Minkä takia aika matelee? Mulla on just nyt sellainen fiilis et haluisin olla ABI. Tiedän, että Martsarin ens vuoden abeista lähtee ääntä paljon enemmän kuin tän vuoden abeista, ja oon varma, että viimeistään monnareissa meidän ABITURIENTIT kuuluu Vaskikseen saakka. Oon koko päivän selaillut youtubesta abivideoita, miettinyt penkkariteemoja ja abikuteita. Meillä on aivan loistava idea abiverkkareiden painatukseksi jos sellaiset nyt otetaan. Onneks abivaatteiden kanssa päästään ihan kohta asian ytimeen: torstaina valitaan, mistä hankitaan noi abivaatteet, ja sen jälkeen alkaa äänestys siitä, otetaanko perus huppari+verkkarit vai jotain erilaisempaa, kuten jumpinit tai baseball-takit. Meillä oli siis tosiaan tällainen pieni konflikti noiden abivaatteiden tienoilta. Moiskalle eli OPKH:n puheenjohtajalle oli joku tuonut edellisvuosien abivaatepaikan katalogin ja se oli sit kerännyt muutaman tytön kaverikseen hoitamaan niitä asioita, mut mukaan lukien. Siinä vaiheessa kun järkättiin Facebookiin abiryhmä ja kerrottiin pistävämme piakkoin äänestyksen kehiin, muutama muu kakkonen ilmoitti meille, että niillä oli jo sopimus abivaatteista yhden toisen yhtiön kanssa. Nyt on homma kuitenkin hoidossa, ja tällä hetkellä näyttäis vähän siltä että mä jatkan abivaatehommissa vielä torstain jälkeenkin. Katsoo nyt sitten. Haluun nimittäin jo abeilla!
Onnistuin aamulla nukkumaan puolisen tuntia pommiin, mutta sain itseni lähtövalmiiksi (lue: vaatteet päälle ja ison nenäliinapakkauksen koululaukkuun) kymmenessä minuutissa ja ehdin bussiin. Leikin elefanttia koko päivän, kuvistunti tais olla ainoa jolla en ollut jatkuvasti niistämässä. Himskatin nuha. Muuten olo onneksi helpottanut. Oli ihanaa nähdä kavereita pitkästä aikaa ja varmistaa muutamasta henkilöstä omin silmin et ne oli kunnossa. Leikittiin Samulin kanssa kierrätysvaatesuunnittelijoita.
Kouluhommiin mä kylläkin kuolen. Lukiodiplomit poislukien mulla on abivuonna tiedossa about 20 kurssia. Niistäkin yks on ussan pakollinen kolmoskurssi. Mietin vähän, et kyselisin jos saisin suorittaa sen kesällä itsenäisesti ja jos selviäisin ylppäreista ilman muutamaa matikan syventävää kurssia. Sit jos viel keksin lähteä proggikseen mukaan ens vuonnakin, niin mun kurssimäärä vain kasvais entisestään. Saa nyt nähdä. Jos on tosi kiva aihe niin voisin mennäkin mukaan, sen verran mahtava kokemus proggis oli.
Öö. Mitäs muuta. En tiedä. Eikun tiedänpäs. Lauantaina tuli Melodifestivalen. Ulrik Munther pääsi finaaliin. Rakastan. Vaik ei toi ookkaan niin hyvä kuin Soldiers.
Tänään jäin sitten kotiin aamuisen kuumefiiliksen takia. Jos oon kipeenä, mulla on herätessä alilämpöä ja illalla melkein sen neljäkymmentä astetta, ja nyt tänään herätessä mul oli lämpöä yli puol astetta alle normin. Ei se kuume sit onneks noussutkaan, alilämpö ja nuha vaan jäi. Silti oon ihan häpi kotipäivästä. Saa levättyä ja paranneltua itseään. Vaikka oishan se ollut kiva nähdä kavereita ensimmäistä kertaa wanhojen jälkeen ja varmistaa muutamista omin silmin et ne on ihan elävien kirjoissa. Miksi oi miksi mä oon aina niin huolissani kaikista muista? Ehkä se on kuitenkin vaan hyvä juttu vaikka käykin enemmän tai vähemmän mun mielenterveydelle.
Silloin ennen hiihtolomaa mä lupailin kovasti lisää kuvia ja ehkä
videotakin mun wanhoista. Nää kuvat on ottanut sellainen huipputyyppi
kuin Maria H,
joka istui kaikissa meidän tansseissa ja joissakin harkoissakin kameran
kanssa. Superiso kiitos sulle! :----)) Niin, ja sitten tietenkin meidän oma tanssi. Eiks
ookkin hieno?
Mua väsyttää ihan hirveästi, raskas mutta samalla hirveen kiva ja antoisa viikko takana. 15 uutta tuttavuutta, plus tietty Annika. Kivaa oli!
