Teretulemast Tallinkille!

Ensimmäinen loma täysikäisenä. Mitä teen? No suuntaan tietysti etelänaapuriin!

Jotenkin onnistuttiin Iriksen ja Erkan kanssa selviämään Vantaalta Tallinnan satamaan, jossa meitä oli jo muutama kaveri odottamassa. Ne taksikuskit oli tosi pelottavia, mutta busseilla ei varmaan oltaisi löydetty lähellekään määränpäätä. Suhailivat vähän miten sattuu siellä bussien väleissä ja muutaman kerran piti nipistää silmät kiinni oikein tosi tiukkaan kun taksikuski päätti ottaa omia oikeuksia mitä tulee turvaväleihin ja ajoväyliin.

Rocca al Mare on yksi Tallinnan isoimpia ostoskeskuksia, josta me löydettiin opiskelijabudjettiin sopiva ravintola (kellään ei tainnut mennä yli yhdeksän euron?). Yritä siinä sitten saada selvää ruokalistasta, joka oli vain viroksi ja venäjäksi... No onneksi oli meille osunut pari ihan suomenkielistäkin, venäjäksi olisikin ollut mielenkiintoista tilata. Se on muuten jännää olla paikassa, jossa ymmärretään suomea. Mitä kieltä sitä muka pitäisi puhua? Vääntää sitä viroa sen verran kuin osaa? Englantia? Vai ihan vaan suomea? Taidettiin päätyä jonkinlaiseen sekokieleen ja sekoitettiin vähän noita kaikkia.

Kiertelyä kaupoilla. Kaikki hinnat kutakuinkin puolet siitä, mitä ne ovat täällä koto-Suomessa. Karvahattuja, blingblingiä, hammastahnoja ja Killi-paitoja. Enkä ollut yhtään innoissani niistä Killi-paidoista, en tietenkään. Killi on siis sen Pusheen-kisun nimi. Vironkielisiä ohjeita ja tuoteselostuksia. Ära raiska raha, liitu Prisma Kontoga.

Vanha kaupunki, paahtokanelimantelit ja Maiasmokk. Mukulakivikadut, Raatihuoneentori ja kirkontornit. Ne mantelit vaan ovat jotain ihanaa, niitä pitää aina ostaa kun käy Tallinnassa. Okei, ne vaativat vähän totuttelua, mutta kun niitä on pari kertaa syönyt niin ne ovat jo ihan superhyviä. Voisikohan niitä tehdä itse kotona? Maiasmokkissa kaakao ja macaron-leivos. Mieli teki niitä kakkuja mut eihän sitä kaikkea voi syödä. Maistoin kyllä Iriksen kakkupalaa ja se oli parhautta. Sai vähän aikaa sulatella sormiaan, kun lapaset unohtuivat Julian laukkuun Rocco al Maressa.

Seikkailua satamassa. Se on tuolla, eikun tuolla, pääsisköhän tosta, no ei tietenkään. No nyt meiän pitää palata sinne mistä tultiin. Hyvin kyllä ehdittiin, saatiin ostettua niin possulimut kuin tuliaisliköörit. Lavakärryn vetäminen ja sen kanssa temppuilu aina kun piti laskeutua jalkakäytävältä tai nousta sille uudestaan. Makoilu laivan lattialla ja jutustelu ihanien ihmisten kanssa. Naureskelua kaljakärryn tuoteselostukselle: "Kuljetusalus. kun sulla olisi ihan oma portieeri; Helppo avata, käytää kuminauha matkatavaroiten kiinityksen varten, Tättyy olla jokaisella matkailijalla; Eritäin kätevä kantaa tavaroita ylos ja alas portaista; Eritäin kestävä jos käytö asianmukainen; Eritäin kätevä käyttää - helppo taittaa kokoon, helppo tallettaminen - sopiva pienin paikkoihin kuten auto, vauno, tavaratila ja kaappi" Muu ymmärrettiin mut mikä ihme on vauno? :----D

Mitä muuta sitä voisi päivältä toivoa? Ehkä puhdasta autoa odottamassa parkkipaikalla. Läheinen lehtikuusi oli tottakai heittänyt kaikki neulasensa juuri mun pienen Nissanini päälle ja ne olivat jäätyneet siihen. Taisin olla mielenkiintoinen näky kotimatkalla.

ps. sori Erkka, jätin karvahattukuvan suosiolla laittamatta. en vaan kestänyt mun ilmettä.

