6. joulukuuta 2014

6. luukku: Onnea Suomi!



97 vuotta itsenäisyyttä takana ja toivottavasti vielä lukemattomia edessä. Oon äärettömän kiitollinen kaikille niille, jotka lähtivät aikoinaan rintamalle puolustamaan Suomen itsenäisyyttä, sillä ilman heitä ei mun tuntemaani Suome olisi. Todella moni nykynuori haaveilee tulevaisuudesta ulkomailla, mutta en ole yksi heistä. Toki haluan matkustella ja nähdä maailmaa, viettää ehkä hieman pidempiäkin aikoja jossain muualla, mutta aion aina palata takaisin. Koska Suomi on mun kotini, eikä se asia tule koskaan muuttumaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5. joulukuuta 2014

5. luukku: Joku voi tulla ikkunan taa




Kun olin tosi pieni, serkkumme olivat kerran meillä joulunvietossa. Meillä on yleisenä joulutapana tonttuilu: lähdetään syystä tai toisesta pihalle, puetaan siellä punaiset vaatteet ja tonttulakki ja käydään nopeasti vilahtamassa ikkunassa perheen pienimmän katsoessa ulos. Enää se ei toimi, kun Laurikin on jo 8 eikä usko joulupukkiin, mutta vielä pari vuotta sitten Lassi kokeili tonttuilua. Ei se enää silloinkaan oikein läpi mennyt. "Toi mikään tonttu oo, se on Lassi!"

Ei se jekutus usein minuunkaan mennyt. Olin jo edellisenä vuona huomannut, että se ikkunan takana viuhahtava tonttu näyttää aivan tädiltäni. Sinä vuonna tonttu olikin tuntematon. Ei kai... Voisiko... Voisiko se olla ihan oikea tonttu? Juoksin serkkuni kanssa ikkunasta toiseen, mutta tonttu oli nopeampi. Ensimmäisen vilahduksen jälkeen ehdimme nähdä vain tonttulakkeja ja kyynärpäitä katoamassa nurkan taakse. Olimme aivan täpinöissämme. Ihan oikea tonttu!

No, kaikki kuitenkin selviää aina aikanaan. Muutaman vuoden uskoin nähneeni tuona jouluna aidon ja oikean tontun, sen jälkeen vietin vuosia miettien, kuka tontun esittäjä olisi voinut olla. Lopulta paljastui, että tonttu oli ollut se sama täti kuin jokaisena muunakin vuonna. Pimeä oli tehnyt silmille tepposet, ja kai sitä oli silloin halunnut oikeasti uskoa joulupukin lähettämiin tonttuihin.

4. joulukuuta 2014

4. luukku: Pitkän odotuksen helpotukseksi



Rakastan kirjoja ja lukemista. Suomeksi, englanniksi, ihan sama. Yleensä fantasiaa tai scifiä, klassikkoja tai dekkareita, silloin tällöin jotain muutakin. Päiviä laskiessa joulun odotus tuntuu pitkältä, mutta lukeminen helpottaa; ei ole mitään ihanampaa kuin käpertyä vilttiin hyvän kirjan kanssa ja unohtua siihen tunneiksi.

Nämä kirjat lukisin joulua odottaessa, jos vain valmennuskurssiin valmistautumiseltani ehtisin. Ei siksi, että ne kovin jouluisia olisivat, vaan siksi, että ne ovat yksinkertaisesti niin hyviä / lupaavia.

KAIKKI VIIMEISET SANAT
by John Green
(C)

Muistatte kai kesän menestyselokuvan Tähtiin kirjoitettu virhe? Luin kirjaversion (eli siis sen oikean ja alkuperäisen) talvella suomeksi ja ostin englanninkielisen pokkarin New Yorkista. Se kirja oli parhautta. Jotain ihan erilaista kuin mihin olin tottunut, ja vaikken syöpäpotilas olekaan, niin Hazel katsoi maailmaa aivan samaan tapaan kuin minäkin. Kaikki viimeiset sanat on viimeaikoina ilmestynyt, kauan odotettu suomennos saman kirjailijan esikoisteoksesta Looking for Alaska. Niin niin niin haluaisin jo saada tämän käsiini! (joulupukki, kuuletko minut?)