Tosiaan. En jaksa paljoa kirjoittaa koska väsymys. Asiaa ei auta yhtään, et pari päivää sitten alkoi nuha ja eilen illalla tuli kuumettakin. Nyt tää nuha on sit ihan armoton, ja oon kuulemma ollut eilisestä saakka ihan kuolleen näköinen. Semmoinen on olokin. Toinen juttu on se, et viime yönä jäi unet vähän vähiin. Annika ja Roosa keksivät alkaa pelkäämään pimeää, eikä siinä metelissä paljoa unta saanut. Huone hiljeni vasta, kun yövalvoja oli käynyt laittamassa vessaan valot päälle. Että sellaista.
"Nooaaa rakenna Herralle arkki arkki!" "Mul on jaffakeksi, mul on jaffakeksejä.... Jaffakeksitanssi!" "Olitte oikeesti parhaat isoset ikinä!" "Äm see koppa koppakuoriainen!"
"SPLÄSH"
"Meillä ei ole nauloja. Tämä on kukkakauppa."
"Kuka isosista on tökännyt Veeti Kalliota takapuoleen muovihaarukalla?"
"Ameeeba ameeba" "Vain TOIVO jäljelle jää! TOIVO nousee yli ulapan.... Vain yksi nimi TOIVOmme on" "Pidämme TOIVOA yllä!"
Ei jaksa. Ei sit millään. Keltainen imuri ja Laurenzia.
Nyt ovat mun prinsessapäiväni sitten takana. Kauniita leidejä ja
komeita herrasmiehiä, limusiiniajelu mahtavassa seurassa, repeileviä
mekon helmoja. Jatkot, pöydällä tanssimista ja muista huolehtimista.
Mulla
oli kaksi aivan mahtavaa päivää aivan huipussa seurassa. Torstaina oli
penkkarit ja illalla sitten wanhojen ensimmäinen tanssinäytös. Illalla
Katajanokalla wanhojen illallinen ja eilen sitten tanssittiin päivällä
kahteen otteeseen, ensin yläasteelle ja sitten omille ykkösille ja
mersuille. Lopulta päästiin kuoriutumaan tanssimekoista, vaihdettiin
hieman lyhyempään malliin ja limusiinikyydillä Espan kautta wanhojen
jatkoille. Oli ihan mahtavaa! Tosiaan, mun mekko keksi ryhtyä
hankalaksi: ensin viimeisissä harjoituksissa ratkeavat toisen puolen
kaikki nostot, iltatansseissa revin sisävuoren ja perjantain
ensimmäisessä tanssissa lähes kaikki jäljellä olevat alkuperäiset nostot
pettivät. Ei ollut edes taukoa, jolla pääsisi pahimmat paikkaamaan,
vaan sitten mentiin kymmenisen senttiä liian pitkällä helmalla joten
kuten tanssit läpi. Viimeisellä tanssikerralla kaikki menikin sitten
nappiin: mekko kesti, kengät pysyivät jaloissa ja kaikilla oli hyvä
fiilis.
Wanhojen illallinen oli jotain tosi hienoa. Lähes kaikki
tanssijat olivat Katajanokan kasinolla, pojat puvuissaan ja tytöt
tanssimekoissaan ja kampauksissaan. Ruoka oli jotain taivaallista (sillä
hinnalla kyllä sietikin olla). Illalliselta lähdettiin puoli
kahdentoista aikoihin porukalla Anna thö kuski, minä thö EP ja Samuli,
Ada ja Kristiina takapenkkiläisinä. Jostain syystä me kadotettiin
Mannerheimintie ja navigaattoreista ja Samulista huolimatta me
ajauduttiin Tuusulanväylälle ja ajettiin kehä kolmosta väärään suuntaan
kunnes lopulta löydettiin itsemme puolenyön jälkeen Vantaan Ikealta.
Mitä ihmettä?
Jos illallinen oli hienoa, niin jatkoilla
oli aivan mahtava fiilis. Kahdeksan jälkeen kokoonnuttiin yhdentoista
hengen voimin Energia-areenalle odottamaan limusiinia. Musiikki pauhas
ja tunnelma oli jotain mahtavaa, en oo ikinä aikaisemmin ollut
limusiinin kyydissä. Jatkopaikan pihaan kurvattiin musan soidessa
täysillä, ja itse jatkoilla oli tosi kivoja ja ihania ihmisiä, hyvää
musiikkia ja iso tanssilattia. Jotenkin mä taas ajauduin vain pitämään
muista huolta koko illan. Mutta ei siitä sen enempää, jokainen kuitenkin
selvisi takaisin kotiinsa. Kuvat mulla on kaikkien muiden kameroilla, koska en itse
jaksanut/muistanut kuvailla nimeksikään. Hupsista! :3 Enemmän kuvia
sitten huomenna tai viimeistään hiihtoloman jälkeen (tosiaan, unohdinko
mainita? mä lähden jälleen viikoksi isostelemaan huomenna, viikon päästä
nähdään!), nyt saatte tyytyä muutamaan facebookista poimittuun kuvaan
:) En noista sitten tiedä että kuka ottanut, mutta juu eivät siis ole
varmaan mikään mun omaottama.