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

Mulla on vähän jäänyt kirjoittaminen viime aikoina. Ei oo oikein tapahtunut mitään, tai vaikka olisikin, niin ei ole huvittanut kirjoittaa. Mutta nyt mä ryhdistäydyn ja otan itseäni niskasta.

weheartit

Onko se oikeasti niin kauhean outoa, jos ihminen on päättänyt olla sinkku? Jos ei vaan oo sellainen fiilis? Koko tän vuoden mä oon vaan seurannut sivusta, kun kaverit alkavat seurustella, ja aina vaan useammin mä huomaan istuvani yksin kolmen tai vaikka useammankin parin keskellä. Ja silti mua ei vaan voisi vähempää kiinnostaa.

Mun on tosi vaikeaa päästää ketään mun lähelle. Okei, myönnän, kyllä mä katson vaikka ja mitä leffoja joissa sielunkumppanit suutelevat toisiaan sateessa ja mietin, että voi kun mullekin tapahtuis joskus, mutta mä tosiaankin ajattelen että joskus. Ei nyt, ei tänään, ei huomenna. Ei vielä ensi viikollakaan. Sitten joskus tulevaisuudessa. Kun ei enää tarvitse pelätä, että tulevaisuuden suunnitelmat menevät ihan mukkelis makkelis jos toinen ei haluaisikaan lähteä Tampereelle. Sitten kun on sellainen fiilis.

Mä oon huomannut työntäväni ihmiset mun luota. Aina, jos oon huomannut jonkun pitävän musta liikaa, mä oon ahdistunut ja vetäytynyt syrjään. Mä oon pahoillani, mutta mä en vaan mahda asialle mitään. Koska jos mä en vetäytyisi, mä samalla johtaisin muita harhaan ja saisin itselleni huonon olon. Pahemman kuin sen masennuspilven. Kerran mä kokeilin vaan heittäytyä ja unohtaa sen vetäytymisen, ja siinä ei käynyt mitään  muuta kuin huonosti. Miksi yrittää, jos silloin vaan sattuu pahemmin?

Mitä turhia huolehtia tollaisia, kun sinkkuna on kerran hyvä olla? Ei ole tilivelvollinen kellekään, ja peiton saa omia itselleen. Saa päättää itse, minkä elokuvan katsoo. Aina on aikaa kavereille tai ihan vaan itselleen. Ei jää inttileskeksi. Ei tule sydänsuruja. Muiden halailemisesta ei tule huonoa omaatuntoa. Ei täydy pohtia, mitä sitä nyt antaisi tällä kertaa joululahjaksi (tää on ehdottomasti mun suosikkini heti oman peiton jälkeen!). Ihan sama, vaikka huoneen lattia ei olisikaan niin puhdas, kun kukaan ei kuitenkaan tule käymään siellä. Ei täydy olla aina selittelemässä vanhemmille menojaan, kun yöt nukkuu kotona omassa huoneessaan. Äiti ei koe velvollisuudekseen pitää sitä ei-yhtään-kiusallista-ja-miljoonaan-kertaan-koulussa-kuultua puhetta ehkäisystä. Saa rauhassa olla niin kummallinen kuin ikinä lystää. Ja ihan sama, mitä muut välittävät. Ei tarvitse kulkea kadulla käsi kädessä (en tykkää yhtään, kädet hikoavat enkä mä löydä koko asiasta mitään romanttista). Ja voit olla varma, ettei kukaan lyö luokan toisella puolella vetoa siitä, milloin eroat.

Ilman käsii jarrut rikki alamäessä

weheartit

Ihmiset ajattelee aina kauhean negatiivisesti. Ainakin suomalaiset. Mäkin.