ÄÄRETÖN MERI / 5. AALTO 
by Rick Yancey
(C)

Tänä kesänä löysin aarteen. Kävelin kirjastoon, ja siellä se odotti mua paraatipaikalla. 5. aalto. Kirja on trilogian ensimmäinen, ja voisin lukea sen uudelleen milloin vain. Sarja kertoo 16-vuotiaasta Cassiesta, joka elää alienien valtaamassa maailmassa ja yrittää löytää pikkuveljensä. Alienien saapuminen on lakaissut ihmiskunnan lähes sukupuuttoon, tervetuloa maailmaan täällä pärjätä saa omillaan. Enempää en kerro. Koska kirjan paras osa on se, että asiat selviävät pikkuhiljaa. Kakkososa Ääretön meri ilmestyy suomeksi tammikuussa, joten aivan vielä en sitä pääse lukemaan vaikka kovasti haluaisinkin. Mutta pian. Toivottavasti. Taskuissani polttelee Suomalaisen lahjakortti, jota yritän säästellä tähän tarkoitukseen.

Jos innostuit sarjasta, niin tuskin maltat odottaa tammikuuta 2016. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saa Viides aalto silloin ensi-iltansa.


PAIKKA VAPAANA
by J.K. Rowling
(C)

Entinen rehtorini kävi ylioppilasjuhlissani ja toi mukanaan J.K. Rowlingin kirjan Paikka vapaana. Siellä se nyt odottaa hyllyssä lukijaansa. Aivan vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä aloittaa kyseistä kirjaa; lukemistahtini on ollut melko hidasta viimeisen vuoden, ja kirjaston kirjat ovat menneet etusijalle, samoin muutama kirjasarjan päätösosa (eilen sain päätökseensä Varjojen kaupungit -sarjan viimeisen kirjan, yli 700-sivuisen City of Heavenly Fire'n. kauan siihen meni, mutta suosittelen!). Ellei mitään yllättävää tapahdu, on tämä seuraavana vuorossa Siri Kolun Pelko ihmisessä -kirjan jälkeen. En malta odottaa nähdä, mitä Rowling on saanut Potterien jälkeen aikaiseksi!

3. joulukuuta 2014

3. luukku: Mitä pikkuveljesi OIKEASTI haluavat lahjaksi?



Joululahjojen hankkiminen on ihanaa. Sitä alkaa pohtia kuukausia etukäteen, millainen lahja kellekin sopisi. Valitset lahjat huolella ja paketoit ne, aaton koittaessa sujautat ne kuusen alle. Aina ei paketti huolellisesta  pohtimisesta huolimatta olekaan ihan niin mieluinen kuin toivoit, mutta ei se lannista. Ensi vuonna on siis parantamisvaraa, ja oikea lahja on silloin vieläkin mieluisampi! Kyselin vähän veljiltäni, mitä he ja muut heidän ikäisensä pojat haluaisivat lahjaksi, jos voisivat valita aivan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Pojat 2012

LASSI 14v

Jos mitä vain saisi pyytää, niin luokkalaisteni ykköstoive olisi mopokoulu ja kunnollinen mopo. Hyvät kuulokkeet mikrofonilla olisivat myös hyvät. Pelit ovat monen toiveissa, yleisin konsoli taitaa olla vielä PS3. Ihan äskettäin julkaistiin uusin Pokémon-peli (Pokémon Omega Ruby). Pleikka 4 ja siihen pelejä. Jos haluaa antaa halvemman lahjan, niin iso karkkipussi, leffalippu tai vaikka leipomus olisi kiva. Vaatteita älä hanki, ellet ole aivan varma, että lahjansaaja pitää niistä. Turvallisempi vaihtoehto olisi vaikka lahjakortti tai raha. Jos aivan kaikki olisi mahdollista niin kaikki paha maailmasta voisi loppua. Isis, Ebola, köyhyys, nälänhätä, rikollisuus ja huumeongelmat, eläinkokeet, taudit ylipäätään, Ukrainan kriisi... Villasukkiakaan en tyrmää, jos ne ovat pehmeät ja itse tehdyt. Kaupasta ostetut eivät paljoa mieltä lämmitä.