Koeviikko loppui ja mä voin taas kerran sanoa selvinneeni siitä kunnialla. Vaikka tietty mä aina hermoilen ja stressaan ja oon muutenkin ihan duracell-pupu. Mutta siis hyviä numeroita tuli, ei yhtäkään alle kiitettävän! :-----) Ruotsi ja enkku oli ysei niin kuin aina, fyssa vahva 9½ (eli tokarissa kääntyy kympiksi) ja matikka, hissa ja mun suureksi yllätyksekseni äikkä kymppejä. Tota äikkää mä taas kerran ihmettelen. Miten on mahdollista, että oon kokeessa fiiliksellä mitään en ymmärrä, mitään en osaa, kirjoitan nyt vain jotain päästäkseni pois kokeesta, ja sit yhtäkkiä oonkin saanut molemmista tekstitaidon vastauksista 6p?
Tiistaina vieteltiin sitten tyttöjeniltaa. Ja se oli ihan älyttömän kivaa, taas vaihteeksi! Leffalistalta löytyivät Mulan (koska mä en ollut sitä ikinä nähnyt aikaisemmin kokonaan), Sinun numerosi (koska Chris Evans) ja Tie Eldoradoon. Vikaa kattoessa mä sit nukahdin. Eikä aavistustakaan, mitä hitsiä siinä leffassa oikein tapahtui.
Ei mulla oikeastaan muuta oo nyt tapahtunut. Uusi jakso alkoi tänään, lukkarista löytyy enkkua, äikkää, matikkaa, kemiaa, bilsaa, kuvista ja ussaa. Päätin ruveta sosiaaliseksi ihmiseksi ja sain uuden kaverin. Muutenkin oon ollut tänään vähän enemmän tai vähemmän ylienerginen (koska oon nukkunut koko viikon aika huonosti), pompin tuolilla, en pystynyt keskittymään mihinkään tai olla tekemättä juuri mitään, ja ennen kaikkea mun oli pakko puhua koko ajan. Höpötin vaan semmoisella tahdilla, että kukaan tuskin taisi pysyä perässä. Kotona salikäynnin jälkeen mä sitten huomasin olevan ihan nukahtamispisteessä.Kerrankin näin päin, yleensä se nuokkuminen tapahtuu koulussa ja paremman kuuntelijan puutteessa peilin kanssa käydyt monologit illalla omassa huoneessa.
Mulla on ollut aivan älyttömän hauska viikonloppu, ja siitä kiitos mun aivan superhyperübermahtaville ja ihanille kavereilleni. Tai ehkä mun pitäis sanoa ystäville. Kaveri vaan kuulostaa paremmalta korvaan, se ei oo liian muodollinen sana. Mut aina kun mä puhun kavereista, tarkoitan siis ystäviä. Epäselvää? Hei c'moon, mä oon Katja, tottakai tää on epäselvää. Niin kuin aina.
Äikän ja hissan kokeet meni ihan jees. Kyllä ne läpi meni, hissasta mulla on jopa hyvä fiilis. Äikästä en sit ikinä tiedä. Matikan tehtävät oon saanut jo melkein tehtyä (siitä huolimatta et se on mun viimeinen koe), fyssa vaan pelottaa. Ei enempää koulusta. Torstaina mul oli se mun kauan pelkäämä hampilekuri, ja tuomiona multa poistetaan kaikki viisaudenhampaat kerralla huhtikuun lopulla. APUA! No mut ainakaan mulla ei tartte paikata yhtäkään hammasta.
Perjantai. Oli mahtava. Ja ihan huippu. Ja mulla oli hauskaa. Jälkikäteen vielä hauskempaa, koska kaikki ei muistaneet tekemisiään. Mä muistan. Omien lisäksi vielä muidenkin. Ja se on hirveän hauskaa nähdä, kun toiset kuulee omista toilailuistaan. En kerro muuta. What happens in Nurmijärvi, stays in Nurmijärvi. Ehkä joskus uusiksi. Kotiin löysin puol kahden aikaan yöllä, ja vartti meni ennen kuin sain keploteltua itseni sisälle. Koska olin unohtanut avaimen kotiin ja kukaan ei ollut hereillä eikä herännyt puhelimeen.
Tänään olin sitten pulkkailemassa Vantaalla, ja se oli ihan hirveän hauskaa! Ne viisvuotiaat pikkutytöt vaan kuoriutui isoista lukiolaisista (vaikka laskut jäikin aika lyhyeen kun oli turhan jyrkät mäet). Käytiin mäkkärissä, ajeltiin ympäriinsä ja käytiin moikkaamassa Tinua töissä. Ja popitettiin musaa. Ja kertailtiin perjantaita.
Kuinka ihmistä voi väsyttää tällä tavalla? Okei, viime yöt on kieltämättä menneet valvoessa. Mutta siitä enemmän sitten kohta.