Uutisissa kerrotaan aina vain sodista ja uusista kuolemansairauksista. Siitä, kuinka jossain itketään ja kuollaan ja surraan ja kuinka aina on kaikilla niin huonosti. Mutta ei se oikeasti oo niin. Oikeasti suurin osa meidän elämästä on kuitenkin täynnä niitä positiivisempia asioita. Mut niinhän se on, että vaikka esityksestä 99% menisi ihan täydellisesti, mutta loppu menee pieleen niin kukaan ei muista mitään muuta kuin sen lopun. Jos multa kysytään, niin uutisistakin suurin osa olisi niitä pieniä iloja. Syövästä parantuneita, ensimmäisiä askelia, kissanpentuja, onnistumisia.

Mä törmäsin tänään haasteeseen, ja mä toivoisin, että tekin siellä ruudun toisella puolella toteuttaisitte sen. Koska mun mielestäni se on oikeasti tärkeä asia itse kullekin. Haaste menee siis näin: listaa sata sellaista asiaa, joista pidätte, jotka tekevät teidät onnellisiksi. Kertokaa ne eteenpäin, kirjoittakaa ne paperille ja kiinnittäkää seinälle. Jos joskus tulee huono päivä, on hyvä muistuttaa itselleen niistä asioista, joista oikeasti pitää. Vaikka ne olisivat kuinka pieniä asioita.

Perhe, ystävät, sateenkaari, musiikki, hymy, halaus, glee, suklaa, tähtitaivas, talvi, kesä, kevät, syksy, ruska, keltainen väri, laput seinällä, tuherrukset, musikaalit, ninja, marsut, eläimet ylipäätään, kissanpennut varsinkin, muiden hyvä mieli, pikkuiset kengät, joulu, riehuminen veljien kanssa, kännykkä, tanssi, kung fu fighting, se että on abi, elämä edessä, löhöily lökäreissä, pörrösukat, mun ihan supermahtavat kaverit (kiitos ihan sikana kun ootte olemassa, rakastan teitä vaikken sitä kauheen usein kerrokaan!), uudet tuttavuudet, arjen hyvät pienet teot, hakuna matata, kokkaaminen, kirjat, elokuvat, bones, euroviisut, abihuppari, koy, lämmitys, villasukat, kuuma kaakao, sauna, kissan kehräys, iloiset ihmiset, me ei olla enää me, sinkkuilu, juhliminen, koeviikot, vapaapäivät, hajamielisyys, se fiilis kun juoksee niin kovaa kuin jaloista lähtee, heittäytyminen musiikkiin, jäätyily, juttelu peilille, kuperkeikat, tallentava digiboksi, bloggailu, myöhäiset herätykset, päärynäjäätelö, se, kun joku nauttii siitä mitä tekee niin paljon, että se oikein loistaa siitä ihmisestä, yksikseen olo, porukalla hengailu, aneten tekemät kortit ja saippuat, pienet pehmoötökät, mun vihreä pupu, se tunne, kun matti ei ole kukkarossa, ihmisten ilmeet televisiossa kun painaa pausea, se, kun ajattelee jotakuta ja saa hetken päästä soiton juuri siltä henkilöltä, pakkanen, huulirasva, kinuskikastike, kun jokin vaate sopii täydellisesti, jääkiekon katsominen porukalla, kun saa kunnon vanhanaikaisen kirjeen, mäkkärin nugetit, kumisaappaat, iltavuorot, peura pellolla, kalanruotoletti, yksin kotona, spotify, nenähymiöt :------)))) (koska ada), korjausteippi aka pylpyrä, puuha pete -karkit, lauantait, kun jokin laulu kuvaa täysin omia fiiliksiä, nukkuminen, tekstiviestin saaminen, tihkusade, makaaminen tiellä koska autoja ei missään, liikenneympyrät, haaveilu, hymykuopat, se, että kerrankin pysähdyin ajattelemaan näitä kaikkia asioita.

Elämä on ihanaa! ♥

ps. oon ihan kikseissä sannin levystä, suosittelen!
pps. ruotsi lähti magnana ja bilsa eximiana. ehkä mä käyn keväällä korottaa ruotsin. mun logiikalla saan silloin kahden päivän lukemisella sen eximian jos nyt sain yhden illan lukemisella magnan :))
ppps. dondo!

