Dream on

Nyt kun oon ollut pari päivää vaan kotona niin oon huomannut taas etten tee yhtään mitään muuta ku dataan, luen ja katson digiboksilta kaikkia vanhoja ohjelmia ja elokuvia (paitsi et tänään olin ulkona jopa reilu puoli tuntia - wou! plus sitten pesin ikkunoita). Sama juttu joka kesä, varsinkin kun hellekelit ja auringon porottaminen eivät oo vielä alkaneet. Eli mulla ei oo oikeen mitään kirjoitettavaa siitä mitä oon tehny, mutta sitäkin enemmän kaikkee mitä toi tunnistamaton aines korvien välissä on miettiny ja keksinyt.

Joka kesä (ja viikonloppu) mä jostain oudosta syystä linnoittaudun television ääreen vaalimaan mun läheistä suhdetta sen kanssa. Oon ihan varma, että ei oo olemassa ihmistä, joka olisi mulle läheisempi kuin toi televisio, yks seinä kylläkin. Huolestuttavaako? Ei niin kauan kun kyse on musta. Mutta juu anyway, aina kattoessani mun nauhoittamia ohjelmia huomaan, kuinka tärkeitä mulle on musikaalit. Mun digiboksilta löytyvistä elokuvista reippaasti yli puolet on musikaaleja ja Titanicissakin mä vollotan ihan lopussa vaan siksi, että siinä soi My heart will go on. Niiden lisäksi multa löytyy pari kautta Gleetä ja viime vuonna tullut Stage. Kyllä mä katon muutakin, mutta jostain syystä en oo kokenut tarpeelliseksi säilyttää niitä katsomisen jälkeen. Oikeesti, musikaalit on jotain, mitä ilman en vois varmaan elää. Mun kummitäti on vienyt mua teatteriin käytännössä joka vuosi  siitä saakka, kun oon ollut ihan natiainen, ja musikaalit on ne joista oon säästänyt käsiohjelmat ja joistakin pääsyliputkin. Aina Lontooseen mennessä odotan kaikista eniten sitä, kun mennään katsomaan joku musikaali, sillä Lontoon musikaalit on jotain niin upeeta ettei sitä vaan voi sanoin kuvailla. Kun muut miettii, et miks kaikki ei vois mennä niin kuin elokuvissa, niin mä mietin, miksei voi mennä niin kuin musikaaleissa. Tiedän tasan tarkkaan yhden musikaalin mutta kymmeniä elokuvia, jotka päättyvät mun mielestä huonosti, ja siinä musikaalissakin ne henkilöt ehtii olee hetken onnellisempia kuin koskaan. Mulla on oikeestaan vaan yks kunnon unelma, ja se on se, että joskus hamassa tulevaisuudessa mun vielä toistaiseksi vaan korvien välissä oleva poikaystävä laulais mulle. Tiedän et se kuulostaa tyhmältä, mutta silti mä en unelmoi mistään muusta niin paljoa. Sillä ei olisi mitään väliä, osaako se poika laulaa vai ei, kunhan se vaan laulais juuri mulle ja oikeesti suoraan sydämestä. Siihen sitten kuitenkin tarvitaan se poikäystävä, jota ainakaan vielä toistaiseksi ei ole. Kyl mä tiiän, et aina kun joku puhuu parisuhdeongelmistaan mä vakuuttelen sitä, kuinka siistiä on olla sinkku vailla velvoitteita tai rypemistä toisen tekemisissä ja tekemättä jättämisissä tai vaaraa tulla jätetyksi tai petetyksi. Mut ihan yhtä hyvin mä tiiän, et mä yritän vaan vakuutella itselleni, ja vielä paremmin mä tiiän, et se ei oo onnistunut. Vaikka mä kuinka vakuuttelen, et mul on hyvä ihan näinkin, niin silti mä vaan yllätän itteni aina haikailemasta erästä ihmistä. Ja vielä sitäkin paremmin mä tiiän, et oon aivan liian ujo ja muutenkin rajoittunut tehdäkseni mitään asian eteen. Eli mä voin vaan toivoa että vielä joskus joku tekee aloitteen mun puolesta, koska muuten mä oon vaarassa jäädä ikisinkuksi.

Takaisin musikaaleihin. Tälleen loppuun mä ajattelin et voisin laittaa joitakin parhaita musikaalibiisejä kautta aikojen:

Defying Gravity on paras biisi IKINÄ. Kävin viime vuoden keväällä kattomassa Wickedin, ja rakastuin ihan älyttömästi tähän. Gleen versiokin on ihan jees, mutta sillon siitä katoo se musikaalifiilis joka on tärkee asia. Wickedistä kannattaa kuunnella myös sellaiset laulut kuin For Good, Popular ja What Is This Feeling.

En oo nähnyt West Side Storya, mutta Americaan oon törmännyt vähän kaikkialla. Ekalla kuuntelulla lähinnä ärsyttää, tokallakaan ei vielä innosta mut kolmannella jää koukkuun. Jostain syystä tykkään enemmän Gleen versiosta kuin alkuperäisestä. Ei kummiskaa mun kärkikastissa, piti vaan laittaa ihan vaan siksi et olisi jälkikäteen jäänyt harmittamaan ja tähän tää sopii paremmin kun mihinkään muuhun juttuun.

Tää pätkä on juu elokuvasta, harmi kun YouTubesta ei löydy musikaaliversiota. Näin Lion Kingin Lontoossa joskus about kolme vuotta sitten, ja ihan varmasti upein musikaali jonka oon ikinä nähnyt. Simbaa esitti sellainen aivan älyttömän suloinen, ehkä 12-vuotias poika jolla oli aivan mahtava ääni. I just can't wait to be king ei ehkä oo lauluna mikää älyttömän ihmeellinen, mutta siin on aivan älyttömän siisti show.

Moulin Rougen laulut ei oo alunperin musikaalilauluja, siellä on mukana kaikkea Madonnasta eteenpäin. Mut joka tapaukses tää on ylivoimaisesti toisiksi paras musikaalin laulu heti ton Defyin Gravityn jälkeen. Ah <3 Eikä muuten oo huono laulu suomenkielisenäkään jos joku muukin kattoi sen Stagen viime vuonna.