LAURI 8v


Minecraft! Skylanderseista haluan vain uusimpia. Meillä on aika monella luokkalaisella Xbox, sellaiseen halutaan pelejä. Jääkiekkovaatteet ovat kivoja, samoin Ferrari-tavarat. Ja avaruuspuku. Ei tarvitse olla oikea, sellainen naamiaspuku. Karkki on hyvää ja rahalla saan haluamiani leluja joulun jälkeen. Joku rakettikokoelma voisi olla hyvä. Sellainen, missä olisi monta vähän erilaisia rakettia. Leluista joululahjaksi voisin haluta jonkin robotin, joka osaisi kävellä, tai sitten (kauko-ohjattavan?) auton.

(Lauri on välillä vähän... vaikeaselkoinen. Puhetta tulee hirmuista vauhtia, sanat menevät sekaisin. Joten voi olla, että tuo toiveiden kirjaus meni vähän sinne päin. Mitä nyt Lauria kuitenkin tunnen, niin tuon ikäisille tuntuu kelpaavan mikä vain, mikä on printattu joulun alla postiluukusta kolahtaviin lelukuvastoihin, paitsi vauvojen ja tyttöjen sivuilta. Mitä enemmän siinä on pieniä, katoavia ja rikkoutuvia osia, mitä teknisempi härveli on ja mitä enemmän sitä on mainostettu televisiossa, sen parempi. Tuon ikäinen ei vielä oikein osaa arvostaa käsitettä 'itse tehty', mutta ei siitä haittaakaan ole, jos lahja muuten on mieluisa. Jääkiekkovaatteet taitavat Laurin tapauksessa tarkoittaa lähinnä Leijonien fanituotteita.)



BONUS: Äidin lahjatoivelistalla olisi helikopteri työpaikkamatkoihin ja vuoden palkallinen loma täysylläpidolla Australiassa.

2. joulukuuta 2014

2. luukku: Karpalonkirpeitä muistoja



(C)

Pieni, rakas joulumuisto joidenkin vuosien takaa. 

Kun mummo oli vielä elossa, olimme viettämässä joulua kotona; koko meidän perhe, mummoni sekä tätini. Mummo oli lämmin ja ihana ihminen, joka ei ikinä jättänyt ruokaa lautaselle. Päivällinen oli syöty, pukki käynyt ja lahjat avattu. Äiti oli laittanut jälkkäriksi karpaloita ja lämmintä kinuskikastiketta. En ollut ikinä aikaisemmin syönyt karpaloita, mutta päätin maistaa rohkeasti.

Kirpeitä. Naama vääntyi sitruunalle, enkä saanut molempia silmiä pysymään auki kun irvistytti. Käännyin katsomaan yhtälailla irvistelevää tätiäni ja hän minua, purskahdimme nauramaan. Kikatuksesta ei ollut tulla loppua, vaikka äiti puhisi ja tuhahteli hellan vieressä. Kai äiti koki, ettemme arvostaneet hänen jälkiruokaansa, vaikka emmehän me äidille nauraneet.

Mummokin maistoi. Ja maistoi uudelleen. Ja vielä kolmannenkin kerran. "Mitä jos minä säästäisin loput vaikka huomiseksi?" Äiti oli selkeästi pahoilla mielin, mutten mahtanut mitään uudelle naurukohtaukselle. 

PS. Karpaloita ei meidän taloudessamme sen koommin ole nähty kuin äidin lautasella.