Silmissä tuikkivat maailman valot

Jotenkin mä niistä ylppäreistäkin selvisin, enemmän tai vähemmän kunnialla. Bilsa enemmän ja ruotsi vähemmän jos tarkkoja ollaan. No, ruotsin voin onneksi käydä keväällä korottamassa jos nyt jää alle magnan. Bilsasta mä toivon paljoa, huomenna saan tietää lähtöpisteet. Vähän jännittää.

Mä suuntasin viikonlopuksi pitkästä aikaa meidän kesäkotiimme. Meidän perhe on kierrellyt kesät ympäri Suomea asuntovaunulla käytännössä aina, ja Leporanta me löydettiin mun ollessa parivuotias. Oltiin matkalla jonnekin Rauman seudulle ja huomattiin, ettei ihan ehditä ennen porttien sulkeutumista, joten piti keksiä jostain matkan varrelta paikka jossa yöpyä. Leporanta nyt sattui olemaan lähellä ja mä vaan rakastuin siihen paikkaan. Olin ihan innoissani uimalammesta ja liukumäestä, ja yhden yön pysähdys venyi melkein viikkoon. Sen jälkeen me ollaankin vietetty siellä aika monta vappua, juhannusta, syysviikonloppua ja kesälomapäivää. Siellä kun käy niin olo on joka kerta kuin kotiin palaisi.

Valojuhlat on Leporannassa ehkä se hienoin juttu. Siellä me oltiin nyt tällä kertaa. Joka syksy pidetään kesäkauden päättäjäiset, joissa on paljon ohjelmaa niin lapsille kuin aikuisillekin ja kaikki on vaan tosi hienoa illan pimetessä ja lyhtyjen ja kynttilöiden syttyessä. Saunottiin, juteltiin vanhojen tuttujen kanssa, vahdittiin pikkupoikia, rakennettiin valoteos, käytiin luontopolulla, ostettiin arpoja, katsottiin ilotulitus, pidettiin hauskaa ja illalla käperryttiin lämpimään peiton alle. Mä ainakin tykkään. Noi arpajaiset on jo perinne: joka ikinen vuosi me ostetaan euron arpoja kymmenisen kappaletta ja katsotaan, kun muut hakevat voiton toisensa jälkeen. Niitä voittoja on aina tosi paljon, ja pääpalkintoja on kaksi kappaletta: toinen oli tänä vuonna tabletti ja toinen ilmainen kausipaikka ilman isäntävelvoitetta. Ykköspalkinnon voittaja saa valita niistä ja kakkonen saa mitä jää jäljelle, jos ei vuosipaikka kelpaa kummallekaan niin se menee huutokauppaan ja kakkonen saa siitä saadut rahat. Isä on aina kuolannut sitä vuosipaikkaa, Nurmijärveltä on vähän paha lähteä hoitamaan viikon isäntävelvoitetta Turun liepeille saakka, mutta meillä nyt vain sattuu olemaan huono arpaonni. Joku lippis tai villasukat sieltä on joskus käteen sattunut, mutta harvemmin mitään sen ihmeempää. Tänä vuonna se arpaonni sitten lopulta osui kohdalle, eikä siinä paljoa hymyä pidelty. Mulla on siis kakkoskoti Liedossa ensi vapusta vuosi eteenpäin.

Tällainen viikonloppu oli mulla, mimmoinen teillä?

ps. Mun pikkuinen Nissan alias Kustannusosakeyhtiö on nyt vihdoin ihan putipuhdas, yks isin oppilaista amiksella putsas sen sisältä ja ulkoa :---))) KOY kiittää putsaajaansa pullakahveilla!

pps. Mä sain ajatuksen kuvisdiplomia ajatellen. Mutta siitä sitten myöhemmin.

