Ich bin in deinen Augen verloren ♥

En oikeen tiiä mitä kertoisin. Asiat ja ajatukset vaan lentelee ympäri pääkoppaa, hetkeksi niistä saa kiinni mut melkeen heti ne väistyy seuraavan tieltä.

Mua rupesi ärsyttämään se, ettei täällä oo ikinä mitään kuvia. Ei ollut sellainen fiilis et oisin halunnut laittaa mitään musiikkiakaan, joten päätin esitellä teille Hermannin ja Ernestin. Jalmari on salaperäisesti kadonnut (siis se norsupehmo, ei bambunoksa joka sai nimensä norsupehmolta). Mutta tosiaan, Hermanni on mun miniötökkäpopulaation uusin jäsen ja Ernesti taas on kiertänyt jo vaikka missä. Ernesti-poroseni on käynyt jo ainakin Barcelonassa ja Ruotsissa, mut eiköhän se oo vieraillu jossain muuallakin kauempana kotoa.

Mun vanhojenmekko saapui. Ja on ihan kuin niissä kuvissa, eli oon tyytyväinen. Vähän joutuu lyhentämään, mut senhän jo tiesinkin kun oli sellainen ylipitkä malli.

Lumi. Sitäkin mä rakastan. Kävelin aamulla täydessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä bussipysäkille, ja tuli sellainen fiilis, et joku on pyyhkäissyt maailmaa valkealla harsolla ja vaivuttanut sen uneen. Rakastan sitä tunnetta, joka syntyy hiutaleiden sataessa hiuksiin ja kasvoille. Jäästä mä en sen sijaan tykkää. Enkä kylmästä. Olisikohan mitenkään mahdollista, että aina talvisin ois sellaista melkeen nollakeliä mut sellaista puuterimaista lunta? Tiet ei jäätyis, mutta puiden oksat kyllä. Mä olisin mun talven ihmemaassa.

Löysin mun tulevaisuuden miehen. Ongelmat ovat vaan ne, että A: se on saksalainen, B: en enää ikinä nää sitä todella suurella todennäköisyydellä, C: en sanonut sille sanaakaan tässä parin päivän aikana, jotka se vietti Martsarissa ja D: se ja muut Potsdamilaiset lähtee tänä viikonloppuna. Elän koko loppuelämäni forever alone -fiiliksellä selibaatissa. Ainakin mä sain silmänruokaa kahdeksi täydelliseksi päiväksi. Tällä kertaa en ees ollut ainoo, joka kuikuili niitä ei-yhtään-epäilyttävän-näköisesti toiselta puolelta ruokalaa, vaan tosi monet (lue: mun kaverit) sanoi niitä ihan älyttömän hyvännäköisiksi. Jos olis tullut tilaisuus, niin mä oisin kyllä voinut tehdä epätoivoisia tekoja ja vaikka kaataa vedet Mister X:n päälle ihan vaan siks, et oisin voinut vaihtaa sen kanssa pari sanaa. Mut en tehnyt. Ja nyt se on sit iäksi mennyttä. Jos jollain on tämän mysteerijätkän puhelinnumero niin sen saa antaa mulle.

Tänään oli sitten draamaa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Tää aika tuntui ikuisuudelta, varsinkin kun tiesi, että tänään saadaan tietää roolijako. Ja sitten lopulta koitti se ilonhetki kun saatiin tietää roolitus. Tai joillekin se oli ilonhetki, ei varmaan kaikille. Mutta mä sain juuri sen roolin, jota oon toivonutkin, ja nää muutamat jotka halusin tiettyihin rooleihin saivat nekin myös just ne niille sopivat hahmot. Olen nyt siis virallisesti viisivuotias pikkulapsi ja näyttämön kuopus. Toisaalta mua jäi vähän harmittamaan, koska oisin viihtynyt ihan hyvin myös melkeen missä roolissa tahansa, vaikka poliisina, ja sitten taas jotkut tosi ihanat ihmiset sai sellaiset roolit, joita ne ei halunneet. Mutta ehkä tää tästä.