutta samalla antoisa. Töiden takia olen lähtenyt töihin viidesti viikossa ennen aamukuutta tai palannut vasta kellon lähetessä puoltayötä. Töiden jälkeen olen vain heittäytynyt kirjojen ääreen väsyneenä, mutta ainakin olen viettänyt kesäni tehden jotain, mistä nautin. Aika moni on kuullut kauhutarinoita torimyynnistä, mutta mun kohdalla varsinkin tämän kesän kuskinhommat olivat paras kesätyö ikinä. Mulla on maailman parhaat työkaverit, työ jota tehdessä tuntee oikeasti ansaitsevansa palkkansa, ihanat pomot ja mansikoita saa maistella päivittäin. Palkkakin on noussut tasaisesti työkesien karttuessa. Ton työn ansiosta mä oon päässyt näkemään muikeita lasten hymyjä ja iloisia mummoja, saanut kehuja, päässyt näkemään Hyvinkään yöelämää ja kokemaan, kuinka järjestetään juhlat ukrainalaisittain. Eikä ensi vuodestakaan tarvitse hätäillä, sillä pomo pyysi tulemaan juttusille ennen kuin lyön mitään ensi kesäksi lukkoon.

Ehkä töiden loppuminen tarkoittaa sitä, että kirjoittelen taas aktiivisemmin. Tai ehkä ei. Sen näkee pian. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää minä. Viimeinen teinivuosi - check! Tästä se lähtee :)

Kaikki korttini pelasin, salaisuuteni suurimmat paljastin

Melkein kuukausi on jo kulunut lakkiaisista, mutta ei sitä ajankulua ole huomannutkaan. Mun päiväni ovat menneet aika pitkälti töissä, töissä ja töissä. Pääsykokeesta selvisin enemmän tai vähemmän kunnialla, ja nyt jännitän tuloksia vielä reilun viikon verran. Työpaikka on pysynyt samana kuin muutamana aikaisempanakin vuonna, mutta työnkuvaan on tullut muutos: viimeiset pari viikkoa olen torimyynnin sijaan istunut kuskinpukilla ja ajanut mansikoita tilalta myyntipaikoille ja toisinpäin, herännyt tuskastuttavan aikaisin, mutta huomannut työpäivänkin kuluvan paljon nopeammin. Löysin suosikkiautoni heti oman pikku Nissanin jälkeen, ja se on tilan uusi (lue: "vähän" käytetty) Citroën Jumper, joka toimii kuin ihmisen ajatus ♡ (toisin kuin pieni Mazdan paku, jota banaaniautoksikin on haukuttu ja jolla jouduin tänään kauhukseni ajamaan...)

Kolme vuotta sitten mä istuin kutakuinkin sydänkohtauksen partaalla bussissa. Yritin keskittyä hengittämiseen ja siihen, etten paina bussin nappia liian aikaisin, mutten toisaalta mene pysäkin ohikaan. Pelkäsin, ja itse asiassa vähän odotinkin jääväni yksin. "Kuitenkin niillä on kaikilla siellä jo kaverit ennestään..." Mutta mä pelkäsin ihan turhaan. Koska nää kolme vuotta ovat olleet mun elämäni parasta aikaa, ja mä haluan kiittää siitä kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, jotka tekivät mun lukioajastani niin ihanaa. Jos olet Martsarilainen (ei ole väliä, oletko niitä, joiden kanssa juttelen päivittäin vai se takapulpetin hiljainen ja/tai vähän väliä torkahteleva opiskelija) ja luet tätä, niin tämä on tarkoitettu juuri sinulle: Kiitos kaikesta! ♡

Lukion aikana olen...
... tutustunut uusiin ihmisiin
... voittanut pelkoni ja osallistunut dt-kurssille
... tanssinut palomiehen asussa koko koulun edessä
... saanut ystäviä, joiden kanssa nauraa, itkeä, tai vaikka suorittaa vaativa kirurginen toimenpide puhelimelle kesken matematiikantunnin
... onnistunut enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä pakoiluoperaatiossa
... näytellyt koulun näytelmäproggiksessa arvaamatta, mitä kaikkea tulisinkaan vielä niiden ihmisten kanssa kokemaan
... oppinut, että parasta kertaamista on, kun Tinu ennen koetta sanoo: "Kerro mulle jotain oleellista!"
... tehnyt varmaan hienoimman taideteokseni ikinä
... osallistunut niin moneen leffailtaan ja muuhun illanviettoon, etten muista puoliakaan
... laulanut aivan liian monta disney-laulua, mutta vielä pystyy!
... huomannut, että vaikka me ysivitoset ollaankin ehkä maailman epäaktiivisin sukupolvi (mitä tulee ainakin politiikkaan, opkh-toimintaan, penkkarijärjestelyihin ja ylipäänsä kaikkeen kouluun liittyvään) niin me osataan pukeutua niin monnareihin kuin penkkareihinkin, ja että me huudetaan kovimmin ABITURIENTTI, ABITURIENTTI!
... tullut ulos kuorestani ja lakannut olemasta "se etupulpetissa istuva hiljainen hikari jonka kanssa puhuminen olisi vain ja ainoastaan noloa" (tähän väliin mainittakoon, että etupulpetti oli taktinen veto: siinä on helpointa piilotella kännykkää)
... tehnyt vaikka ja mitä noloa
... saanut pidettyä todistuksen kutakuinkin ennallaan yläasteesta, aivan yhtä vähällä työllä
... elänyt aivan eri levelillä kuin aiemmin