Just a stranger on the bus

kuvat weheartit

Joskus sitä vaan huomaa olevansa vain enemmän tai vähemmän sivustaseuraaja. Ei hyvällä eikä huonolla tavalla, vaan vähän samalla tavalla kuin istuisi bussissa. Sitä nousee ensimmäisenä kyytiin, maksaa matkansa ja istuu taaimmaiselle penkille. Hiljalleen muitakin ihmisiä nousee kyytiin, jotkut yhdessä ja jotkut erikseen, jotkut nousevat kyytiin kanssasi lähtöasemalla ja osa myöhemmin tienvarren pysäkeiltä. Aina joskus joku jää pois kyydistä, ehkä yksin, ehkä kaverinsa kanssa. Joskus bussi pysähtyy joka tienhaarassa, ja joskus kuljetaan monta kilometriä ilman, että kukaan painaisi stop-nappulaa tai viittaisi bussia pysähtymään. Ja koko sen ajan sä vain istut siellä sun takapenkilläsi, hymyilet ja moikkaat välillä takaisin jos joku tuttu nousee kyytiin, joskus joku saattaa jopa tulla istumaan viereesi ja juttelemaan ennen bussista poistumistaan, mutta pääasiassa sä vain katsot ja seuraat, mitä muille tapahtuu.

On tavallaan mukavaa olla se takapenkin ihminen. Se, joka huomaa vähän kaikenlaista, mutta joka ei itse herätä muiden huomiota. Varmastihan sitä huomiota saisi, jos sitä vain haluaisi. Voisi nousta ylös ja vetäistä karaokena Aikuisen naisen tai mennä juttelemaan vieraalle. Voisi nostaa puhelimen korvalleen ja höpöttää kovaan ääneen ummet ja lammet, kuinka se ja se teki taas sitä ja tätä. Voisi leikkiä saavansa sydänkohtauksen tai olevansa muuten vain hullu. Voisi leikkiä draamakuningatarta ja purskahtaa kovaääniseen itkuun ilman syytä. Voisi huutaa hirmuisen sotahuudon, juosta bussin läpi, kaapata kuljettajan mikrofoni ja ryhtyä tosi-tv-juontajaksi. Mutta silti sitä tyytyy vain istumaan ja katselemaan. Koska omalla tavallaan se on oikein mukavaa. 

Ihmiset mun ympärillä etenee elämässään. Ne oikeasti elävät. Jotkut kärsivät suruista ja selviävät niistä, jotkut ihastuvat tai ehkä jopa rakastuvat palavasti ja ovat planeettansa onnellisimpia ihmisiä. Jotkut haluavat pärjätä urheilussa ja treenaavat hullun lailla, ja kun lopulta pääsee kisakokoonpanoon, ei riemulla ole rajoja. Ja näinhän sen pitääkin olla. Ne, jotka elävät, uskaltavat. Uskaltavat yrittää ihan tosissaan ja heittäytyä, silläkin uhalla, että jossain vaiheessa se lentävä matto vetäistään alta ja tiputus maahan on pitkä ja kova. Mutta aina niin ei käy. Joskus se matto löytää hyvän pilven, jolle laskeutua, ja joka kantaa vaikka mitä, kunhan tarpeeksi jaksaa uskoa ja yrittää. 

Kun istut turvallisesti takapenkkiin, sä tiedät, ettei matkan varrella tule tapahtumaan mitään, mikä vaatisi uskallusta. Ei mitään, mikä nostaisi jalat maasta, muttei myöskään mitään, mikä pudottaisi sut alas. Pitäisi vaan uskaltaa siirtyä edemmäs, keskemmälle bussia, sinne, missä muutkin ovat. Sinne, missä oikeasti eletään, missä saadaan uusia ystäviä, tyttöystäviä, poikaystäviä, vihamiehiä, joukkuekavereita, elämänkumppaneita, hyviä tai huonoja neuvoja ja uusia kokemuksia. Missä oppii itsestään aina jotain uutta. Silti mä viihdyn siellä mun turvallisella, riskittömällä takapenkilläni.

Abit lähtee juhlimaan!

Alle sata aamua lukiota jäljellä. Mulla on nyt jo vähän haikeat fiilikset. Tosin kirjoitukset stressaavat niin paljon, että vielä ei sitä onneksi ehdi miettimään. 