Proggis loppui. Viimeinen näytös meni aivan älyttömän hyvin, ja vielä en oo ihan ehtinyt sisäistää tätä tyhjää koloa mun maanantaissa ja perjantaissa. Ehkä sitten kun seuraava jakso alkaa. Seison yksin siellä auditoriossa ja ihmettelen, missä kaikki muut on. Tai sitten muille käy samoin ja me ihmetellään yhdessä opettajan puuttumista. Tilalle tulee nyt sitten DT8 eli sellainen pienempimuotoinen kurssi, jolla pidetään yllä draaman taitoja. Sitä on vaan yksi kerta viikossa, torstaina, eli mun aikataulutus muuttuu pikkaisen järkevämmäksi. Mitenköhän mä olen selvinnyt elossa koko tammikuun? En muista yhtäkään päivää koeviikon ulkopuolelta, että olisin tullut kotiin ennen viittä ja vain ollut ja sluibaillut kotona. Ei, tietenkin mulla loppui koulu maanantaisin ja perjantaisin viideltä, keskiviikkoisin neljältä. Maanantaisin ja tiistaisin mulla oli tanssi, keskiviikkoisin IKO, ainakin tiistaisin ja torstaisin kuntosali ja viikonloppuisin aina jotain muuta. En oo ehtinyt avata kunnolla edes tätä nyt menossa olevaa kirjaa (Becca Fitzpatrickin Riitasointu), vaikka edellisen sain luettua viikko sitten koulua varten. Ehkä mulla alkaa nyt elämässä vähän rauhallisempi kausi.
Koeviikko alkoi eilen, ja wanhojen harjoitukset ovatt nyt siis ohi muutamia välkkätreenejä ja kenraaliharjoitusta lukuunottamatta. APUA! Onneksi mulla on sentään kampaaja, mekko ja kengät katsottuina ja mekon saan tarvittaessa lyhennettyä vaikka jesarilla edellisenä iltana. Kyllä ne tanssitkin menee. Vielä kun polkkaan ehtisi kunnolla mukaan niin hyvä tulisi.
Tosiaan, se koeviikko. Proggistelun ansiosta mulla jäi vähän näitä kirjoitelmia rästiin, ja mun oli tarkoitus palauttaa maanantaina niin enkun kuin äikänkin essee. No, en sitten palauttanut kumpiakaan. Eilen oli sitten enkunesseen ehdoton deadline, joten sen väänsin keskellä yötä ja pääsin nukkumaan yhden aikoihin. Tuloksena viisi tuntia unta ja 95/99 pistettä esseestä. Mitä ihmettä?!?! Äikän opettaja ei ollut eilen koulussa, joten sain lisäaikaa tähän aamuun. No kuinkas kävikään? Kirjoitin taas keskellä yötä ja taas valot sammui yhdeltä. Koko kirjoittamisen ajan oli tunne, että meen ihan ohi aiheen ja kirjoitan tosi kökösti, mutta ei ollut aikaa aloittaa alusta. Jälleen viiden tunnin unet ja tuloksena 50 pistettä esseestä (eli niille jotka ei tiedä, käytännössä sama kuin peruskoulun ysi). Vielä isompi häh? Mitä nää opettajat on oikein vetäneet? Eilen oli siis enkun koe ja tänään ruotsin koe, molemmat meni ihan jees mutta paremminkin olisin voinut pärjätä. Huomenna äikkä, sitten hissa ja ensi viikolla fyssa ja matikka. Niissä on tehtävät vähän rästissä. Noin niin kuin vaihteeksi. Lukemiset on rajoittuneet noihin enkun ja ruotsin koeaamun paniikkilukemisiin, saa nähdä saisinko itseni koekirjojen ääreen vielä tällä koeviikolla ihan ajoissa.
Nyt on sitten proggiksen enskari onnellisesti takanapäin! Samoin on kyllä myös mun ensimmäinen esityksessä tullut aivopieru, mut ilmeisesti sitä mokaa ei yleisö ihmeemmin huomannut. Mun piti siis kipittää lavalle, katsella ympärilleni ja kysyä: "Miks täällä on näin pimeetä?". Sit lavalla sieltä suusta tulikin ihan täysin spontaanisti "Miks täällä on näin hiljaista?". Onneks sentään tajusin ton heti ja lisäsin loppuun "ja pimeetä", mutta silti jäi jotenkin häiritsemään. Ei nyt onneksi hirveesti.
Mutta hei kaikki muu meni aivan loistavasti! Maskeerauksetkin onnistui paremmin kuin aikaisemmin, ainakin meillä, joilla oli oikeasti ihan maskia eikä pelkät silmänrajaukset. No okei, ei mulla nyt hirveen isot maskit ollut, mutta pisamat ja _vahvat_ poskipunat kuitenkin. Ja tosiaan, kaikki meni hyvin! Ei tullut mitään isoja mokia ja itse asiassa moni kohtaus meni paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Sitä lukuunottamatta, että takaverhon teippaukset petti lopussa. Mut hei, mitä siitä!