1. joulukuuta 2014

1. luukku: Onnellisuutta



(C)

Vielä ei ole joulu. Ei aivan. Mutta pohjimmiltaan joulussa on kyse onnellisuudesta. Ja se on, tässä ja nyt.

Maailman onnellisin hetki on kalenterin juuri käännyttyä jouluaaton puolelle. Kuusi on koristeltu ja muut ovat menneet nukkumaan. Alakerrassa on lämmin valo, vaikka ulkona pihan mustuudesta tuikkivat vain pihakuusen valot. Radion kaiuttimen päällä on enkeli, jonka siivet vaihtavat väriä, Mörri istuu sohvannurkassa. Sohvapöydällä naapurin Anjan tekemä piparkakkutalo, johon ei saa koskea ennen joulupäivää. Hiippailen hiljaa kohti joulukuusta kissan tarkkaillessa portaiden raosta kulkuani. Takkahuoneesta kuuluu hiljainen puiputus ja heinän kahina, marsutkin vaistoavat ilmassa väreilevän rauhan, ilon ja odotuksen. Aamulla ne pääsevät maistelemaan kuusen alaoksia. Jos katson oikein tarkkaan, voin löytää huolimattomasti piilotetun lahjasäkin. Se saa kuitenkin odottaa, en mene ravistelemaan lahjoja ja pohtimaan, mitä mistäkin paketista paljastuu. Lasken kuukauden kaapissani piilossa olleet paketit kuusen juurelle ja hipsutan varpaisillani takaisin kohti omaa huonettani. Juuri ennen ovenraosta luikahtamista vilkaisen vielä kuusen alla olevia paketteja, joista ei vielä yhdessäkään lue omaa nimeäni. Antamisen iloa. Se on onnellisuutta puhtaimmillaan.

Onnea on ihanat ihmiset ympärillä. Ystävät, jotka saavat nauramaan, jotka kuuntelevat silloin kuin surettaa. Sellaiset, joiden kanssa voi puhua mistä vain. Onnea on joulun tuoksu, appelsiinit, kardemumma, inkivääri, neilikka, kaneli, pomeranssi. Onnea on, kun saa nuolla taikinakulhon äidin tehtyä maustekakkuja. Onnea on lahjojen paketointi, pienet, vaivattomat kortit, joilla saat kortin saajan hymyilemään. Onnea on se ihastuksen tunne vatsanpohjassa seisoessanne pakkasessa juttelemassa, onnea on kun kotiin päästyä tanssittaa ja laulattaa. Onnea on puhallella aamuhämärässä höyrypilviä, vaikka ripset jäätyvät ja hiukset muuttuvat jääpuikoiksi. Onnea on takkatuli ja lämmin teemuki, viltti ja hyvä kirja. Onnea on vastasatanut lumi. Onnea on lämmin halaus.

27. marraskuuta 2014

Sun katsees kääntyy taas kun lähden laulaa



(C)


Myönnän ihan suoraan, ettei blogi ole viime aikoina ollut päällimmäisenä mun ajatuksissani. Eipä mulla toisaalta juuri olisi ollut mitään kirjoitettavaakaan; tällä hetkellä elämäni koostuu aika pitkälti pääsykoelukemisesta, niiden hyvin hitaasta etenemisestä, neljästä seinästä ja pikkuveljien taksikuskina toimimisesta. Toisin sanoen mun elämässä ei tapahdu tällä hetkellä mitään, ainakaan mitään sellaista, jonka haluaisin näin julkisesti jakaa. On kuitenkin yksi asia: joulurakkaus!