Ruotsin kuuntelu meni aika hyvin. Kuuntelun jälkeen mulle jäi fiilis, että kerrankin mä onnistuin jossain tärkeessä. Sitten kun vastaukset tulivat nettiin, mä en enää ollutkaan niin varma. Tai okei, monivalinnoissa väärin meni kolme, joista vaan yhtä en ollut heittänyt arpomalla. Mutta ne avot. Kuuntelussa mä oikeasti uskoin, että ne menivät hyvin ja mä ymmärsin ne. Sitten kun katsoin niitä mallivastauksia aloin laskeskelemaan. Noi kaks mä sain oikein, tosta toisen, lopuista jotain sinnepäin, stressitaso kasvoi. Tänään saatiin sitten tietää et millä pisteillä noi kuuntelut lähtivät, ja mä pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Missasin avoista vaan kaks pistettä, mikä meinaisi, et 85%. Oikeesti, onko mulla mahdollisuudet ällään jos vaan en missaa kirjallisia?

100 aamun bileet @Fredan Tivoli. Aika huippua! Viisi tuntia pelkkää musiikkia, hyvää fiilistä ja loputtomasti abeja (ja tietty nää meidän muutamat ex-abit). Paljon tuttuja, niin Klaukkalasta, Nurtsilta kuin ihan Martsaristakin. Kahden aikaan lähdin kotiin kaverin järkkäämässä kyydissä. Juttelin toisen takapenkkiläisen kanssa vähän koko matkan, ja sitten kun käännyttiin meille päin mä tajusin, että kyseessähän oli mun entisen opettajan/rehtorin poika. Aika hassua. Ja siis ihan mun ala-asteen luokanopettajan, sen joka kesti meidän luokkaa kolme vuotta ja päälle kaikki yökoulut ja leirikoulut ja luokkaretket, ei minkään kaksi-tuntia-viikossa-yläaste-open.

Seuraavana aamuna oli ihanaa, kun pystyi vaan nousta sängystä, pestä hampaat ja lähteä kouluun. Pyjamapäivä! Mä oon kyllä ihan tosissani menossa toistekin pyjamassa kouluun. Oli niin rento olo. 

Abivaatteetkin saapuivat - vähän myöhemmin kuin kaikilla muilla, mutta saapuivatpa kuitenkin. Kauan niitä odotettiinkin ja hiuksia revittiin niiden vuoksi, onneksi löytyi toi uusi toimittaja syksyn aluksi. Muuten oltaisiin saatu nuo varmaan vasta jouluna. Ja mä oon tosi tyytyväinen noihin, ihan huiput!

Just go with the flow

Kohta kirjoitukset. Oon nyt yrittänyt keskittyä niihin lukemiseen, joten aikaa blogille ei oikeastaan oo jäänyt. Maanantaina ruotsin kuuntelu, siitä viikon päästä biologia ja viimeisenä ruotsin kirjalliset samana perjantaina. Mihinkään en oo lukenut tarpeeksi. Pelottaa. Ei ruotsin kuuntelu, mutta noi muut. Koska bilsasta mä oikeasti haluan saada hyvän arvosanan, ruotsissa oon tyytyväinen jos saisin edes M:n.

Aloitetaan nyt vaikka sitten siitä, että mulla on nyt sitten se kauan odotettu ajokortti! Inssi meni ensimmäisellä yrittämällä läpi, ei ehkä ihan kirkkaasti mutta läpi nyt kuitenkin. Oon nyt sitten viikon toiminut meidän perheen yleisenä taksikuskina, ja koko ajan toi ajotaito tuntuu kasvavan. Enää ei autokaan sammu joka mutkassa, mäkilähdötkin onnistuvat. Nyt kun vielä oppisi parkkeeraamaan auton vähän ahtaampaankin väliin niin olisin onnellinen. 

Mulla oli kanssa nyt mun elämäni viimeinen koulukuvaus. Vähän hassua oli joutua siihen eturiviin istumaan; mä olin odottanut olevani keskellä tai takana kuten aina aikaisemminkin, joten olin huoletta napannut jalkaan ensimmäiset kengät jotka eteisestä aamulla löysin. Nyt luokkakuvassa näkyy sitten mun superhienot elämää nähneet converset. Mä en ikinä oo oikeen tykännyt koulukuvista. Aina pitäis vaan hymyillä pää kallellaan ja katsoa kameraan, ja joka ikisestä kuvasta tulee käytännössä samanlainen. Ehkä niissä näyttää paremmalta kuin kuvissa, jotka kaveri on ottanut elämän tiimellyksessä, mutta ne ei vaan tunnu aidoilta. Mä haluaisin vaan irvistää kameralle ja tehdä jotain, en istua jakkaralla jalat nuolen suuntaan leuka alhaalla ja tukka laitettuna kuten kaikki muutkin.