Loppukumarrukset, jonka jälkeen meille jaettiin ruusut ja varta vasten tätä varten tehdyt hiiret. Yleisö oli ihan huippua (ja näyttelijät sun muut nyt totta kai!), sieltä löytyi pari yllättävämpääkin tuttua. Anette oli hankkinut mulle aivan superihanan ruusun<3
Ja nyt mulla on suuri ongelma: MIKÄ HIIRELLE NIMEKSI? Auttakaa mua! Tällä hetkellä multa löytyy noista pehmoöttiäisistä Ernesti-poro, Jalmari-norsu ja Hermanni-susi. Toi hiiri on mun mielestä ihan selkeästi poika, ja haluaisin nimetä sen niin, että muistan siitä ton proggiksen, ja nyt mulla on pari vaihtoehtoa. a. Taneli b. Antero c. Arthur von Rothschield (vai miten se nyt kirjoitettiinkaan) d. Santeri Kaikki noi on siis henkilöjä meidän näytelmässä, ensimmäinen tarinan hotellin isäntä, seuraava hotellin vieraana oleva hiihtäjä, kolmas hotellin vieraana oleva asianajaja ja neljäs myös eräs hotellivieraista. Kyllä niitä muitakin hahmoja toki oli, mutta nää kuulostaa niminä kaikista sopivimmilta. Ellei sitten mun hiirulaiseni olekin tyttö ja siten Marilyn tai Malla?
Käytiin muuten ennen proggista pienellä porukalla Mannin kiinalaisessa. Itkettiin ja naurettiin ja Samuli teki kanapalleroötökän. Heitettiin Venla ja Ada Adalle ja mentiin Annan ja Samulin kanssa Samulille. Aika lailla that's it. Mut kivaa oli!
Niin, ja vielä on kolme näytöstä edessä, Ansaan langenneet hiiret lauantaina kello 18 ja
sunnuntaina kello 13 ja 16. Jos aikaa on, niin kannattaa tulla
katsomaan, liput ovelta 5€/7€.
Nää kuvat on sitten kaikella rakkaudella, ihmiset!<3
Tässä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin. Vaikken silloinkaan kirjoittanut mistään mun menemisistä ja tulemisista. Ei oo jaksanut kirjoittaa, niin paljon kaikkea muuta, mitä pitäisi tehdä ensin. Mulla on jo nyt äikän essee myöhässä. Puolustautumiseni: en ole ollut äikän tunneilla sitten viime viikon. Ja Puhdistus pitäisi lukea perjantaiksi. Lukutilanne tällä hetkellä 99/375. Tähän mulla ei ole mitään muuta puolustusta kuin se, et nyt on vaan ollut sellainen tilanne, että koko ajan on pitänyt juosta paikasta toiseen ehtimättä pysähtyä välissä. Ja bussissa on ihan liian hyvää seuraa. Jos siis oon bussilla tullut. Annan kyydissä luen vielä vähemmän.
Anyway. Viime perjantaina oli viimeiset tavalliset proggisharjoitukset, jotka meni ihan niin kuin kaikki aikaisemmatkin eli kohtalaisen onnistuneesti. Tehtiin muutamia aika isojakin muutoksia, mutta hyviä sellaisia. Enää jäljellä muutama mun korvaan särähtävä pieni yksityiskohta, ja nekin on ihan mielipidekysymyksiä. Muilla ei tunnu olevan niiden kohtien kanssa ongelmia. Koulusta suoriuduin suoraan Anetelle juhlistamaan (aika rauhallisissa mutta ihan liian sokerihumalaisissa merkeissä) leidin 18v-synttäreitä, vaikka virallisesti täysi-ikäisyys on vasta tulossa. Päädyttiin tohon päivään vaan mun proggiksen aikataulujen vuoksi (awws, ihan vaan mun takia<3). Sinne jäin sit yöksi, ja lauantaina lähdettiin heti kotiin selvittyäni Pusulaan Lassin kummisedän kolmekymppisille. Sunnuntaina suuntasin katsomaan aivan loistavalla porukalla katja-anna-julia-ada-venla ROBINIA Helsinkiin. Siis sitä leffaa. Käveltiin vana Hesan kaduilla ja lauleskeltiin ja harjoiteltiin vanhojen tansseja, ja siellä itse leffateatterissa laulettiin vieläkin enemmän. Lapsi on viisas kun se leikkii, mutta tyhmä kun ei osaa lopettaa. Ehkä mä oon vähän tyhmä lapsi, mutta ainakin mä oon forever and ever lapsenmielinen. Koska mä tykkäsin. SYDÄMENI ON VILLI LEVOTON...
Maanantaina se sit tosissaan alkoi. Proggis. Heti ruokailun jälkeen kipitimme toiselle puolelle tietä tekemään ensimmäistä kertaa lavamaskit meidän loistavien maskeeraajien avulla (<3 ihania ootte) ja käymään viimeiset kerrat läpi ennen esityksiä. Mä rakastan mun roolihahmoa, siihen eläytymistä.