Vielä en ole kaivanut esille joulukoristeita, eikä pihallakaan ole kuuset valaistuina. Joululaulut eivät soi eikä yhtään pakettia tai korttia ole vielä valmiina, vaikka muutama lahja onkin jo mietitty ja hankittu. Lumi tuli, mutta lumi myös suli, yhtään lumiukkoa en vielä ehtinyt tekemään. Alapihan omenapuussakin on vielä muutama (pakaste)omena. Silti olen jo aivan kissa pistoksissa joulun odotuksesta. Aina joulun alla saan valaistumisen ja koen tehtäväkseni levittää ja jakaa ympärilleni joulumieltä, jonka huomaa jatkuvana korviin ulottuvana hymynä, silloin tällöin aivan satunnaisissa paikoissa hihkaistuina "Enää 27 päivää!"-onnellisuuksina, joululaulujen hyräilynä tai laulamisena, sekä yltiöpositiivisuutena.

Mikä siis olisi parempi tapa saada jälleen kirjoittamisesta koppi kuin blogin joulukalenteri? Joka päivä blogiin tulee jotain uutta, mahdollisesti jouluaiheista, videoita, kuvia, joululeipomuksia, lahjavinkkejä... Mitä ikinä saankaan kehiteltyä.

AIKA VAIKUTTAA: Mitä toivoisitte luukuista paljastuvan?

(C)

6. marraskuuta 2014

Sun sateenvarjon alla ei tarvii piilotella arpia






Viime kuukausi on ollut... mielenkiintoinen. En oikein löydä sanaa, jolla sitä paremmin kuvailisi. Ravattuani puoli vuotta lääkäriltä toiselle ja käytyäni lukemattomissa testeissä sain viimein en-niin-mukavan diagnoosin. Itkin päivän, muutaman aamun ahdisti, mutta sitten vain päätin, että en anna asian haitata. Mulla on edelleen toimivat jalat ja kädet, pääkin toimii, pystyn tekemään kaikkea sitä, mitä ennenkin. Huomasin nauravani edelleen Putoukselle ja stand upille, innostuvani joulusuklaalevyistä kaupan hyllyllä ja tykkääväni lasten kanssa olemisesta. Aion edelleen päästä vuonna 2015 Tampereen lääketieteelliseen ja työskennellä joskus tulevaisuudessa Uudessa lastensairaalassa. Miksi siis masentuisin? Miksen vain päättäisi jatkaa samaa tahtia eteenpäin kuin tähänkin asti ja vain nauttia elämästä? Minä ainakaan en aio käyttää elämääni murehtimiseen, kun aivan hyvin voin suhtautua asioihin positiivisesti.

Lokakuun vietin sijaisena pikkuveljeni vanhassa päiväkodissa. Päikkä on pieni ja englanninkielinen, ja vietin aikani lähinnä niiden pienimpien, n. 1-3-vuotiaiden hoitamiseen. Pää meinasi monta kertaa räjähtää ihan vain sen vuoksi, että ne lapset olivat vain niin söpöjä ja ihania. Yksi kutsui mua äidiksi, toinen otti mummotyyliin poskista kiinni ja rutisteli. Jos istuin lattialle, ei kestänyt montaa minuuttia kun syli oli täynnä pikkuisia kaksivuotiaita, yksi molemmilla polvilla ja yksi mahtui vielä väliinkiin. Kerran sanoin eräälle hieman isommalle pojalle "Kokeile pukea itse se haalari, tiedän sun osaavan, oot jo iso poika!" pukiessani yhtä pienempää, ja vastaukseksi sain suurielkeisen "Katso nyt minua, en minä ole iso!". Mä en kestä, miksi niiden pitää olla niin suloisia? Olisin halunnut vain kaapata ne kainaloon ja ottaa mukaan kotiin. Työpäivän päätteeksi kaikki pihan lapset huutelivat "Bye bye Katja!" ja pienten ryhmäläiset ryntäsivät halaamaan riskeeraten mopojensa menetyksen isommille. Eikä mitään niin hauskaa oltu keksittykään kuin uusi ruokalaulu "Katja, Katja, Katja, KATJA! Hihihihiii!" pöydän rummutuksen säestämänä. Mä haluan takaisin sinne. Nyt. Vaikka opettajansijaisuuksista saakin tuplasti parempaa palkkaa. Siitä tulee niin hyvälle mielelle, kun kuulee lapsien kehuneen sua vanhemmilleen. Mun on jo nyt tosi kova ikävä niitä natiaisia.