Tiistaina meillä Martsarissa vietettiin perinteisiä monnareita, ja fiilis oli aika MIB. Ykköset olivat pukeutuneet kunniakkaasti, varsinkin pinkeissä mekoissa hilluneet shoppailija-, cheerleader- ja zumbapojat, mutta kakkosista pukeutumiseen oli panostanut vain parikymmentä. Me abit oltiin tosiaan liikkeellä MIBin hengessä. Ja mä tosiaan tarkoitan abit, en "puolet abeista" tai "jotkut abiporukat". Ihan tosissaan, täysin puvuttomia abeja ei tainnut olla viittätoista enempää. Oli vaan tosi hienon näköistä, kun kaikki abit olivat yhtenä rykelmänä mustissa puvuissa ja aurinkolaseissa. Niin, meillähän on jäljellä enää 100 aamua (keskiviikkona juhlitaan!).

Tänään olin sitten meidän pienen kyläkoulun 90v-synttäreillä ja kyläpäivillä. Ne on kutistuneet vuosi vuodelta, mutta kivaa siellä on joka vuosi käydä piipahtamassa. Aikaisemmin siellä oli vaikka mimmoisia kilpaiiluja, katuliitutaiteilua, tikanheittoa, suopungin heittoa ja puujalkakävelyä, mutta nykyisin kisat ovat rajoittuneet lähinnä arvontaan ja pika-arpoihin. Aika harmi, mä olin hyvä niissa puujalkakisoissa. Onneksi puujalat on edelleen kyläpäivillä käytössä vaikkei kisaa olekaan, pääsin köpöttelemään niillä edes jonkin verran. Silloin pienenä ala-asteelaisena mun piti nousta niille isommille puujaloille kattilan päältä, nykyään onneksi onnistuu ilmankin.

I'll remember the way that you saved me

weheartit

Se angstipilvi vain katosi. Puff, savuna ilmaan.

Mulla oli talvella vähän samanlainen masispuuska, ahkerimmat lukijat saattavat ehkä jopa muistaa sen. Tai ei ne nyt niin samanlaisia ehkä sittenkään olleet, aivan eri syistä johtuvia, mutta hassua kyllä molempiin löytyi apu sellaiselta ihmiseltä, jolta en sitä ikinä olisi uskonut. Ehkä ikinä on vähän väärä sana. Sanotaan vaikka, etten ois arvannut kumpaakaan näistä ihmisistä ensimmäisellä kymmenellä arvauksella.

Perjantaina käytiin juhlistamassa vähän enemmänkin mun synttäreitäni hieman isommalla porukalla. Dondossa sitten tavattiin illan mittaan yhä enemmän ja enemmän tuttuja, ja lopulta meidän porukka oli kasvanut ehkä kaksinkertaiseksi. Mulla oli tosi hauskaa, vaikka se surkupuuska kummittelikin takaraivossa. Mun tehdessäni lähtöä kävin moikkaamassa ihmiset, jolloin eräs abikaveri halasi mua ja sanoi mulle jotain. En nyt kerro mitä, mutta yhtäkkiä se pilvi vaan oli poissa ja mun oli oikeesti hyvä olla mun pään sisällä. Tää ihminen kyllä tietää, että puhun siitä.