Ja eilen se tuli, puolen vuoden valmistelun jälkeen. Ensimmäinen esitys. Yleisöä oli about sata katsojaa, pienin päivänäytösyleisö. Ja just ennen, kuin Merkku nousi lavalle esittelemään meidän hengentuotoksemme, mä tajusin, ettei mua jännittänyt. Ihan tosi. Kaikki oli kohdillaan, ja olin varma, että ainakin kaikki, mihin mä pystyin vaikuttamaan, menisi hyvin. Ja se meni hyvin. Mulla on aina ollut esiintymisjännitystä. Mutta ei nyt. Enkä yhtään ymmärrä, miten se on mahdollista.
Tänään oli sitten kaksi näytöstä, eli ainoa oppitunti jolle menin, oli wanhat. Martsarissa kävin syömässä ylimeikatut pisamat ja punat poskilla. Ei mua nyt hirveen moni jäänyt katsomaan, kun perässä tuli Samuli kirkkaanvärisin silmämeikein (ja Sinikka-housuin) ja Anna naama valkoisena, huulet tummanpunaisina ja mustia ryppyviivoja otsaan piirrettynä.
Huomenna on vielä kaksi päivänäytöstä, perjantaina virallinen ensi-ilta. Sinne on tulossa mullekin yleisöä. Ehkä mä jännitän sitä sitten. Lauantaina ja sunnuntaina on vielä vähän pienemmät näytökset.
Yks juttu pitää vielä sanoa. Mä oon just nyt tosi onnellinen ja iloinen. Ei pelkästään proggiksen takia, vaan koska tänään Iiris kävi koululla ruokiksella moikkaamassa enkä oo nähnyt sitä yli kymmeneen kuukauteen. En herättänyt varmaan yhtään huomiota kun kiljaisin ja pomppasin ylös tuolista halaamaan Iiristä ja aloin papattamaan hirmuisella tahdilla.
Lopussa vähän behind the scenes -materiaalia cee Meri-Maaria alias meidän ohjaajamme.
50 täysin randomia faktaa Katjasta ja Katjan elämästä
Tekniikan ihmelapsi?
Vollotan aina Titanicin lopputeksteissä. Siis ihan aina, vaikka katsoisinkin pelkät lopputekstit.
Jos mä jostain nautin, niin tanssista. Vaikka en ookkaan siinä mikään hyvä. Se vaan on niin ihanaa ja siitä tulee tosi hyvä mieli. Tai ei kaikesta tanssista, mutta streetistä ja lockingista kyllä.
Oon vähän tämmöinen huithapeli.
Uskon vakaasti, että en olisi enää elossa ilman muistilappuja. Mulla on post-iteillä listat kirjoista, joista pidän ja jotka pitäis lukea, all those undone things -jutuista eli siis kaikesta, mitä mulla on rästissä (aika usein jopa puolen vuoden takaa), ostoksista, koulutöistä, asioista, jotka pitäisi lisätä kalenteriin (tätä hämmästelen suuresti, ne sais varmaan ihan samalla vaivalla suoraan sinne kalenteriinkin...), ensi vuoden joululahjoista, syntymäpäivistä....
Kaikki tää, koska unohtelen asioita. Joskus. Usein. Okei, aika lailla aina.
Oon pöytälaatikkorunoilija. En oo nyt vähään aikaan kirjoittanut mitään, mutta aina välillä tulee vaan sellainen päivä, että on pakko kirjoittaa.
Rakastan matkailua. Se on jotain, mitä ilman en vois kuvitella eläväni. Pakettimatkoille sanon kauniisti ei kiitos, mutta muuten oon valmis melkeen mihin tahansa.
Eläimet on olleet mulle aina tosi rakkaita. En mä ollut ehtinyt edes kävelemään opetella, kun ratsastin jo oikein sujuvasti mun tädin edessä satulassa, konttailin ympäri tallia ja joskus siellä hevosten jaloissakin, halailin meidän kissaamme (vaikka se yleensä päättyikin itkuun ja muutamaan punaiseen naarmuun), hoidin aina serkuilla käydessä kanoja ja lampaita ja rotweiler käyttäytyi mua kohtaan kuin mä olisin ollut sen pentu. Mä oon tavallaan kasvanut eläinten parissa. Mulla ei oo mitään ongelmaa oikeastaan minkäänlaisen öttiäisen kanssa. Kissat, koirat, hevoset, kesyrotat, hämähäkit, käärmeet... Kaikki menee.
Ruuanlaitto on oikeasti tosi kivaa. Tosin mä teen sitä ihan liian harvoin. Useammin mä leivon. Oon meidän perheen epävirallinen piparkakkuleipuri.
Lempivärini ovat keltainen ja vihreä.
Toilailen vähän väliä keittiössä. Yleensä kaikki yhtään veden keittoa vaikeammat jutut onnistuvat, mutta popkornit ovatkin sitten jotain ihan muuta. Kerran onnistuin luomaan vihreän savupilven. Kattilaa piti liottaa ensin yön yli ja vähän pidempäänkin, itse jynssäykseen kului viikko. Edelleen siinä on mustia jälkiä pohjassa, mutta hyvin toimii vieläkin. Mikropoppareitakaan en oo saanut onnistumaan kuin muutaman kerran, ja joulun alla onnistuin sulattamaan mun lempikulhostani pohjan pois.