Kaikella on kuitenkin aikansa ja paikkansa, ja mun päiväkotitädin lupaavasti alkanut ura on nyt tältä erää ohi. Edessä on kuitenkin uusia haasteita, sillä kohtalon päivä koittaa 20.5. ja siihen valmistautuminen alkaa nyt. Tammikuussa alkaa valmennuskurssi, mutta ennen sitä on kerrattava lukion fysiikka, kemia ja biologia ja yritettävä kahden ensimmäisen korotusta. Jos saan joko kemian tai fysiikan (tai mielellään vaikka molemmat) nousemaan laudaturiin, on kevään haussa tiedossa pari ylimääräistä lähtöpistettä. Eihän niistä haittaa olisi, eihän?

21. lokakuuta 2014

I really like the way you say my name





Salaa tykkään monista asioista. Asioista, joita en aina kehtaa edes myöntää. Tykkään siitä, kuinka joku kutsuu mua lapsuuden lempinimellä. Tykkään siitä, että olen fiksu. Tai pikemminkin siitä, että olen sitä myös muiden mielestä. Koska oikeastaanhan mä olen ihan fiksu. Katson videoita lapsista, jotka eivät vielä oikeasti osaa laulaa, mutta ovat niin ihania ja suloisia, koska eivät välitä, vaikka sanat eivät menisikään ihan jetsulleen tai ääni särkyisi joka kerta kertosäkeessä. Tykkään salaa siitäkin, kun päiväkodissa eräs pieni tyttö kutsuu mua äidikseen, vaikka joka kerta korjaankin 'ei, en minä ole äiti, minä olen Katja', ja vielä enemmän siitä, että se sama tyttö kutsuu seuraavalla kerralla mommyksi. Se on ihanaa, kun surettaa ja joku lohduttaa. Mä tykkään halata ihmisiä. Mutta se ei ole salaisuus.

Ylitse kaiken tykkään siitä, että jotakuta kiinnostaa, mitä luen, ja pääsen innoissani kertomaan juuri lukemastani kirjasta. Tykkään selata vanhoja valokuvia, niitä joissa olen vielä pieni polkkatukkainen blondi, joka halusi ehdottomasti vihreän tanssipuvun kaikkien muiden tanssiessa vaaleanpunaisessa. Tykkään siitä, että olen joskus ollut niin rohkea, että olen uskaltanut erottautua sillä tavoin. Tykkään ylipäätään siitä, kuinka ihmiset uskaltavat olla rohkeasti omia itsejään juuri sellaisina kuin ovatkin ja ovat ylpeitä siitä. Koska jokainen on kaunis ja tärkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää. Itsekin yritän nyt ymmärtää sen. Erityisen paljon tykkään eräästä ihan mahtavasta ihmisestä, luonnollisesti salaa, vaikken muistakaan, milloin olen hänet viimeksi nähnyt. Tykkään ihmisistä, jotka eivät vihoittele. Viha on niin ruma sana. Karu. Vihaaminen vain syö ihmistä sisältäpäin, vaikka aivan hyvin voisi olla vihaamattakin. Tykkään siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät mua. Eivät ymmärrä väärin, vaikka joskus sanonkin asioita, jotka voivat kuulostaa todella pahoilta mutta jollaisiksi en niitä ole tarkoittanut. Koska minut tuntien niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa, ikinä en pahaa tarkoita vaan möläytän vain jotain harkitsematta kunnolla, kuinka ne sanani asettelisin. 