Kai tää on mun tapani sanoa kiitos. Koska ihan oikeasti, ikinä ei tiedä, mitä kulman takaa tulee vastaan, ja kuka on se pelastava enkeli joka tulee ja puhaltaa kaiken harmin pois muutamalla sanalla. Ehkä se onkin koko jutun juju. Niiltä kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä odottaakin kuulevansa, että on mukava ja hyvä kaveri. Vaikkei aina olisikaan, koska se on kavereitten tehtävä. Mutta kun ne pelastavat sanat kuule joltakulta, jolta ei niitä odota, se on oikeasti aitoa ja saa hyvälle mielelle. Joten iso kiitos, et arvaakaan kuinka paljon muutama ystävällinen sana auttoi! :---))

I tried carrying the weight of the world

Angstipilvi ei ota kadotakseen, mutta kyllä sitä kivojakin hetkiä mun päivistä löytyy. Lähinnä toi apeus taitaa olla mun mielen sisäistä myräkkää, josta en vaan saa selkoa. Ehkä mun pitää vaan antaa tuulen tyyntyä, ehkä asiat sit selvenee ja huono fiilis katoaa.

Mä en tiedä miksi, mutta jotenkin kaikki on olleet mulle tosia kultaisia koko kuluneen viikon. Jotenkin vaikea selittää, mutta kyllä sen huomaa. Sain apua mun pahimman stressipuuskan keskelle, ja muutenkin kaikki on vaan olleet tosi kivoja. Ainahan ne on, mutta jotenkin ne vaan on onnistuneet olemaan vieläkin kivempia.

Koulu taaplaa omilla urillaan ja tanssitunnit alkoivat maanantaina. Yleensä en pidä hikiliikunnasta, mutta tanssi on jotain, mistä mä oikeasti nautin. Ei siinä ehtinyt ajatella mitään mieltä painavaa, antoi vaan musiikin ja kropan viedä. Parhautta.

Ai niin, tänään on mun synttärit! Nyt on se maaginen 18 vuoden rajapyykki ylitetty, ja elämä toivottavasti vielä vasta edessä. Juhlistin synttäreitä lähinnä käymällä leffassa Tinun kanssa ja tottakai vierailemalla Alkossa papereita kokeilemassa. Koulussa onnitteluita sateli vähän sieltä ja täältä, tosissaan mä olin kaveripiirini viimeisimpiä alaikäisiä. Leffana oli Now you see me, ja tykkäsin kovasti. Jotenkin just sellainen, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen. Suosittelen! Alkon kassalla sitten sain päivän piristyspiikin, kun myyjä tihrusti mun mopokorttiani (inssi mulla on siis vasta viikon päästä) ja tarkisti koneelta päivämäärän pariin otteeseen: "Mitä hitsiä.... No mutta hyvää syntymäpäivää!" Toivotteli vielä hyviä juhliakin astuessani ulos liikkeestä, ja jotenkin mä silloin tajusin et hitsit, mä en  ookkaan enää lapsi.

Kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Mä oon tosi pahoillani että tää on mennyt tähän, mutta tää on sitä mitä mun mielessä oikeastaan pyörii tällä hetkellä. Vaikka mä kuinka haluaisin vain lopettaa angstailut, niin aina se ei vaan onnistu niin helposti kuin joskus.

Kai ihminen joskus saa tuntea itsensä yksinäiseksi, vai? Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin. Mun kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että mä tunnen olevani ylimääräinen. Jotain, jonka puuttumista ei niin helpolla huomaa, ja joka ei ikinä ole ensimmäinen vaihtoehto missään tilanteessa, jossa kaipaa kaveria. Mä oon sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään sydänystävä. Ihan kiva, muttei mitään sen enempää. Naama toisten joukossa, sellainen jota moikkaa, mutta jolle ei tule ikinä jutelleeksi mitään huomenia ihmeempää.

Ehkä mä vähän liioittelen, mutta mä nyt vaan haluan saada tän olon ulos ja unohduksiin. Tää sade masentaa mua. Ja kai musta vähän tuntuu, että mä hukkaan itseni kaiken kasautuessa mun harteille. Pitäisi tehdä sitä ja tehdä tuota, lukea vielä näin ja näin monta kappaletta ja eikun uudestaan. Pari päivää mulla on ollut mielessä, että jos makaan maassa ja oon oikein hiljaa, huomaakohan kukaan mua. Jos mä vaan katoan ja lakkaan olemasta.

Aina pitäisi olla niin vahva. Mutta entä jos ei tunnu siltä? Entä jos joskus haluaisi ajatella ihan vain itseäänkin, muttei vain pysty?