Joskus pikkuisena mä halusin ihan hirveesti dalmatialaisen. Kysyin jopa päiväkodin tädeiltä, että jos ne voisivat puhua äidille siitä mun puolesta.
Istuin ala-asteella jälki-istunnoissa useammin kuin varmaan muut meidän luokan tytöt yhteensä (okei, en ihan), ja silti mulla oli aina peruskoulussa käytös kymppi.
Mun kaikkien aikojen lempielokuva on joko Heinähattu ja Vilttitossu tai Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa. Leijonakuningas on kanssa aika kova sana.
Silloin pienenä (ja kyllä edelleenkin) olin ihan hurahtanut sellaiseen lastenohjelmaan kuin Maailman ympäri 80 päivässä. Jotkut varmaan muistaa sen piirretyn, jossa Phileas Fogg oli leijona. Ja siis nimenomaan se sarja, ei se elokuva.
Olen asunut koko ikäni samassa talossa.
Mulla oli pienempänä kaks parasta ystävää. Nyt me ei olla vähään aikaan oltu tekemisissä, mutta ne on silti mulle yhä tosi rakkaita ihmisiä (vaikka joulukorttien lähettämisen aina unohdankin, anteeksi!)
Mä en yhtään tykkää suunnitella tulevaisuutta. En oo ikinä halunnut pysähtyä miettimään, millainen oon parinkymmenen vuoden päästä. Millainen mies, montako lasta. Tai onko ollenkaan. Sellaisten ajatteleminen olisi hirveän ahdistavaa. Mä elän pari vuotta kerrallaan, ja mun ainoat tulevaisuudensuunnitelmat sisältävät ne aineet, jotka kirjoitan ylppäreissä, Tampere ja lääkis jos vaan sinne ikinä pääsen.
Oon täysin totaalisen surkea kalenterinkäyttäjä. En vaan osaa laittaa mitään asioita sellaiseen vihkoseen, ainakaan mitenkään fiksulla tavalla. Seinäkalenteria mä kumma kyllä osaan käyttää, mutta taskukalenteriin saan juuri ja juuri laitettua kokeet. Aina en niitäkään.
Mulle on kerrottu juttuja siitä, kun mä olin ensimmäistä kertaa häissä. En oo ihan varma kuinka vanha olin, mutta kuitenkin päiväkoti-ikäinen. Morsiamen saavuttua alttarille ja häämarssin loputtua mä nousin penkille seisomaan ja taputin, kuuluttaen koko kirkkoväelle: "Hyvää musiikkia!"
Mulla on joitain tosi hassuja tapoja. Jos mulla on yhtään ylienerginen olo, kirjoittelen lappuja itselleni, puhun peilikuvalle ja teen kuperkeikkoja. Aina, kun en löydä kännykkää heti, mun täytyy tehdä siitä hirmuinen haloo. Muuten se ei löydy. Ja nauran aina silloin, kun ei pitäisi.
Aloitan nyt kuntoilun ihan urakalla. Huomisesta eteenpäin mulla on vuoden kuntosalijäsenyys, johon kuuluu yksi ohjattu tunti (jumppa tai spinning) viikossa, kaksi jos ne ovat putkeen. Mä jotenkin epäilen, että ekat pari kuukautta jaksan käydä salilla kunnolla, siitä eteenpäin taidan siirtyä rentoutumistilan hierontatuolia kuluttamaan.
Juuri nyt Ninja on tehnyt pesän mun peiton alle.
Silloin, kun mä olin vielä ainoa lapsi, mä halusin ihan hirveästi pikkuveljeä, jonka mä voisin opettaa kiipeämään puuhun. Sitten kun Lassi syntyi, niin enpä mä sitten opettanutkaan. Koska mä olin ihan hirveän kateellinen sen saamasta huomiosta. Laurilla taitaa olla paljon helpompi lapsuus kuin Lassilla, kun sillä ei ole ylikateellista isosiskoa.
Mulla on hirveitä paineita pärjätä. Mun maailma kirjaimellisesti kaatuu, jos koe menee alle kiitettävän. Siltä se tuntuu. Silti mä en jaksa nähdä vaivaa niiden eteen. Tai ehkä just siksi. Jos koe menee alle kiitettävän, mun olisi pitänyt lukea enemmän.
Jos mä olen jossain kouluaineessa huono, niin kielissä. Kyllä mä niissäkin kiitettävästi pärjään, mutta sitä kirkkainta kärkeä en ole. Mulle vaan ei mahdu päähän ruotsin sanajärjestyssääntöjä tai englannin artikkelisääntöjä.
Jaan mun huoneeni kahden parivuotiaan marsuni kanssa. Kun olin kinunut vuosikausia koiraa, ei ollut vaikeaa saada vanhempia myöntymään kahteen jyrsijään.
Oon aina ajatellut, että en omista kuin yhden tai kaksi mekkoa. Nyt kun siivosin kaapin, niin sieltähän löytyi jopa viisi.