Tykkään siitä, kun joku silittää ja rapsuttaa, siitä, kuinka joku muu tekee jotain hiuksilleni. Se on jotenkin oudolla tavalla ihanaa, kun varpaat jäätyvät ulkona ja sisälle tullessa niitä alkaa kihelmöidä epämukavasti niiden alkaessa sulaa. Tykkään salaa katsoa Pikku kakkosta pikkuveljen varjolla. Salaa tykkään myös elokuvista, jotka saattavat olla Netflixissä kategoriassa "Elokuvia 10-12-vuotiaille". Tykkään koulunkäynnistä. Se on ihanaa, ainakin niin kauan, kun kukaan ei tarkista läksyjä. Tykkään, kun joku sanoo vilpittömästi "hei" ja hymyilee.

Lähetetään hieman positiivisuutta ilmoille, sillä sitä tämä pimeä syksy nyt kaipaa. Niinpä siis haastan teidät miettimään ja kertomaan: Mistä sellaisista asioista te tykkäätte, joista ette ole kertoneet muille, jotka eivät ole kohdallanne mitään itsestäänselvyksiä?

5. lokakuuta 2014

'Cause all the cool kids they seem to fit in






Tiedättekö sen tunteen, että on ihan yksin omassa kuplassaan? Ihmisiä kaikkialla ympärillä, osa tuttuja, osa tuntemattomia, ystäviä, naapureita, ohikulkijoita, bussin matkustajia, kaupan kassoja. Kuulet, mitä muut puhuvat ja pystyt vastaamaan, nauramaan mukana olemaan lähellä. Kuuntelet, kuinka muut kertovat huolistaan, niin pienistä kuin isoista, naapurin öisin ulisevasta koirasta, juustokakkureseptistä, jota on pakko kokeilla. Mutta kun joku lopulta kysyy 'hei mitä sulle muuten kuuluu, onko kaikki okei?', hymyilet ja vastaat 'ihan hyvää, mikäs tässä'. Samaan aikaan pään sisällä se pieni ääni huutaa ja kirkuu, että helvetti, en todellakaan ole okei, miksei kukaan kuule ja ymmärrä?

Mitä se okei oikeastaan edes tarkoittaa? Joo, pään päällä on katto, perheeseen kuuluu hyvää, kukaan ei ole räjähdyspisteessä ja jääkaappi on täynnä. Vähän on ehkä flunssaa, mutta levollahan se nopeasti kaikkoaa. Ystäviä on ja niitä näkee enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ei ole rahaongelmiakaan. Ai niin, ei ole koulua eikä vakituista työtä, mutta keikkatyötä löytyy ja ainakin ehdin opiskella pääsykokeisiin. EI, EN SILTI OLE OKEI. Vaikka kaikki olisi ulkoisesti hyvin, niin usein musta tuntuu vaan aika pahalta. Yksinäiseltä. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin jakaa jonkun kanssa. Suurin osa ihan arkisia, tavallisia asioita. Kuten se, että kipeänä kirjoitan YoTuben hakukenttään 'cute couples' ja vaan ryven omassa yksinäisyydessäni. Koska vaikka kuinka sanon, etten halua parisuhdetta, niin oikeasti vain pelkään, ettei kukaan voisi ikinä rakastaa mua, koska en tiedä pystynkö siihen itsekään. Pelkään, etten osaakaan olla kuin yksin suljetun oven takana. Noin. Nyt sanoin sen. Tai kirjoitin, miten vain. Silti en vaan saa suuta auki ja sanottua kenellekään, miltä musta oikeasti tuntuu. Oli ne asiat sitten kuinka arkisia tahansa. 

Jotenkin se tuntuu niin paljon helpommalta ajatuksissa. Oikeasti, mitä vaikeaa siinä on? Sen kuin vain avaat sen suun ja puhut. Mutta kun saat tilaisuuden, ei ääntä tulekaan. Sen sijaan kuulet suusi puhuvan jotain turhaa ja merkityksetöntä, jotain, jota et todennäköisesti tarkoita, tai vaikka tarkoittaisitkin, et sitä juuri ajattele.

hei hei mitä kuuluu
sä kysyt ja kaikki on ok
no hyvä sun on puhuu
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
(apulanta-mitä kuuluu)