Oon nyt tykästynyt lukemaan kirjoja englanniksi. Koska en ymmärrä kaikkea. Ja sen vuoksi ne viitsii lukea uudelleenkin.
Mun rakkain leluni oli (ja yhä edelleen se istuu tuolla kaapin päällä) vihreä pupu. Mulla oli niitä kaksin kappalein, mutta vain toinen oli se oikea Pupu. Vuosien aikana se ehti kiertää maailmaa yhtä paljon kuin mäkin, eksyä useampaankin kertaan ja tulla etsityksi poliisien avustuksella.
Oon ihen hirmuinen karkkihiiri. Ostamatta jättäminen ei ole vaikeaa, mutta kun sitä karkkia on, niin ei sitä vaan voi jättää syömättä.
Mä oon ihan hirveen iloinen, että Annalla on ajokortti. Mun ei oo aikoihin tarvinnut kävellä motarille. Ja muutenkin se matkanteko on paljon kivempaa hyvässä seurassa ja radio kovalla.
Rakastan Gleetä. Ellei se ole vielä selväksi tullut. Ylipäänsäkin rakastan musikaaleja.
En ikinä unohda sitä tunnetta, kun Suomi voitti Euroviisut 2006 ja lätkän MM-kultaa 2011.
En ole hamstraaja, mutta mulla voi mennä kuukausia tai jopa vuosia esimerkiksi kuivuneiden kynsilakkojen ja saippuapullojen poisheittämisessä. Kertaakaan elämässäni en muista heittäneeni kuvia kynsilakkoja roskiin, vaikka tiedän niitä tuolla laatikoissa olevan ainakin kymmenkunta.
Lontoo on mun suuri rakkauteni. Rakastan koko sitä kaupunkia. Metroa, puistoja, puhelinkoppeja, musikaaleja, oravia.
Musta melkein tuli Anni Elina. Mutta ei ihan.
En tykkää yhtään, jos asiat eivät mene mun suunnittelemallani tavalla, ja vaikka välttelenkin mahdollisimman paljon sitä suurinta vastuuta, haluan kuitenkin pitää kaiken kontrollissa ja olla se, joka määrää tahdin ja tavan. Mutta ihmekkös tuo, leijonatyttö kun olen.
Mä pelkään vähän kaikkea. Hissit, pimeä ja sameat vedet on ne pahimmat.
Pienenä mä olin aikamoinen hurjapää. Karkasin aina äidin silmän välttäessä ja hyppäsin vaunuillessa laiturilta yksin ilman kellukkeita, vaikkei mulla minkäänlaista uimataitoa ollutkaan. Aina siellä joku tajusi ottaa mut kiinni, mutta kai se jonkinlainen ihme on, että oo yhä elossa.
Oon jotenkin onnettomuusaltis ihminen. Nilkka ja polvi on pyörähtänyt useampaankin otteeseen ja pyörän tanko on jotenkin saatu nivusesta läpi. Parhaimmillaan oon klenkannut koko matkan alas tunturia nilkka vähän enemmän tai vähemmän kääntyneenä.
Vielä jonain päivänä mä aloitan ratsastuksen uudelleen.
Laulan koko ajan, vaikka oonkin ihan surkea siinä. Mun kanssa tarvitsee pitkän pinnan ja keskittymiskykyä, koska yleensä en edes huomaa laulavani/hyräileväni. Jossain vaiheessa Hannamari vaan käskee lopettamaan, mutta hetken päästä se alkaa taas vaikka kuinka yrittäisin.
Sanojahan mä en osaa oikein mistään laulusta, vaan kehitän omat (yleensä täysin järjettömät sellaiset).
Mun kaikkien aikojen paras joululahja on Liisa ihmemaassa -DVD, jonka sain Lassilta kolme vuotta sitten. Lassi ei ollut ikinä antanut mulle kunnon joululahjaa, ja kun mä avasin paketin, ei kyyneleet olleet kaukana (ja kuka väittää että mä pillitän koko ajan?)
Ihanin tunne maailmassa on, kun koeviikko on ohi eikä uusi jakso ole vielä alkanut, ja käpertyy peittoon hyvän kirjan ja spotifyn kanssa.
En ole ikinä uinut avannossa. Enkä ikinä uskaltaisi kokeilla benji-hyppyä.
Mä en oo kauhean aikaansaava ihminen. Mopoa vois pitää hyvänä esimerkkinä. Tarvittavan iän saavutin elokuussa, kokeeseen onnistuin jotenkin raahautumaan joulukuussa, mopo saatiin hankittua pääsiäisenä ja ensimmäisen kerran kävin ajamassa kesäkuussa. Eihän tohonkaan rumbaan mennyt kuin melkeen 10 kuukautta.
Osaan soittaa rumpuja ja bassoa ihan mukiinmenevästi, pianoakin osaan pimputella jonkin verran.
Mulla on aivan järkyttävä määrä rästissä olevia koulutehtäviä. Ja täällä mä vaan kirjoitan tätä postausta. Ajankäyttöongelmia?
